Tyyppi on kiinnostava. Oli ritarikasvatuksen saanut sivistynyt mies, joka tuli perustaneeksi jesuiittaveljestön. Porukalla oli korkea moraali, ylevät periaatteet ja jalot pyrkimykset. Intohimoisina katolisina he kokivat myös tehtäväkseen taistella kirkollista eripuraa kylväviä protestantteja vastaan ja tulivat siinä tarkoituksessa käyttäneeksi koviakin keinoja. Kidutusta on esiintynyt eri tarkoituksissa maailman sivu, mutta inkvisitio pantiin jesuiittojen nimiin.

Jesuiittojen tarina ei päättynyt 1700-luvulle, jolloin järjestön toiminta kiellettiin. Järjestö nousi 1800-luvulla kuin Feniks-lintu tuhasta. Tänä päivänä jesuiittojen sääntökunta on yksi katolisen kirkon vahvimmista ja vaikutusvaltaisimmista, sillä filosofinen ja teologinen sivistys on jesuiittakasvatuksen oleellinen osa. Olen kohdannut yhden aidon jesuiitan Suomessa. Hyvä tyyppi.

Luterilainen kirkko Suomessa on ominut jesuiittakasvatuksesta hengelliset harjoitukset, jotka on otettu käyttöön hiljaisuuden retriiteissä. Mitä harjoitellaan, siitä on otettava itse selvää.

Keskittymisen taito on periaatteessa hyvä asia. Joskus ajatus vain voi jäädä kiertämään kehää, vaikka näköalaa olisi tarjolla huikeisiin avaruuksiin asti. Vapautta on lähteä vaeltamaan tiettömään, tuntemattomaan maastoon, jossa valmiita ratkaisuja ei ole.

Ihminen aitaa mieluusti polkunsa tutuilla ja miellyttävillä asioilla. Kertailee mukavia muistoja ja onnistumisen hetkiä. Vapautta on tunnustautua myös hävettäviin ja kirveltäviin muistoihin, heikkouteen ja virheisiin. Itsensä hyväksyminen vapauttaa.

Koen kiitollisuutta paljosta: erityisesti kesästä kaikkineen. On ollut niin täyteläistä, runsaasti iloa ja hyviä hetkiä. Siitäkin on kiitosmieli, miten hyvin olen voinut. Kiitollisuus on pohjavire, joka vie pieniltä vastoinkäymisiltä ja hankaluuksilta niiden ankeuttavan voiman. Ja syksy tuo taas vahvat tuoksunsa ja värinsä. Yhteisöjen rattaat raksuttavat, harrastukset ja työt käynnistyvät täysillä. – Miten ihanaa, että meillä on nämä vuodenajat!

Viime kesänä (2012) matkasin Ystäväsiskon kera Lopelle kokemaan vanhalestadiolaisten kesäjuhlatunnelmia. Käynti kuului jatkumoon, joka on alkanut jo yhteisen työtoveruuden vuosina: tavoitteena tutustua kaikkiin kirkossamme yhä vaikuttaviin herätysliikkeisiin niiden kesäjuhlilla vierailemalla. Tänä kesänä vietimme päivän Saaren kirkonmäellä Parikanniemen orpokotijuhlilla.

Sunnuntain aamuseuroissa oli jo melkein kirkon täydeltä väkeä. Ensimmäinen puhuja oli jo pääsemässä vauhtiin, kun pujahdimme kirkonpenkkiin. Puhujapapin ydinajatus oli Jeesuksen ylösnousemuksen merkitys kristityn uskonelämälle. Perinteiseen seuratyyliin väliin veisattiin virsi ja seuraava puhuja, tunteikas maallikkomies, kapusi vuorostaan saarnatuoliin. Hän puhutteli kuulijoita rakkaiksi ystävikseen ja sanomansa sisältönä oli sovitus ja armahdus. Kolmas puhujamies kertoi saaneensa rukouksessa tekstikseen Jeremian kirjan 6. luvusta sanat: ”Pysähtykää, ottakaa oppia menneistä ajoista”. Perinteen korostus tuntui vahvana sanomassa. Viimeisen seuravirren jälkeen väki hiljeni kuuntelemaan ’huomenkellojen’ soittoa kirkon päätytornista.

Messu alkaessa kirkko täyttyi nopeasti ääriään myöten. Katselin juhlaväkeä. Alhaalla vanhuksia ja keski-ikäisiä pariskuntia, parvilla yksi- tai kaksilapsisia nuoria perheitä. Huomattavan runsaasti oli miehiä, juurevaa paikallista väkeä. Nuorisoikäluokat puuttuivat täysin.

