Senioriporukkaa istui juhlasalissa, osa söi hernerokkaa alkajaisiksi, toiset joivat vain kahvia laskiaispullan kera. Musiikkiopiston pianistioppilaat soittivat nelikätisiä sovituksia. Ja voi miten juoksutukset helmeilivät, aksentit nasahtivat oikeaoppisesti kohdalleen, ja huima tempo kertoi tytön ja pojan olevan jo pitkällä taidoissa.
Esitelmän aiheena oli Yllättävä yksinäisyys. Dos. Niina Junttila Turun yliopistosta on tutkinut 15 vuoden ajan yksinäisyyttä eri ikäryhmissä. Luennoitsija korosti eroa yksin olemisen ja yksinäisyyden välillä. Seikka, joka eniten oli yllättänyt tutkijaa, oli päiväkoti-ikäisten lasten yksinäisyys. Oli riipaisevaa, kun lapsi kertoi toistuvasti kyselyjaksojen aikana, ettei hänellä ole ollut tänään eikä eilen yhtään leikkikaveria. Koululaisten keskuudessa kaverittomuuden aiheuttama yksinäisyys on ollut jo pitkään tiedossa, nyt on siis herätty siihen, että yksinäisyys voi alkaa jo varhaislapsuudessa. Voi vain kuvitella onko tilanne muuttumassa paremmaksi, kun näkee monen nykyvanhemman seurustelevan kännykkänsä kanssa, ja lapsen istuvan autistisen oloisena rattaissaan. Näin syntyy taas uusi yksinäisten lasten sukupolvi.
Yksin oleminen voi olla aikuiselle tärkeä ja itse valittu keino keskittyä mieluisiin harrastuksiin. Yksinäisyyden tunne puolestaan on itseään ruokkiva kehä, se murentaa itsetuntoa ja saa eristymään, jolloin pahanolon tunteesta syntyy vallitseva olotila. Tutkija lainasi haastattelemiensa ihmisten koskettavia kuvauksia siitä, miltä yksinäisyys tuntuu. ”Kun kukaan ei koskaan soita”. ”Kun menee päiviä ja viikkoja, ettei kukaan edes katso silmiin tai tervehdi.”
Yllätyin, ettei esitelmässä puhuttu mainintaa enempää elämäntilanteen aiheuttamasta yksinäisyydestä, mikä monelle paikalla olleelle kuulijalle olisi ollut kokemuksellisesti tutuin. Iäkkäät lesket ovat siinä mielessä haavoittuvin ryhmä yksinäisiä, että puolisonsa menettänyt on voinut elää tunnesuhteessa pitkäänkin. Yksin jäänyt kokee elävänsä surussa puolielämää, jossa puuttuva osa tuntuu haamusärkynä. Ajatus yksinäisestä vanhuudesta saattaa musertaa.
Olisi ollut hyvä keskittyä enemmän siihen, mikä auttaisi ajoissa yksinäisyyden kehästä ulos. Se on mahdollista, mutta vaatii omaa yritystä ja tukeakin.
Samaan aikaan toisaalla oli teema: Yksinäisyyden tuska ja ihanuus, siinä enemmän otettu huomioon senioreita. Tosin yksinäisyys kait voi koskettaa missä iässä tahansa.
Kommentin jätti Tuulamummo · torstaina 2. maaliskuuta @ 13:32
Yksi tutkija Junttilan pointti olikin, että joskus yksinäisyys alkaa jo varhain ja jatkuu eri ikävaiheissa. Siinä osatekijänä on oma persoonallisuus. Ajattelen, että elämäntilanteeseen liittyvä yksinäisyys voisi olla vaihe, jonka onnistunut läpi käyminen voi johtaa takaisin yhteyteen.
Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 2. maaliskuuta @ 17:45
yksinäisiä tehdään ainakin niin, että jätetään toistuvasti porukan ulkopuolelle. en usko, että yksinäisyys johtuisi tietyistä persoonallisuudenpiirteistä. se on seurausta valikoitumisesta: aina kun kaksi ihmistä löytää toisensa, joku kolmas jää sivuun. tämä saattaa alkaa jo päiväkodissa. jos ystäviä ei ole, ihminen on aika heikossa asemassa. yksinäiset eivät mene mukaan, vaan kurkkivat verhojen raosta. on paljon surullisia kertomuksia siitä, mitä toisen ihmisen puute aiheuttaa. olisi hirveän tärkeää nähdä ja ottaa mukaan nämä näkymättömät lapset.
Kommentin jätti meri · torstaina 2. maaliskuuta @ 19:13
Ehkä introvertti ihminen yksinäistyy helpommin kuin ektrovertimpi lajitoverinsa esimerkiksi – siinä mielessä persoona voi vaikuttaa.
Passiivinen odottaminen, että joku muu hoitaisi sen yhteyden ottamisen ei myöskään edesauta yksinäisyyden kehästä ulos. Toistuvat pettymykset ja hylkäämiskokemukset johtavat passiivoitumiseen ja yhteyden yrittämisestä luopumiseen.
Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 2. maaliskuuta @ 21:51