PA090008

P7133601

P7125391

elän öisin pois pelkojani, omia ja muiden. unet kuljettavat eletyn kuonaa pois, nostavat käsittelyyn pinnanalaisia asioita, levällään olevia, keskeneräisiä. aamut valostuvat aina, pilvitäkin alta, sumunkin seasta. päivät kuljettavat valittuun suuntaan. illat raukeavat yöksi, antavat rauhan.

huomenna on taas uusi ihana päivä.

Runot

Jouni Inkala    Nähty elämä   Siltala 2017

Jouni Inkala aloitti neljännesvuosisata sitten runoilijan taipaleensa voitollisesti J.H. Erkon palkinnolla ja Finlandia-ehdokkuudella. Viimeksi ilmestynyt teos seikkailee absurdissa maailmassa irrallaan kuin pilttuustaan karannut orivarsa ja viskoo numeropäitsiään. Tästä riittää taatusti kirjallisilla hengenheimolaisilla ja akateemisilla analyytikoilla mielenkiintoista analyysia.  – Lukijana totean vain, että yllättäviä ja huvittavia mielleyhtymiä ja toisiinsa mitenkään liittymättömiä lauseiden ryppäitä riittää. Onhan tämä persoonallinen ja sellaisena kiinnostava.  *Ote hauskimmasta ja ymmärrettävimmästä päästä kokoelmaa:

8

Kahdeksas vuosihääpäivä / hakee kyllästyttyään uutta symbolia. / Simpukka: ”Se olen minä, sillä kahdeksassa vuodessa / helmi kyllä ehtii kehittyä, jos on kehittyäkseen”. / Onni: ”Minäpäs, sillä vain minun ääneni / kykenee laulamaan saman päivän aikana saman melodianpätkän / kaikkiaan kahdeksan kertaa, joka kerralla oktaavia ylempää.” / Viuhka; ”Minäpäs, sillä olen ollut läpi vaihtuvien dynastioiden / yksi kahdeksasta valitusta, kahdeksasosakuolematon!” / Aurinkokunnan ulkopuolinen planeetta: ”Kaikesta edellä sanotusta huolimatta / vain minun taivaallani kaksi kuuta seilaa yhteisellä kiertoradalla / ja kumpikin vuorollaan / kannattelee harteillaan toista.”

*

Risto Ahti    Lentäviä kukkia    WSOY 2013

Ahti (s. 1943) on runoilijoistamme monipuolisimpia, palkituimpia ja kunnioitettava on teosluettelokin, johon sisältyy myös runoilun oppikirjoja. Paitsi runoja Ahdin elämäntyö käsittää opetusta, kritiikkiä, artikkeleja ja esseitä ja suomennoksia. Lentäviä kukkia on hänen viimeisin runoteoksensa. Teos on mielenkiintoisesti rakennettu ja teksti yhä tuoretta ja antoisaa.  – Lentäviä kukkia lukiessa tuli tunne leijumisesta läpinäkyvässä labyrintissa – niin suvereenia runoa ja huikaisevia näköaloja avaavaa. Kirjaan vaikutelman tähän, sillä mitään vastaavaa en ole runojen ahkerana lukijana kokenut. Oikeastaan mikään katkelma ei voi kuvata kokonaisuutta Risto Ahdin tapauksessa. Silti:

On kuitenkin ymmärrettävä ihmisen vedenkaltainen luonne; / on käyttäydyttävä salakavalan hyvin niin, ettei jää kiinni erilaisuudestaan. / Ja on hankittava leipänsä ja viininsä laillisella tavalla. / On lähdettävä tiehensä opettajanpöydän takaa ja pysyttävä / siellä – on pystyttävä elämään kahta elämää. /

*

Jyrki Kiiskinen    Äänen murros    Teos 2015

Kiiskinen ei ole mikään aloitteleva runontekijä. Seitsemän suomeksi julkaistun runoteoksen jälkeen hän on päätynyt kokeilemaan erilaisia runotyylejä samojen kansien sisällä. Alkuosasta, joka on nimetty Ensimmäinen ääni, tulee mieleen kankaan kudonta, edestakaisin soutavine sukkuloineen ja poljinten rytmissä vaihtuvine loimineen. Toinen ääni kuljettaa mukanaan ihmisen työn filosofiaa ja maailman kuvia neljän rivin muotoon puristettuina palasina. Kolmas ääni hajauttaa lauseet irralleen ja Neljäs ääni sulloo runokuvat perinteisen runomitan muottiin. Lukijan kannalta on kyllä kiintoisaa seurailla, mihin suuntaan kokeilu johtaa, mutta runoissa maistuu samalla outo pakonomaisuuden sivumaku, niistä puuttuu ilo, ne eivät saa henkeä.  – Mitä sanoisin, maistelkaapa itse.

