Mainion yrmy kulttuurikriitikko, toimittaja Antti Majander, kolumneerasi aamun Hesarin Näkökulmassa huomioitaan asuntomessukäynnillään Loviisassa. – ”Näyttää siltä, että kirjahyllyn pystyttäminen olisi rikos sisustusarkkitehtuuria vastaan. – En ymmärrä koteja, jotka näyttävät luksuselämän lavasteilta.”

Olen myös pannut merkille, että nykyään arkkitehtuuri tosiaan hakee äärtä ja laitaa. On ikkkunoita katonrajasta lattianrajaan suunnittelijan kynästä, jolle valo ja tyhjä tila ovat ainoa hyväksyttävä sisustuselementti. Toisen piirustamissa umpimielisen näköisissä taloissa on tummanharmaata, jopa mustaa seinää mielin määrin ja siellä täällä postimerkin kokoisia ikkunoita katon rajassa.

No, makujahan on. Ehkä joku asettuu mielellään näihin ikkunalavasteisiin asumaan. Helteellä maisema on pakko peittää säleverhoilla ja ikkunanpesua täytyy oppia rakastamaan. Järkisyitäkin löytyy. Yhteen aikaan vaadittu energiatehokkuus pienensi ikkunoiden kokoa. Ilmeisesti lasitalon piirtäjä ei pidä energian riittävyyttä enää merkittävänä syynä. Nykyään kirjahylly tuntuu olevan niin out, ettei sille tarvita paikkaa, kun ei kukaan enää lue. Pääasia että kaikki av- ja digilaitteet mahtuvat nurkkiin.

Kaikki tosin eivät ’sisusta’ kirjoilla, vaan viihtyvät niiden sisältömaailmassa, haluavat lukea itse lukemaan opittuaan eikä kuunnella, palaavat mielikirjojensa pariin sateisina syyspäivinä ja liukkailla talvikeleillä, jopa uuvuttavina helleviikkoina ilmastointiensa miellyttävässä viileydessä.

16.6. kirjoitin täällä: ”Viisikko vaihtuu nelivaljakoksi, jota ohjastaa myhäilevä setämies, eturivissä hirnuu harja hulmuten ravuri, jossa kyllä on pitelemistä. Takarivissä tilanteen kehitystä seuraa edellisen hallituksen kultivoitunut ja lempeä äitihahmo vierellään nelivaljakon äänetön omatunto. Näillä nyt mennään.”

Sittemmin ovat lehdistön tomerikot tehostaneet poliitikkojen menneisyyden tutkimista sitä mukaa, kun ministerin palkoille päässeet ovat kaksi sormea Kirjalla vannoneet puhuvansa totta ja toimivansa oikein ja kaikessa isänmaan parhaaksi. Tutkiminen on tuottanut jo yhden ministerin eron, hallituksen kaatamisuhkauksen ja pari raskaan sarjan jyrähdystä pääministerin suuntaan. Viimeiset tutkimustulokset ovat havainneet keulaan karanneen ravurin rasistiselta haiskahtavat kavionjäljet samanmielisten kommenttipalstoilta. Yhden jos toisenkin ministeritulokkaan taustoilta on löytynyt inhaa kuonaa, joka on kiireessä jäänyt putsaamatta. Pääministeri, jolla pitäisi olla homma ja foorumi hallussa, on ollut hipihiljaa. Nyt pitäisi kiiruusti terästäytyä ja näyttää kyntensä, jos niitä on ollutkaan.

Mihinköhän näillä mennen päädytään, sopii kai kysyä?

Kun seurasin seitsemän viikon jahkausta hallituksen synnytystalkoissa, arvelin lopputulemasta, että kauankohan tuo pihtisynnytetty sopuparka säilyy. Onnistuivat yllättämään silti. Toinen meistä, joka seuraa somea tietyin vakavasti otettavin osin, totesi tänään, että kas, media on terästäytynyt hoitamaan tiedonjakamisen, asioiden taustoituksen ja henkilökriittisen tutkailun tehtäväänsä! Ja tulosta syntyy oitis. Pääministerin hyväuskoinen lullukointi johtajuudessa ja epäonnistunutta ministerivalintaansa ärhäkkäästi puolustaneen persukellokkaan lommon saanut uskottavuus eivät herätä luottamusta. Kuka näiden puheita vielä uskoo?