Alkuvirsi mursi padot ja tempasi mukaan. Ihmiset lauloivat täysin sydämin! Kirkko täyttyi iloisesta, dynaamisesta veisuusta, joka tuntui nostavan katonkin sijoiltaan. Kirkkokuoron laulu oli tasokasta ja kanttori soitti viuluostinatoja virsiin. Kaupunkiseurakuntien vähäveriseen virrenhyminään tottunut hämmästyi veisuun voimasta. Panin merkille ihmisten käsissä taskukokoiset, käytössä kuluneet virsikirjat. Tämä seuraväki tuo oman virsikirjan mukanaan. Totisesti – olimme Karjalan laulumailla!

Saarnan aiheena oli ”Henki tekee eläväksi”. Kirkkoväelle luettiin mm. luterilaisten tunnustuskirjojen tekstiä. Saarnaava teologian tohtori onnistui moukaroimaan oikean opin merkitystä korostamalla hengen lähes kuoliaaksi. Kirkkoväki ei rikkiviisaan opetuksesta masentunut, virret kohottelivat taas kattoa ja ehtoollispöytään riennettiin kilvan. Ruokajonossa kuulin monen ihmettelevän saarnaa.

Pari muutakin ystäväsiskoamme löytyi kirkonmäellä, niinpä päiväseurapuheita kuunneltiin ulkosalla nelisin perinteisellä lankkupenkillä istuen, mikä taas muistutti minua selkäongelmistani. Tämän perinneliikkeen kuvaan kuuluu voimakas maallikkouden korostus. Puheenvuoroja käyttävät naismaallikotkin, mutta naispappeja ei näy. Joku puhujista tiivisti Uukuniemeltä alkaneen herätysliikkeen nykyisellään kolmen oon  ympärille: Orpokoti,  Opisto  ja Oronmylly. Parikanniemen orpokoti on nykyään Ristiinassa, Jaakkiman kristillinen opisto Ruokolahdella ja Kansan Raamattuseuran Oronmyllyn leirikeskus Parikkalassa.  

Kotimatkalla muistelin lapsuuteni seurakokemuksia ja havaitsin tuttuuden tunteen. Silti en katso kuuluvani tämänkään perinneliikkeen opetuslapsiin.
____
* Uukuniemeläisestä herätysliikkeestä Wikipediassa

Kuljen vuokkometsää, ja mieli on keväänkevyt. Ajatus kohoaa, kurottuu kohti kesää, siihen mitä on ensin ja mitä sitten. Kun on jotain, mitä odottaa, tuntuu enemmän elämältä. Odotus on mieleen raivattua pyhää ja pelotonta tilaa toiveille, yllätyksille, ilolle.

Jeesuksen ylösnousemuksella oli raamatun kertomusten mukaan useita todistajia. Onko heidän todistuksensa luotettava? Asiaa syvällisesti tuntematon  raamatun lukija ajautuu helposti eksegeettisiin kehäpäätelmiin. Ei ihme, että helpoin tapa suhtautua ylösnousemukseen, on uskoa kirjaimellisesti, mitä raamatussa asiasta sanotaan – tai leimata koko asia yhdentekeväksi.

Ortodoksit tervehtivät pääsiäisenä toisiaan ”Kristus nousi kuolleista – totisesti nousi”. En ryhtyisi väittelemään tervehdyksen totuusarvoista. ”Minä uskon… ruumiin ylösnousemisen”, sanotaan evankelisluterilaisen kirkon uskontunnustuksessa jokapyhäisessä messussa. En liene ainoa, joka ei todellisuudessa usko ruumiin ylösnousemukseen, mutta liittyy kirkon uskontunnustukseen sellaisena kuin se on muotoiltu raamatun todistajalausuntojen perusteella. Usko on syvällisimmin uskon ja toivon asia.

Monille Matteus-passion kuunteleminen kirkossa kiirastorstaina on jonkinlainen traditio, jota ilman pääsiäisaika jää vajaaksi. Kotisohvalla tai nojatuolissa ja välillä verkkaan liikuskellen kuunneltu passiomusiikki sopii minulle. Meillä on passiosta useita levytyksiäkin, mutta tänä kiirastorstaina asettaudumme ehtoolliskirkosta kotiuduttua kuuntelemaan radion välittämää saksalaista konserttiesitystä Baden-Badenissa viime vuonna.

