Kävelin pitemmän tavallisista metsälenkeistäni. Sauvat olivat mukana, mutta hitaammin matka eteni kuin syksyllä vielä ja pari kertaa istuin penkillä tasaamassa hengitystä. Puolenpäivän tietämissä metsälenkille menijää vastaan tulee usein irrallaan juoksevia koiria, joiden emäntä lampsii perässä ystävättären kanssa juoruten. Koira menee aina edellä, se on koiran luonto. Onneksi pidän koirista, mutta olen vähän varuillani silti. Eläimen puolesta voi toki olla iloinen, että se voi hetken juosta vapaana, vaikka kaupungin järjestyssäännöt eivät sallikaan. Vastuuhan on ihmisen.

Toukokuinen metsä on varsinainen seikkailu. Osuin kevätesikkoesiintymään, jota en ole aikaisemmin havainnut, kun se ei ole ihan polun varressa. Metsä on tulvillaan valkovuokkoja, siellä täällä myös sinivuokkoryppäitä. Pajun pörrökissat hehkuvat siitepölystä kultaisina. Pysähdyin juttelemaan mustarastaalle polulla, kun se katseli ja kuunteli siinä metrin päässä pää kallellaan. Peipposparia saatoin seurata myös ihan läheltä penkillä istuskellessani. Sepelkyyhky pöyhi varvikossa, mitä lie löytänyt. Metsä soi lintujen laulua, ja auringon kehrä kuumotti niin.

 

P4210932

olen ymmärtänyt, että sunnuntairauha löytyy ihmisen sisältä. se on sinussa ja minussa kuin salainen puutarha, jonka kukkarinteiden tuntumassa on mahdollista viipyä, levätä arkisten huolten ja askareiden väsymyksestä ja koota hengen ja ruumiin voimia. jos koet, että rauha tulee ulkopuolelta, vaikkapa tyynestä maisemasta, jonka ääressä sielu lepää, hyvä niin. jos koet rauhaa meditaatiossa korkeimman viisauden ja voiman äärellä, hyvä niin. jos rauhasi löytyy rukousyhteydessä Jumalaan, hyvä niin. sisälläsi on alusta, joka tunnistaa ja vastaanottaa rauhan signaalit.

olen jo varhain löytänyt voimanlähteen, mahdollisuuden astua sisäiseen puutarhaan, jossa aina on pyhän rauhan tuntu, viikonpäivästäkin riippumatta. lähde on yhteydessä Jumalan voimavirtoihin ja on löydettävissä kaikenlaisissa elämän vaiheissa. 

~~~

Eilisellä lenkillä kuljin tulipalopaikan ohi – se on vakituisen reittini varrella – ja tapasin tutun papan talonsa edustalla juttelemassa toisen naapurin kanssa. Pappa kertoi joutuneensa savun ja häkäkaasujen vuoksi yöpymään poissa kotoa. Vasta seuraavana päivänä hän sanoi tajunneensa, miten lähellä katastrofi oli levitä heillekin. Talon pääty oli jo mustunut, mutta onneksi palo ei päässyt tarttumaan rakenteisiin. Naapurin vuoksi on surku, osittain palokunnan laitteiston toimintaongelmien vuoksi koti tuhoutui täysin, ja talon päädyssä ollut autokin jäi sortuvien rakenteiden alle. Naapuri oli shokissa, häntä piti estää syöksymästä palavaan taloon noutamaan jotakin tärkeää, kertoi pappa.

Olemme miettineet Toisen kanssa, mitä yrittäisimme pelastaa, jos palo syttyisi kotona niin, ettei sammutus omin keinoin onnistuisi. Toinen mainitsi tietokoneen varmuuskopiorasiat ja puhelimet. Tulin siihen tulokseen, että itseni ja Toiseni pelastaisin, sen tärkeämpää ei minulla ole. Naapureita pitäisi myös varoittaa, sillä kuten uusi katastrofiuutinen taannoin kertoi, rivitalossa tulipalo on aina toistenkin vaara.

Hyvää maanantaita taas! Juuei, ei tää sekoile tällä kertaa, tietää, että yleisemmin pitävät keskiviikkoa tänään, mutta kun tuntuu maanantailta. Poikkeuspäivän jälkeen on eläkemuorilla normipäivän tuntu. Ja normipäivän normi on maanantai.