Taannoin, kun elämänsä rataa kiitävä poikasemme puhutteli äitiään ja isäänsä vanhuksiksi, vieraantuminen riipaisi ensi kerran. Ei sitä tunne itseään vanhukseksi kohta virasta eläkkeelle jäätyään. (Hetkinen, hupsista, siitähän jäämisestä on jo hyvinkin 17 vuotta!) Olin saanut muistutuksen kuolevaisuudesta jo työuran loppumetreillä, mutta toipunut kohtuullisessa ajassa. En vain tajunnut, että tapahtuma oli jättänyt jälkensä, minkä läheiset olivat havainneet. Omassa käsityksessä vanhuus ja vanhus ovat eri asioita. Ihmistä voi ajatella vanhukseksi vasta 80 vuoden ylityttyä, ajattelin.

Olimme löytäneet eläkeiän mahdollisuudet harrastaa mieleisiään. Kävimme sinfoniakonserteissa, elokuvakerhossa, kokeilimme senioritanssia ja toimimme erilaisissa sosiaalisissa ympyröissä vapaaehtoisina kymmenkunta vuotta. Itse kiinnostuin myös opiskelusta ja taiteesta. Koronapandemian myötä muiden vanhenevien tavoin vieraannuimme normaalista elämästä. Olemme saaneet osamme geeniperimänä vanhuuden bonuksista, niinpä rajoitukset oli otettava vakavasti. Elämä pysähtyi ja hiljeni. Voi sanoa sosiaalisen elämän muuttuneen puhelinkeskusteluiksi ja yksittäisiksi kohtaamisiksi siellä täällä.

Päivärytmi muuttui. Kaupassa käytiin aamuvarhain. Iltapäivänokosten ja kävelylenkin jälkeen istahdettiin television ääreen. Aika pian tajuttiin, että Ylen ja BBC:n uutis- ja ajankohtaisohjelmien lisäksi ei ollut kiinnostavaa katsottavaa, vaikka oli Areenaa ja monia kanavia. Ehdotin kokeiltavaksi maksullisia ja niin päädyttiin Netflixin ja HBO:n draamojen, elokuvien ja sarjojen pariin. Sunnuntaisin haimme jostakin päin Suomea striimatun messun, mikä päivitti käsitystä kirkkomme seurakuntien ’digiloikan’ tasosta ja messujen monenkirjavuudesta. Naispuheenjohtajien viisikon toiminta sai minut kiinnostumaan myös politiikasta.

Somen seuraaminen ei kiinnosta minua, mutta musiikki! Koin, että konserttien kuunteleminen televisiosta ei ollutkaan samalla tavalla sykähdyttävää kuin konserteissa paikalla ollen. Orkesteri tulee liian lähelle ja kuvaus tarjoaa liikaa yksityiskohtia. Se syö kuuntelukokemuksen intensiteettiä ja yhteisöllinen kokemus jää puuttumaan. Usein levyjen kuuntelusta saa enemmän. Sama seikka paljastui radiomessujen eduksi sunnuntaisin, kunnes huomasin, että niidenkin monenkirjava toteutus alkoi häiritä. Pianon ja erilaisten rytmisoittimien käyttö urkujen sijasta ja keskustelun tuominen osaksi messua vieraannutti.  

Kirjasto ainakin on ennallaan, ajattelin. Poimin uteliaana luettavaa uutuushyllyiltä ja silloin tällöin luen klassikoita uudelleen. On vajaa kymmenen suosikkikirjailijaa, joiden uudet teokset hankin omaan hyllyyni, niistä muutama on runoilijoita. Olen niitä, jotka haluavat lukea itse, pitää kirjaa käsissä ja kääntää sivuja. Vieraantuminen ajatuksista, tarinoista, runoista – myös itse kirjoitetuista – olisi minulle lopullinen vieraantuminen elämästä.