*

Tietokirjat

Liisa Keltikangas-Järvinen   Tunne itsesi, suomalainen   WSOY 2010 (9.p.)

Psykologian professori L. K-J, temperamenttia koskevista tutkimuksistaan tunnettu, kirjoitti perusteellisen kuvauksen suomalaisista. Kirja julkaistiin jo v. 2000 ja lienee kuulunut alaa opiskelevien käsikirjastoon iät ajat. Luin hitaasti uudelleen tätä mainiota opusta ja tällä kertaa hykertelin erityisesti sananlaskujen kuvaamaa suomalaisuutta.  – Luennoitsijana L. K-J on suorastaan murskaavan sujuva professorityyppi eikä hajamielisyydestä tietoakaan. Kirjaa on helpompi lukea, se on täsmällisesti jaoteltu ja tarjoilee sekä kansanviisautta että tutkijan viisaita tulkintoja suomalaisuudesta.

*

Romaanit

Umayya Abu-Hanna    Nurinkurin       WSOY 2003 (2.p.)

Palestiinalainen toimittaja ja kirjailija eli pitkään Suomessa, oppi kielen täydellisesti ja kirjoitti kirjan lapsuudestaan Palestiinassa suomeksi. Hän ei enää asu siellä eikä täällä, mutta antoi suomen kielellä meille lahjan, mahdollisuuden ymmärtää palestiinalaisten kulttuuria ja perinteitä sekä kokeneen näkökulmaa asumisesta muurien takana juutalaisvaltion kainalossa. Umayya kertoo kirjassa lapsuudestaan kuuden päivän sodan aikoihin.  – Luin tämän toistamiseen ja nautin taas kovasti eloisasta kerronnasta, jossa hivenen on aistittavissa ei-äidinkieltään kirjoittavan ilmaisu. Umayya ei kirjoita katkerasti eikä syyttele ketään, vaikka aihetta olisikin, seikka, joka lisää tekstin vaikuttavuutta.   

*

Riku Korhonen     Emme enää usko pahaan     WSOY 2016

Turkulaisen kirjailijan kuudes romaani on kunnianhimoinen yritys pureutua pahuuden mysteeriin. Korhosen teksti on tiukkaa, asiapitoista ja luotettavaa, mutta hiukan sekavaksi kokonaisuus mielestäni jäi. Alun tarina vaimosta ja ryöväristä herättää heti kiinnostuksen. Teksti solahtaa suoraan erään sortumassa olevan avioliiton tarinaan. Tarinan lopun kannalta voi ymmärtää sivuhenkilöiden heittämisen kehiin varhaisessa vaiheessa, mutta romaanin lukukokemusta vuorottelu häiritsee. Hyppelehtivä kerronta tuntuu sahaavan edestakaisin. Jos teoksen nimen on tarkoitus antaa romaanille teema, tarina ei vie teemaa huippuunsa.  – Ehkä Korhosen tyyli lähenee tässä rikosromaania. Melua pitämätön loppu on kyllä omalla tavallaan hieno.

*

Petina Gappah    Muistojen kirja    suom. Tero Valkonen    Tammi 2017 (Keltainen kirjasto)

Zimbabvelainen kirjailija kirjoitti romaanin, joka kuvaa mainiosti hänen kotimaansa (tapahtuma-aikaan vielä Rhodesia) elämää ja ihmisiä. Monenlaiset, vahvat taikauskot hallitsevat ihmisten kohtaloita, erityisesti poikkeavat lapset kantoivat aikaisempien sukupolvien suututtamien henkien aikaansaamaa kirousta. Romaani kertoo albinotytön tarinan, jossa salaisuudet säilytetään viimeisille sivuille asti. Tarina kerrotaan värikkäästi alkuperäiskielen ilmaisuja viljellen.  – Kiehtova, ravistelevakin afrikkalaiskulttuurin kuvaus, jonka herättämiä kysymyksiä joutuu pitämään mielessä loppuun asti eikä kaikkiin tule vastaustakaan.     