Alussa kuorosta ja orkesterista kuulee, että ensemble ei ole vielä lämmennyt. Lähden laittamaan iltateetä. Teen valmistuessa sytyttelen kynttilöitä ikonipöydälle ja isovanhempien valokuvien eteen. Muistelen kynttilähämäriä musiikinkuunteluiltoja kotona lasten ollessa pieniä. Ne liittyivät silloin adventin aikaan. Pojat nukahtivat yleensä ennen kuin valittu lp-levy oli lopussa.

Kahdeksalta korjaan teeastioita, keittiöön kuuluu aplodeja. Ensimmäinen osa on lopussa. Mietin ymmärränkö tekstiä enemmän muinaisen lukion hatariksi jääneiden saksanopintojen vai tutun raamatun tekstin perusteella. Päädyn jälkimmäiseen. Ehkä kyseessä on kuitenkin yhteisvaikutus. Kuoro on hyvin valmennettu, äänet soivat, ja intervallit ovat puhtaat. Tätä on ilo kuunnella.

Tunnistan aina yhtä sykähdyttävän alttoaarian alkusoinnut. Erbarme dich, mein Hertz… Aaria on muutamien kuoro-osuuksien ohella passion helmiä. Kuuntelen musiikkia tuolissani silmät kiinni, tunnen kynttilöiden valon luomien läpi. Yhdeksän aikaan Toinen hakee kaapista pikku lasillisen vanhaa portviiniä, jonka ehtoollisviinimäinen aromi sopii passiomusiikkiin täydellisesti. Mietin miksi Bachin orkesteriosuudet soitetaan Suomessa usein niin jumputtavalla aksentilla. Saksalainen versio soljuu notkeasti, pulssi hengittää. Muhevan bassoaarian ja loppukuorojen jälkeen passio päättyy ja jättää tyynen, hartaan olon. Tuolini osoittautuu kelpo paikaksi pitkänkin teoksen kuunteluun. Ei tarvinnut oikaista sohvalle. Hankkiudumme yöpuulle rauhaisissa tunnelmissa ja nukumme hyvin.

Pitkäperjantai on pääsiäisajan päivistä hiljaisin. Päivä ei tarvitse ohjelmaa, ollaan vain. Ei tarvitse kummemmin miettiä päivän merkitystäkään, se on sisäistynyt lapsuudesta asti. Puolipäiväaterian jälkeen käymme yhdessä kävelyllä. Kadut ja tiet ovat auringossa sulaneet, mutta metsän syrjässä ja varjopaikoissa on pelottavia jäisiä kohtia.

Varttia vaille seitsemän valmistelen taas teetarjotinta. Tänään kuunnellaan Johannes-passio viime vuoden konserttitaltiointina New Yorkin Carnegie Hall’sta. Muut solistit ovat tuntemattomia, mutta kontratenori Damien Guillon on tässäkin esityksessä mukana. Harvinaisen korkeaa miesäänityyppiä ei ole monta maailmassa. Johdantona kerrotaan, että Johannes-passion ensi esitys oli v. 1724 ja passiosta on olemassa ainakin viisi versiota, koska Bach paranteli kokonaisuutta aina esitysten jälkeen. Teksti perustuu Johanneksen evankeliumin 18. ja 19. lukuun. Heti alusta kuulee, että orkesteriosuus tässä passiossa on värikkäämpi, resitatiivit ja aariat ovat pitempiä ja moni-ilmeisempiä, samoin kuoro-osuudet.

Passiodraama

Ensimmäinen osa päättyy. Yhtäkkiä Toinen ponnahtaa tuolistaan ja syöksyy ikonipöydän luo. Käännyn katsomaan: ikoniliina on tulessa! Yllättäville tapahtumille ei ole koskaan valmista käsikirjoitusta, siinä vain toimitaan. Palava liina lentää Toisen käsissä keittiön tiskialtaaseen ja sammuu saatuaan hanasta kylmää vettä päälle. Minä tukahdutan ikonipöydällä palavia riekaleita. Vasta sitten palovaroitin alkaa ujeltaa. Läpiveto avatuista ovista lopettaa varoitussignaalin onneksi nopeasti. Kun on tarkistettu, ettei mitään enää pala missään, tutkitaan vaurioita ja arvaillaan mitä tapahtui. Yksi pääsiäiskortti, joka oli pöydällä, on kadonnut. Sen paikalla on kasa tuhkaa. Ilmeisesti liian ohut tuohuskynttilä oli katkennut tai taipunut kortin päälle, sytyttänyt sen ja kortti puolestaan yläpuolella olevan ikoniliinan liepeen. Kaikki on tapahtunut sekunneissa, sillä me olimme samassa huoneessa, minä osittain selin, Toinenkin sivuttain. 