Katselin ja kuuntelin hiljaisena uuden oikeistohallituksemme pitkällisen pakerruksen tulosten esittelyä. Luonnollisesti kukin puheenjohtaja oli mielestään pitänyt kunniakkaasti omiensa puolta ja suostunut kompromisseihin maan (ja eturyhmiensä) parasta ajatellen. Ei ollut vaikea hahmottaa, kuka esiintyi voittajana, joka oli puskenut läpi lähes kaikki mitä oli halunnutkin. Hallituksen muodostaja sovitteli sanojaan lopputuloksesta, oli tyytyväinen lähinnä itseensä, eikä avannut ohjelmaa koskevia yksityiskohtia, joista media yritti onkia kommenttia.

Valtakunnalle on siis synnytetty parlamentaarinen hallitus, jonka presidentti pian kättelee toivotellen onnea ja menestystä. Kansalainen toivoo porukalta kykyä yhteistyöhön ja tuloksia. Luvattua ’suunnanmuutosta’ sopii toivoa ja odotella miten ’paikataan’ edellisten hallitusten virheet ja kesken jääneet uudistukset. Nähtäväksi jää, tuleeko Suomi ’kuntoon’ vai onnistutaanko tuhoamaan sekin hyvä, mitä edelliset saivat aikaan.

Viisikko vaihtuu nelivaljakoksi, jota ohjastaa myhäilevä setämies, eturivissä hirnuu harja hulmuten ravuri, jossa kyllä on pitelemistä. Takarivissä tilanteen kehitystä seuraa edellisen hallituksen kultivoitunut ja lempeä äitihahmo vierellään nelivaljakon äänetön omatunto. Näillä nyt mennään.

Olen katsonut tämän ohjelman kahdesti, ensi kerralla järkyttyneenä ja surullisena siitä, miltä omaisten ja heidän hoitajiensa nykyisyys tuntuu ja oman vanhuuden tulevaisuus tässä hyvinvointivaltion imagostaan ylpeilevässä maassa näyttää. Toisella katsomalla tajusin, että kaikki yrittävät parhaansa sillä tavoin kuin sen parhaan ymmärtävät. Joku keksii vanhusten seuraksi erilaisia robotteja, toiset suunnittelevat palvelutaloja ja hoivakoteja, kunnat ostavat yksityisiltä yrityksiltä palveluita, joita eivät kykene itse järjestämään.

Hiukan hämmennyin, kun lähiystäväpiirissäni kukaan muu ei ollut katsonut ohjelmaa. Minusta se oli niin hyvin tehty, että olisi kannattanut. Joku halusi itse nukkumaan, toinen nukutti lastenlasta. Yksi kokeili, muttei päässyt alkua pitemmälle, kun alkoi niin masentaa. Arveltiin, että hoitokriisi on jo hyvin tiedossa, mitä siitä enää jauhaa. Olemme eri paikoissa vanhustenkin hoidon kanssa tekemisissä olleita ammattilaisia. Melkein kaikki ovat jo itsekin ’nauttineet’ nykyisen sotesysteemin palveluja. Luulisi kiinnostavan!

Onko niin, että helpointa on sulkea silmät ja unohtaa? Hyvin nukuttaa, jos omat ja läheisten asiat sattuvat juuri nyt olemaan kohdallaan. Mielellään vastuutamme muita: virkamiehiä, luottamushenkilöitä, poliitikkoja ja päättäjiä, jopa vapaaehtoisia järjestöineen. Emme halua edes tietää! Jos asioista päättävät ja virkavastuiset olisivat yhtä piittaamattomia, mitenkähän huonosti seniorikansalaisten asiat olisivatkaan.

PS. Minulla on mielipide roboteista. Jos minulle tullaan joku päivä tarjoamaan robottia keskustelukaveriksi tai kissaa siliteltäväksi, kysyisin: missä kaikki ihmiset ovat?