Kun nyt on taasen saatu pitää näitä kevään etenemiselle tarpeellisia sateenharmaita päiviä nipussa, olen alkanut odottaa valoisia, tuulisia päiviä, ihan vaikka siksikin, että voisi viedä talvitakit pihaan raikastumaan ja sitten vaatehuoneen tangolle odottelemaan pakkasaamuja.

Miltä se sateenharmaa tuntuu? Siinä on runsaasti pakotonta levollisuutta. Mielessä häilyvistä arkipuuhista valikoituvat ne, joita sää ei estä eikä vauhdita. Koska kalenterini täytän ihan itse, se ei ikinä ole täynnä. Ajoittain siellä ei ole mitään merkintöjä. Kausikonsertit ja leffakerho ovat jo kesätauolla. Ei ole meneillään hammaslääkäri- eikä terveyskeskuskäyntejä kummallakaan, ja hiuksetkin on huollettu.

En lakkaa ihmettelemästä valinnanvapauttani. Aikatauluttomuutta. Omaehtoisuutta. Mahdollisuutta syttyä tai sammua sen mukaan miltä tuntuu.  Ja juuri nyt kaikki tuntuu hyvältä. Päivien perustuntu on kiitollisuutta.

Johanna Venho  Kaukana jossain onnenmaa  WSOY 2015

Palkitun ja monipuolisen kirjailijan, fil.maist. Johanna Venhon kirjallinen tuotanto on laajaa ja käsittää mm. viisi runoteosta, nuorten kirjoja sekä kolme romaania, joista viimeksi julkaistu Kaukana jossain onnen maa on sukellus äidin ja pojan maailmaan 1970-luvulla ja nykyisyydessä. Venho käyttää ajallista hyppelymetodia, kuvaten vuoroin äidin ja pojan kokemus- ja ajatusmaailmaa pojan lapsuudessa ja aikuisuudessa. Metodi ei ole mielestäni tässä kaikkein onnistunein, vaikka sitä paljon harrastetaankin. Se tekee lukukokemuksesta hajanaisen. Kertojan ääni on realistinen ja kuvaus todentuntuista.  – Kuvaus on pääosassa, juonelliset seikat sivuosassa, mikä tuo kertomukseen junnaavan sävyn. Pojan ja äidin suhteen kiinteys korostuu. Loppuratkaisua ei ole, kaikki jää auki ja irralleen. Hyvää tekstiä lukee kuitenkin mielellään.

*

Kati Tervo  Sukupuu  Otava Seven 2017 (2014)

Pienimuotoinen sukuromaani Heidi Hukkasen saksalaisista juurista. Toimittajamaisella otteella kirjoitettu, ideana asettua suvun henkilöiden nahkoihin, yhden kerrallaan.  – Jokin tässä ei toimi parhaalla tavalla, romaani on kuivakkaa luettavaa. Henkilöille ei muodostu omaa persoonaa, jäävät kalpeiksi kasvoiksi sukualbumiin.

*

Raija-Sinikka Rantala  Maanantaikappale / 526 askelta  LIKE 2017

Teatterinjohtajana paremmin tunnettu Rantala on julkaissut myös romaaneja, joista tämä uusin sattuu olemaan ensimmäinen lukemani. Täytyy sanoa, että rintasyöpäpotilaan tarina teki vaikutuksen! Huolimatta hivenen huterasta kehyskertomuksesta, itse teksti oli hyytävän täynnä todellisesta kokemuksesta pursuavaa ja hankittua tietämystä aiheesta. Kirjailija osaa tarinan kuljetuksen taidokkaasti!  – Tarina otti heti mukaansa ja piti pihdeissään pitkiä lukusessioita. Romaani on puheenvuoro ajankohtaisesta aiheesta, naisen omaehtoisen elämän puolesta sekä lujatahtoisen äidin ja lujatahtoisen tyttären suhteesta. *Suosittelen! 