*

Laura Lähteenmäki     Korkea aika     WSOY 2016

Lähteenmäki (s. -73) on palkittu lastenkirjailijana, myös tämä aikuisromaani on taiten rakennettu ja hyvää, rikasta kieltä. Sukupolvitarina elää ja hengittää, säilyttää salaisuuksia ja jättää ne lukijan oivallettavaksi. Tarina alkaa evakkokarjalaisten, Olavin ja Annan asettumisesta lapsettoman pariskunnan, Heljän ja sodassa vammautuneen Kallen maista lohkaistulle tilalle rakentamaan kotia. Tarina tulee nykyaikaan Annan ja Olavin Lauri-pojan ja hänen Saana-tyttärensä kautta.  – Pitkästä aikaa käsiin osui kunnon lukuromaani, jossa tarina pitää otteessaan ja vetää lukijaa sivu sivulta eteen päin niin, ettei kirjaa malttaisi laskea käsistään.  

***

Olimme lauantain päivänäytöksessä Kaupunginteatterissa. Myrskyluodon Maija -musikaalin esityksestä jäi vähän raskas olo. Kun näyttämölle yritetään luoda merimaisema, syntyy kulissitaidetta. Kolisevia veneitä työnnellään ihmisvoimin sinne ja tänne. Epookkipuvut osaltaan luovat tummia sävyjä. Iso näyttämö pyritään väkisin täyttämään paljolla väellä, tanssiryhmä liehuu aallokkona ja valkeat liinat lokkeina meren yllä. Muusikot tekevät työtään orkesterimontussa, josta ei näy muuta kuin kapellimestarin päälaki. Anni Blomqvistin sydänverellä kirjoitettu elämäntarina raastaa katsojaa, musiikki pauhaa myrskyisesti. Parasta antia on pääroolin esittäjän, Laura Alajääsken syvä eläytyminen tarinaan ja erityisesti laulut, jotka soivat vahvasti ja kauniisti ja kohottavat esityksen tunnelmaa. Maija Vilkkumaan luomat laulutekstit ovat raikkaita ja ilmaisuvoimaisia.  – Musikaalit ovat yleisöystävällisiä ja tuovat yleensä teatterille sekä katsojia että tuloja. Toivottavasti Maija pyörii niin pitkään, ettei mittava satsaus tunnu turhalta.

P7305626

Mikä oli parasta kesää, sen voi tallettaa mielikuvina, tuoksuina, muistoina hetkistä. Muistoja voi kutsua esiin uutta kevättä ja kesää odotellessa. Mutta sitä ennen hengitetään syvään syksyn tuoksuja, värejä ja sykitään sen tahtiin, mikä tapahtuu!

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

***

P7195495

Tutustuin kesällä sattumoisin lampaisiin. Ne ovat ilmeisen laumasieluisia olentoja. Laumassa lammas ei ole yksin, sillä on lauman turva. Laumalla on myös se ominaisuus, ettei sen jäsenillä ole juuri muuta elämää kuin syöminen, nukkuminen ja määkiminen.  Niillä on melko yhtenäinen villainen ulkoasu. Niillä on kullakin omanlaisensa ääni. Niiden tapa viestiä on ytimekkäästi: määä’ä’ä’ää. Kun ne kaikki aukovat ääntään, ’määt’ ovat eri korkuisia ja muodostavat yhdessä kuoron tapaisen äänimaailman. Laumalla on johtaja, joka antaa ensimmäisen äänen, johon muut yhtyvät.

Varmahan ei voi olla, mutta lampaankaltaista elämää saattaa olla muillakin…

 

P9175944

P9175953

P9175928

Tuusulan Rantatie on paitsi kulttuuriväylä myös ihastuttava luontokävelyn tai pyöräilyn kohde kaikkina vuodenaikoina. Halosenniemi on maisemallisesti upea paikka ja sopivan pienen matkan päässä kotoamme. Useimmin tulee käytyä kuvausretkellä syksyllä. Tällä kertaa järvellä liikkujia oli enemmän, suppailijoita, kalastajia, veneilijöitä. Maanantain paikallislehti sitten kertoi, että järvestä oli löytynyt kaksi ruumistakin. Harvinaista sentään.