Elämä on eräänlainen seikkailu, sanoo Ikätoveri. On puhuttu ’vedon ja pidon’ vaikutuksesta valintoihin, joita on mielessä itse kullakin. Ensin on opittu peruskuviot: syöminen, kävely, vuorovaikutuksen alkeet. Päiväkodista kouluun ja koulusta jatko-opintoihin tai työelämään saattaa tie olla pitkä, kiemurainenkin. Joku tietää jo varsin varhain, mitä haluaa elämältään, toinen vasta aavistelee, etsii, harhailee. Päämääriä löytyy pitkin matkaa tai niitä asetetaan. Jossain vaiheessa sosiaaliset kuviot nostavat mietittäväksi kysymyksen parisuhteesta, ehkä perheestäkin. Kuulostaa enemmän junalta, joka kiitää raiteitaan. Missä siinä seikkailu on?

Seikkailu on luonteeltaan ennakoimattoman, arvaamattoman, yllättävän mahdollisuus. Joillekin meistä käy niin, että satunnainen tapahtuma muuttaa kokonaan elämän suunnan, päämäärä ja siihen hahmoteltu polku katoavat. Horisonttiin puskevat uudet kysymysmerkit: mitä? minne? Käänne voi olla hämmentävä, pysäyttävä, jopa murskaava. Nuoruus on siitä ihanaa aikaa, että siinä on usein läsnä seikkailun tuntu. Et voi koskaan tietää ihan varmaksi, että suunnitelmasi palaset loksahtavat kohdalleen.

Oletetaanpa, että käy hyvin ja valitsemasi suunnitelma näyttää toteutuvan. Äkkiä tapahtuu jotain, mitä ehkä salaa pelkäsit ja juna suistuu raiteilta. Mitä teet? Luovutko unelmastasi, putoatko epätoivoon, vai palaatko mielessäsi siihen kohtaan, missä suunnitelma oli vielä raiteillaan. Mietit missä meni vikaan, mitä et osannut ottaa huomioon, ja muutat suunnitelmaa. Haet uutta reittiä sitkeästi, kunnes sellainen aukeaa. Seikkailumieli voittaa, löytyy monta mahdollista tapaa selvitä eteen päin. Haet rohkeutesi, annat palaa!

Elämä seikkailuna merkitsee lähtökohtaisesti luottamusta, että elämä kantaa. Asenne ratkaisee paljon. Lupasin 15-vuotiaana itselleni, että pyrin elämään omannäköiselläni tavalla merkityksellisen elämän. Kun katson taakse päin polkuani, huomaan, että näin on käynyt. Elämä seikkailuna on sitä, että ei itse lähde vääntämään polkuaan väkisin johonkin suuntaan. Ottaa vastaan, mikä tuntuu oikealta tai kutsuu. Kuuntelee sisimpänsä ääntä, pyytää johdatusta – ja luottaa siihen.

Onnea matkaan kaikille teille, jotka tänä keväänä tulitte jollekin etapille, jossa tulevaisuusvalintoja tehdään. Siunatkoon teitä Kaikkivaltias ja Armollinen.

Tulen paikalle kutsuttuna, mutta epävarmana: onko tämä sitä, mitä aavistelen. Kuuntelen esittäytyviä, ketä olemme ja miksi täällä. Koolla on uusia ja entisiä kirjoittajia, nuoria ja vanhempia, työelämässä kokemusta kartuttaneita, erilaisissa elämäntilanteissa olevia. Koska tehtävänä on kirjoittaa, ei liene pahitteeksi kysyä onko myös sanottavaa.

Ne blogijutut, joita olen silmäillyt, ovat olleet melko irrallisen tuntuisia. On taitavan tarinankertojan sulavaa ja aisteja ruokkivaa kuvausta. On akateemisia, luentotyyppisiä pohdintoja. On aiheestaan innostuneiden pitkiä vuodatuksia ja hyvin fokusoituja asiantuntijatekstejä. Kommentteja ei juurikaan näy, pakko kysyä lukeeko näitä joku muukin.

Saamme aavitosen, jossa kerrotaan mitä kirjoittajalta odotetaan. Tehtävän laatu täsmentyy, mutta epävarmuuteni ei täysin poistu. Blogi olisi kanava valikoitujen seurakuntalaisten äänille, ehkä työntekijäin puheenvuoroillekin. Huuteleeko kukin kuplastaan? Tukevatko puheenvuorot seurakunnan kutsuvaa ja avointa yhteisöllisyyttä? Tuleeko vastakaikua, syntyykö keskustelua ilman hyviä, teräviäkin kysymyksiä? Tyhjentyykö mahdollisuus viisaiden maallikoiden saarnavuoroksi?