*

Hanna-Riikka Kuisma  Viides vuodenaika  LIKE 2016

Kuisma on nelikymppinen porilainen kirjailija, julkaissut novelleja ja romaaneja. Hänestä löytyy Anna-lehden artikkeli vuodelta 2016, jossa kirjailija tilittää omaa mielenterveyspotilaan historiaansa. Kaikki viisi LIKEn julkaisemaa romaania käsittelevät aihetta jostakin näkökulmasta, olematta kuitenkaan yksi yhteen kirjailijan omaa tarinaa. Viides vuodenaika kuvaa pedofiilisen isäpuolen hyväksikäyttämän tytön pitkän paranemisprosessin vaiheita. Romaanin rakenne on suorastaan trillerimäinen, mutta päättyy toivoa antavaan näkymään.  – Minusta romaani oli raskasta luettavaa, vaikka toisaalta omaa koulutustani sivuten mielenkiintoistakin. Prosessin kuvaus on todentuntuista ja antanee toivoa samaa kokeneille. Päähenkilön traumaperäisen dissosiaatiohäiriön tuottamiin fantasioihin eläytyminen ei ole suositeltavaa iltalukemista herkälle tai omaa kriisiä käyvälle.

*

Annamari Marttinen  Korsetti  Tammi 2018

”Millaista on elää heteroseksuaalisena miehenä, kun syvällä sisimmässä on myös vahva ja elintilaa vaativa nainen?” – Marttinen (s. 1960) on kokenut kirjailija ja osoittautunut taitavaksi erilaisten nais- ja perheteemojen kuvaajaksi. Tässä uusimmassa romaanissa päähenkilö on mies, joka lapsesta asti on tuntenut viehtymystä pukeutua naisten vaatteisiin. Romaani kuvailee transvestiittikulttuuria ja miehen kipuilevaa ponnistelua ensin salata taipumuksensa parisuhteessa ja sitten ’tulla ulos kaapista’.  – Marttinen ei yleensä kikkaile romaanien tyyliseikoilla, hän kirjoittaa tavallista reilua kieltä. Hän valitsee erilaisia teemoja, jotka kannattelevat tarinaa. Häntä on arvosteltu viihteellisyydestä, mutta en näe hänen kirjailijalaatuaan sellaisena. Korsetin teema on jäänyt itselleni täysin vieraaksi, siksi lukukokemus oli antoisa ja avasi fetisistien maailmaa ja kaapista tulon vaikeutta. Aikamme kirjallisuudessa tartutaan rohkeasti, mutta myös revitellen erilaisiin tabuihin. Marttinen ei paisuttele eikä ihannoi transvestismiä, mutta johdattelee lukijaa ymmärtämään – siksi tämä kirja on tärkeä lukea.

***

 

 

Tuli sopivan rauhaisa sunnuntai harjoitella ihmisten joukkoon palaamista. Kirkossa oli huomattavan paljon nuoria, rippikouluryhmä ja partiolaisia, jotka avustivat messussa. Huivikaulaiset tietysti värähdyttivät Toisen sisikuntaa vanhana aiheen kokemusasiantuntijana. Nuorten läsnäolo tuntui muutenkin seurakunnan energiakentässä. Tosi kauniisti he osallistuivat kaikkeen. Markus-papin saarnasta jäi mieleen ”tarkoitettu elämä”. Tuntuu hyvältä ajatella elämästään, että sillä on ollut tarkoitus ja on yhä. Moni luopuu elämästään, kun ei koe sitä merkitykselliseksi, vaikka olisi tarkoitusta etsinyt uupumukseen asti.

Iltapäivällä osallistuimme vielä taiteilija Juhani Aaltosen ja ’jazzpastori’ Markku Salon yhteisesitykseen seurakunnan musiikkisalissa. Junnu Aaltosen fonit ja huilu ovat soineet kymmenien vuosien läpi riipaisevan kauniisti tarkoituksella välittää sanomaa uskosta lahjan antajaan. Ja soivat yhä. Yhteisesitys hakee vielä balanssia, olisin mieluusti kuullut meditoivaa huilua ja saksofonia enemmän soolona. ’Sanan kirkko’ voisi luottaa musiikin ilmaisuvoimaan.

P4196293

kukka pieni kukkaseni, nostat kasvosi kevääseen, ihminen näkee sen ja ilahtuu kovin. ihminen on raahustanut läpi pitkän pimeän vähin voimin ja matalin mielin. muistellut menneitä keväitään ja ihmetellyt, miten erilaisia ne kaikki. vähän kerrallaan, viikko viikolta, aamu aamulta ihminen tuntee voimiensa palaavan, ilon nousevan hitaasti kuin mahlan puuhun. linnut tekevät pesää, maamies muokkaa peltoaan, ruoho elpyy. Toinen tulee pihalta ja hehkuttaa: kotikadun koivu vilkuttaa jo vihreää!