Toinen osa soljuu omaa tahtiaan. Huone ja kuulijat rauhoittuvat hitaasti, ehtivät tyyntyä kuitenkin ennen kuin musiikki päättyy. Tämän Johannes-passion tulemme muistamaan, ajattelen.

Seuraavana aamuna tutkin ikoniliinaa. Se on surullinen näky. Aidosta pellavasta, käsin kudottu ja kirjailtu, levein virkatuin päätypitsein – arvokas taidekäsityö ja niin rakas! Sain tekijän yhteystiedon aikoinaan Valamosta. Soitin hänelle ja hän kertoi tulevansa kotikaupungissani asuvan tyttärensä luona käymään pian. Näin sain liinan henkilökohtaisesti tekijältä kotiin tuotuna. Tätä ei voi korvata millään. Itkettää.

Mutta ikoniseinä on kaunis ilman liinaakin. Siunatuille ikoneille tuli ei voinut mitään. Mikä oli tapahtumaketjun viesti, sitä nyt mietin.     

Ortodoksien Ristin kumartamisen sunnuntai on luterilaisittain otsikoitu Jeesus, Pahan vallan voittaja. Kummassakin kirkossa puhutaan pahan vallasta; ortodoksit paaston puolivälin kiusauksista ja pahan hyökkäyksistä, luterilaiset Jeesuksesta, pahan lopullisena voittajana. Olisi kiinnostavaa olla kuulemassa miten kirkoissa saarnataan tästä aiheesta juuri nyt.

Päivän rukousteksti (Sanan aika):

Vapahtajamme Jeesus. Kiitos että sinä olet voittanut kaiken pahan. Kiitos ettei sillä ole lopullista valtaa meidänkään elämässämme. Näet miten pahuus tekee työtään, rikkoo yhteyttä, murentaa luottamusta, johtaa riitaan ja hajaannukseen. Kiitos että sinulla on valta tänäänkin kaiken pahuuden yli. Kiitos että sinä olet voittanut kuoleman vallan.

Lumet putoilevat katoilta ja liput liikahtelevat laiskasti saloissa siellä täällä. Mietin mitä Kalevalanpäivä herättää minussa tämän ikäisenä, tähän maailman aikaan. Hahmot ovat jo kaukaa juurtuneet mieleen: Väinämöinen vaka vanha tietäjä iänikuinen, Joukahainen laiha poika lappalainen, lieto Lemminkäinen kaunis Kaukomieli, seppo Ilmarinen Sammon takoja, Kullervo Kalervon poika sinisukka äijön lapsi. Kalevala on miehisten urotöiden maailma. Emäntiä on ja impyeitä, joita uroot omaksi haikailevat. On Louhi Pohjolan emäntä ja ylpeä Pohjan neiti, Aino rukka Joukon sisko vilahtaa, Ilmatar ihana impi, Vellamo ve’en emäntä ja Mielikki metsän.

Muistikuvissani käyvät Kalle Holmbergin muinaisen Rauta-ajan näkymät. Otan hyllystä esiin äitienpäivänä 1985 mieheltäni saadun Björn Landströmin upeasti kuvittaman, samana vuonna ilmestyneen Kalevalan erikoispainoksen (numero 191/1000). Tekstin poljento tempaisee mukaansa mistä tahansa lukea alkaa ja väkevät uniikit kuvat puhuttelevat. Käsittämättömän rikas on ollut laulaen luotu sankarimaailma ja yhäti hämmästyttävä muinaisinnovaatio, Sampo. Ja tämän on luonut Karjalan heimo, itäisen rajan kansa, jossa omatkin juureni vahvasti ovat.

Elkätte, imeisen lapset, sinä ilmoisna ikänä
tehkö syytä syyttömälle, vikoa viattomalle!
Pahoin palkka maksetahan tuolla Tuonelan ko’issa:
sija on siellä syyllisillä, vuotehet viallisilla,
alus kuumista kivistä, palavoista paateroista,
peitto kyistä, käärmehistä, tuonen toukista ku’ottu.

Jesaja 42:3

Murtuneen ruo’on evankeliumi on kaikkien runneltujen lohdutus. Kaikkivaltias, ihmisiä rakastava Jumala ei hylkää rikottua, ei väheksy ruumiin eikä sielun kipua eikä unohda kärsiviä, se on kokemukseni. Hän kulkee vierellä kipujen helvetissä ja kantaa uupunutta. Usko on luottamusta tähän. Järjenvastaisestikin.