Sattumoisin rantasaunan kuistilla tapasimme tutun pariskunnan, joka vietti siinä kahvihetkeä. Entistä työtoveria on aina mukava tavata. Kuulumisia toki jaettiin, mutta puhe kulki myös maailman tilaa ja omia tuntoja koskevissa kysymyksissä. Kiivailematon, näkemyksellinen keskustelu on aina kullan arvoista, niin paljon on lillukanvarsien pöyhintää ja mielipidemelskettä ihmisten välillä.

Elokuva on Kenneth Loachin tinkimätön kuvaus miehen, nimeltä Daniel Blake, jauhautumisesta sosiaalibyrokratian rattaissa. Raastavan kohtalon kulkua katsellessa tuli vahva tunne: tämä pitäisi EU-maiden kaikkien poliitikkojen nähdä, oikeastaan pakottaa katsomaan. He eivät tiedä mitä tekevät, tai eivät oikeasti välitä, miten Danin kaltaisten käy. Sosiaalivirkailijat tekevät työtään pilkun tarkasti ohjeistettuna eivätkä ole tippaakaan kiinnostuneita väliinputoajista. Elokuva näyttää miten käy, kun ammatistaan ja taidoistaan ylpeä mies putoaa sydänkohtauksen saatuaan työelämästä, anoo sairauseläkettä eikä saa, valittaa päätöksestä ja valitus hylätään. Mies pannaan opettelemaan lukemattomien anomusten ja valitusten täyttämistä netissä, jota hän ei ole koskaan käyttänyt, käymään turhanaikaisia kursseja ja hakemaan työpaikkoja käsin kirjoitetun cv:n kanssa. Jos tämä ei suju, tulee sanktiona korvauksen määräaikainen pidätys.  – Elokuva ei rankasta tarinasta huolimatta ole synkkä tai lohduton. Päähenkilöä esittävä Dave Johns luo Danista pohjimmiltaan valoisan ja selviytyvän miehen. Tarina paljastaa kauniilla tavalla myös huono-osaisten ihmisten solidaarisuuden toisiaan kohtaan, ja kyvyn auttaa pyytettömästi ja pienin elein vielä huonommassa asemassa olevaa.

E3263497

Ihmisen elämä – valoa, joka kätkeytyy ja loistaa, yhä piteneviä varjoja, kapenevaa polkua. Lahoavaa puuta, jota kuolema tikkana koputtaa. Sarastus on täynnä toivoa, keskipäivä paahtaa. Taivaanrantaa kohti väsyy päivän tulinen pallo, viipyy himmenevänä hohteena pilvissä.

P7205539

Maisema hymyää ja nauraa, tuuli sivelee tukkaa. Polun pehmeää neulasmattoa askel rakastaa. Puut ottavat ja antavat halauksia ohi mennen, huokailevat tuulen tahtiin. Istutaan rannan puulle kuuntelemaan veden meditatiivista laulua, miten aallot raukeavat rantakiviin.

P8295785

Järvenselällä syöksähtelevät kiireiset pauhaavine moottoreineen, rantavesiä meloo yksinäinen mies kanootissaan. Aallonmurtajan suojissa sataman veneet kertovat toisilleen tarinoitaan, keinahtelevat laiturissaan, mielivät matkaan taas.

P8295759

Surua lasten silmien takana, uudenlaista vakavuutta. Ikävöin heistä säteillyttä iloa. Elämä on taittunut kahtia ja ennen kuin kaikki asettuu kohdalleen, kahlataan matalikossa.

P8135714

***

Hiljaista hurinaa yötä päivää koko viikon. Valvoja tuli käymään perjantaiaamuna, mittaili kosteusprosentteja ja otti näytteitä, joiden tulos luetaan 12 tunnin kuluttua. Kuivuminen on edennyt, mutta arvio on, että kaksi lisäviikkoa tarvitaan. Tämä remontti vaatii pitkää pinnaa. Arkemme jatkuu kuitenkin osin entisin ja osin uusin kuvioin.