Kevään viimeinen kausikonsertti illalla katkaisi ikävän katastrofitunnelman. Karita Mattila lauloi suvereenisti Beethovenin upean konserttiaarian Ach Perfido. Hänen äänensä vain tuntuu jalostuvan vuosien myötä. Tulkinta oli vastaansanomattoman täydellinen. Aplodivyöry saatiin katkeamaan vain ylimääräisellä. Siksi oli valittu Wagnerin laulusarjan päätösosa Träume, jonka kauniit pianissimot kruunasivat taidenautinnon. Konsertin kevätkauden huipennuksena Susanna Mälkki vauhditti HKO:n soittamaan vahvalla ilmeellä Beethovenin upean Eroica-sinfonian, joka sattuu olemaan Toisen mielimusiikkia. Kuu valaisi yötaivaan palatessa. Kotikadulla tuntui yhä savun tuoksu, vaikka palo oli jo saatu sammumaan. Yksi paloautomiehistöineen vartioi hiiltynyttä kasaa, joka aamulla oli vielä meillekin tutun papan koti. 

Ensin hälytysajoneuvon huutoa. Sitten voimakasta savun tuoksua. Kauhistunut, sydäntä särkevä fiilis katsoa oman kodin ikkunasta naapurikadulta tupruavaa sankkaa savupilveä. Palo jatkuu ja jatkuu, liekit roihuavat jo toista tuntia. Palokunta oli paikalla muutamassa minuutissa, mutta mitä materiaalia voi olla, jota ei saa sammumaan millään. Naapuri tiesi kertoa, että talo, joka nyt roihuaa, on jo toinen, ensin syttyneestä naapuritalosta kipinän saanut. Ketjussa on vielä monta taloa, joihin palo voi levitä. Ikkunaa ei voi pitää auki, ulkoa tulee voimakas noen haju.
En halua mennä ulos katsomaan. Toinen kertoo postilaatikolla käytyään, että yleisöä on jo runsaasti. Mikä ihmisiä kiskoo paikalle, kun jotain tapahtuu? Koetan asettua niiden ihmisten asemaan, joiden on katsottava oman kodin palamista ja sen lisäksi kuunnella päivittelyä ja asiattomia kommentteja. Tulipalo on katastrofi, usein elämänmittaisen työn tuho, monien muistojen turvasatamaksi ajateltu.

Niin katoavaista on kaikki. Kuvittelemme, että omistamme jotain aineellista. Hetkessä se voi olla hiiltyneinä raunioina.

Sosiaalinen kevätpaasto kantaa hedelmäänsä: oivalluksen. Kun päätin kevättalvella jäädä sivuun lähes kaikesta, missä olen liikuskellut kodin ulkopuolella ja mitä lienen harrastanut, tajuan omakohtaisesti nyt sen, minkä olen tiennyt. Väsymys ei poistu vain lepäämällä. Olen ihminen, joka tarvitsee virikkeitä, ystävien tapaamisia, kulttuurielämyksiä, luonnossa liikkumista.

Viikottaisella kauppareissulla osuu kohdalle tuttu, jonka kanssa en ole jutellut moikkausta enempää moneen vuoteen. Hän ihmettelee, ettei minua ole näkynyt vapaaehtoisporukoissa ja tilittää omaa tilannettaan. En tiedä mitä sanoisin, mutta kuunteleminen on se, minkä osaan. Kun hän on mennyt kärryineen, ajattelen, sosiaalinen elämä pyörii aikarattaallaan oli mukana tai ei. En koe jääneeni mistään varsinaisesti paitsi, mutta…

Sosiaalinen elämä on elävien ihmisten tapaamista, ajatusten vaihtoa, näkemysten peilaamista, kyselyä, pohdintaa. Ei ole sama lukea muutamaa blogia ja kommentoida parilla rivillä, lähetellä ja saada tekstiviestejä, sähköposteja, kuvia, kirjeitä, kortteja. Lehdet, kirjat, radio ja televisio antavat paljon tietoa ja ajateltavaa, mutta se on yksisuuntaista viestintää, responssi jää oman pään sisälle.

Muuan muinaishenkilö tiivisti elämänsä: ajattelen, siis olen. Ajattelemalla oleminen riittää? Ajattelen, toimin, tunnen, uskon, saan rakastaa – siis olen. Joku muistaa, hellii, hyväksyy ja rakastaa – siis elän.