Osa meistä, joiden viimeinen käyttöpäivä on jo ohitettu, ei tunnu ymmärtävän itse, että yhteiskunnan silmissä olemme heti entisiä, kun työpaikan avaimet tai kulkukortit on luovutettu ja palkkatilistä huomattavasti kavennettu elämisen ensimmäinen kustannuserä on rapsahtanut tilille. Onnellinen vanhuus on puhetta, joka saattaa tietysti pitää joidenkin kohdalla jopa paikkansa, mutta monelle jää ylätason hurinaksi. Lääketiede on luvannut ihmisten ’saavuttavan’ täällä vuosisadalla sadan vuoden iän. Sitäkö se onni on? Löytyisipä keinot samaa tahtia ihmiskunnan eliniän nousun kanssa lisääntyvien muistisairauksien ja dementian ehkäisyyn ja hoitoon.

Päättäjät houkuttelevat mieluusti kansalaisia jatkamaan työuraa yli ajan. Tiedetään toki hyvin, että kaikkiin töihin se ei sovellu eikä ole hyvä ratkaisu. Työnantajat eivät myöskään tunnu ilahtuvan niistä puheista. Ei ole pitkä aika siitä, kun pikemminkin pidettiin viimeiseen asti huolta, että ajoittaiset yyteet noteerasivat viimeisten käyttövuosien lähestymisen hyvissä ajoin irtisanomalla ikääntyvät taloudellisin ja tuotannollisin syin perusteltuna. Sekin on tiedossa miten paljon on uupumusta työelämässä, joka puristaa tehot tekijöistä viimeiseen tippaan asti. Kaikille ei riitä ymmärrys myöntää taistelutta edes perusteltua sairauseläkettä.

Sodan jälkeen syntyneiden ikäluokkien peruskokemus elämästä on taistelu. On ponnisteltu läpi elämän omasta paikasta taistellen. Meitä on ollut aina liikaa: oppikouluun, korkeakouluihin ja ammattikoulutukseen sekä työpaikkoihin. Nyt loppusuoralla tulee vastaan vielä taistelu vanhuuden turvasta. Viimeiseen asti on sinniteltävä omin voimin, koska vaihtoehtoja on vähän ja kaikille ei riitä mitään niistä. Nyt eläkeläiset niputetaan ja pisteytetään jonoihin ja unohdetaan sinne. Kuolema saa korjata kotoa, kun voimat loppuvat. Kiitos elämästä yhteiskunta. Olemme kiitollisia, että korjaat meidät kotoa viimeistään hajun perusteella ja kaivat kuopan tuhkille. Niin – ja etsit maksajan, toki, ettei valtio velkaannu enää enempää meidän takiamme.

Mediassa politiikan toimittajat ’tietävät’, että kansalaiset odottavat maahan nyt oikeistohallitusta. Illalla katsoin A-studiota hetken. Siellä PerusHuhhuh ja Patamusta Porvari istuivat vierekkäin toimittajasta katsoen oikealla, niiden puheet eivät näyttäneet löytävän yhteistä ’oikeaa’ säveltä.  Vastapäätä heitä siisti ja sileä A-luokan kansalainen, jolle käy kaikki, kun sen vain sanoo molemmilla kotimaisilla. Siinä vierellä demari-Harakka, joka ihmettelee Porvariherran kykyä selittää puolueensa mustia vaalipuheita ihan muuksi.  Epäsuhtainen pari nämäkin kaksi, joiden yhteinen sävel löytyy päättyneen hallituskauden saavutuksista ja kriisinhallintaponnistuksista. Vaan mikäänhän ei ole niin huonoa kuin entinen hallituspolitiikka entisen opposition mielestä.

Ja näiden sankarien käsiin katastrofaaliseksi kuvattu maan tilanne nyt rymähti. Pitäkää peukkuja.