Torstaina oli syksyn ensimmäinen kausikonsertti. Frank Peter Zimmermann soitti Beethoovenin viulukonserton itseään korostamattomalla suvereniteetilla. Hän vaikuttaa täysiveriseltä kamarimuusikolta, soittaa hienosti yhteistyössä orkesterin kanssa eikä esitä suurta maestroa, vaikka taitonsa on huippua. Pitkästä aikaa kuulimme myös Sibeliuksen toisen sinfonian, jossa Susanna Mälkki sai orkesterin myös hehkumaan uudenlaisia sävyjä. Olen Sibelius-fani, joten ilta oli minulle täydellinen nautinto.

Siitä on hyvinkin neljännesvuosisata, kun olen kuorossa laulanut. Kaupungin kansalaisopisto ilmoitti seniorikuoron alkavan, mietin, jaksaisinko jokaviikkoista harjoituksissa käymistä. Päätin koettaa. Osasyynä se, että senioritanssia ei jalkani kestänyt, vaikka olin siitä innoissani. Laulua olen sekä opiskellut että harrastanut, siitä olen myös aina saanut iloa ja voimaa.

Eka kerralla lähes kolmekymmentä naista on paikalla, viisi meitä uusia. Muut olivat ennenkin tässä kuorossa laulaneita. Vasta silloin tajusin, että tämähän on juuri se ’virkkujen’ naisten kuoro, jonka esiintymisiä olen joskus kuullut, ajatellut kuulemastani mitä milloinkin. Kuoro on vaihtanut nimeä ja johtaja on vaihtunut! Olin ensin, että ei ole totta. Sitten, että tämä taisi nyt olla tässä. Virkkujen vanhojen naisten kuorossa, tosiaan! Jos kuvittelee alkavansa uuden kuoron mukana, onhan se pettymys havaita joutuneensa tarpomaan valmiiksi urautuneen porukan jälkiä.

Sitten tukistin itseäni: tämä on minulle kuitenkin uutta pitkästä aikaa, katsotaan nyt, jospa se tästä. Puolentoista tuntia hyrisin mukana. Johtaja ei ollut saanut meille nuotteja, kun tulostimesta oli loppunut muste. Laulettiin siis niitä näitä, kansanlauluja, jotka kaikki osaa ulkoa. Alku aina hankalaa, tuumin: vanhoilla oli vaikeuksia hyväksyä uuden johtajan tyyli, uusilla sopeutua vanhojen joukkoon. Vaikeinta on kuitenkin johtajalla saada lammaskatraan määinnästä soinnikasta laulua. Harva taisi osata nuottejakaan lukea. Oivoi ja voih.

Toisessa harjoituksessa väki oli vähentynyt, meitä oli enää parikymmentä. Olin hiljaa itsekseni sillä mielellä, että katsotaan nyt vielä tämä kerta. Vieressä istujani, joka oli ollut erityisen vastahankainen ja tyytymätön uuden johtajan tyyliin, purputti vähän vähemmän kuin edellisellä kerralla, mutta uhkaili ensi kerralla jäävänsä pois. Sirkka, johtaja, kertoi pahoillaan, että hänen tyylistään oli valitettu ja siitä, että on liian vaikeita lauluja (!). Hän ottaa huomioon palautteen ja yrittää parhaansa. Pulina yltyi. Korotin ääneni ja sanoin, että emme voi huutoäänestää joka asiasta, ohjelmiston valinnassa kuoron on luotettava johtajaan.

Sitten tapahtui, että eräs vanhoista kuorolaisista ilmoitti tarjoavansa kaikille harjoituksen jälkeen kahvit läheisessä kahvilassa, koska hän täyttää 70 vuotta tänään. Seurasi spontaani Paljon onnea vaan kaksiäänisesti. Sitten Sirkka otti harmonikan ja sanoi laulavansa puolestaan onnittelulaulun, koska ei pääse kahville. Oi, sitä huikeaa taitoa ja antaumusta, jolla hän jodlasi ja harmonikka soi ihanan raikkaasti. Tunnelma muuttui kuin taikaiskusta. Ajattelin, että nyt murtuu vastahanka – ja se on hyvä, sillä asenne ratkaisee edistymisen.  

Kun kuorolaiset menevät kahville, on ilmiselvää, että koko ajan lauletaan. Päivänsankarin miesystävä siinä soitteli harmonikkaa. Komea ja herkullinen oli kakkukin, mutta laululta ja soitolta ja tutustumisjutteluilta ei meinattu keritä kahveja juomaan.