P6135178

hänellä on syvänsininen kukkavana, noin 20-senttinen ja kukinto muodostuu huulikukkaisista sekä tuoksuu ihanalle

P6135175

säteittäin rönsyävä lehtiruusuke

P6135176

hän leviää itsekseen, viihtyy pihakatajamme juurimaastossa ja tuoksuu…

Katsoin ystävän vinkistä Ylen ykkösen ohjelman Näkkälä. Ohjelma kertoi sveitsinsaksalaisen opettajan ja kirjailijan Hansin vanhuudesta upeassa alppimaisemassa Emmental-laakson liepeillä olevassa vanhainkodissa. Hans sanoi viihtyvänsä, hoito oli hyvä, mutta kodiksi hän ei sitä tuntenut. Hän kaipasi kotiin Lapin Näkkälään, jossa hän oli asunut 25 vuotta saamelaisen shamaanimiehen, Iisakin kanssa. Hans sai saattajan ja lähti Lappiin, lähes sokea, yli yhdeksänkymppinen mies. Ystävänsä Iisakin luona hän ehti olla vain pari kuukautta, kun tämä kuoli, ja omaiset halusivat myydä talon. Hans sai kodin lappilaisessa perheessä. Hans oli toivonut tuhkansa siroteltavan Keimiötunturille, mikä toteutuikin, kun hänen vuoronsa neljän kuukauden perästä tuli. Hansin erityistä elämäntaivalta kuvannut ohjelma kertoi herkästi elämänmittaisesta ikävästä kodiksi koettuun paikkaan.

Hansin tarina liikutti minua. Mietin, onko minulla sellaista kodiksi koettua paikkaa, jonne haluaisin palata ennen kuolemaani. Ymmärrän, ettei maan päällä kellään ole ikuista kotia. Moni rakas paikka on jo muuttunut vuosien saatossa, itsekin muutun. Kotini on tässä, rakkaan ihmisen vierellä, huomisesta en tiedä.

Tanssii tähtien kanssa on viihdyttävää katsottavaa, ainakin niille, joilla on kokemusta vakioiden ja lattareiden harrastamisesta. Formaatti ei ole mitenkään henkitoreissaan, mutta mahdollisten julkkisosallistujien porukka hupenee vuosi vuodelta. Kiinnostavaa on miten ensimmäiset esitykset eivät aina ennusta lopputulosta eikä tuomarien pisteet putoajia. No, joistakin näkee oitis, ettei tuo tuosta taida iloksi muuttua, vaikka miten tahkoaisi. Loppumetreillä saattaa olla mukana yllättäviä pareja, jotka ovat lumoutuneet tanssista ja lumonneet tuomarit ja katsojat niin, että heitä ei tunnu mikään pysäyttävän. Semmoinen ihastuttava yllätys oli nyt Kirsi ja Marko, vaikka voittajaksi äänestettiin odotetusti paras pari, Anna-Maija ja Matti. Ohjelmassa oli tänä keväänä tavallista enemmän dramaattisia käänteitä, ja suuria tunteita nähtiin lähes joka jaksossa.  

Vain elämää on varmaan antoisinta seurattavaa niille, jotka kuuntelevat pop-musiikkia laidasta laitaan. Aiemmissa kausissa on ollut useita muusikkoja, joiden hittejä minäkin olen tunnistanut, vaikka en aktiivisesti seuraa kevyttä musiikkia. Tällä kertaa monet nimet ovat minulle täysin tyhjä lehti. Vain muutaman tutun olen havainnut: Robin, tuo suloinen ikuinen teinipoika ja Laura Voutilainen, jossa on potentiaalia – mutta heidänkään artistilaadustaan tai musiikistaan ei ole oikein käsitystä. Niinpä eka jaksoa katsellessa olo oli kuin Liisalla ihmemaassa. Ja voi että kyyneleistä jaksetaan ivailla, vaikka loistavat ja persoonalliset tulkinnat totta kai herkistävät artisteja yhtä lailla kuin faneja yleisössäkin.

”Köyhät teillä on aina keskuudessanne”, sanoi Jeesus Nasaretilainen fariseuksille. Toteamus pitää yhä paikkansa sekä omassa yhteiskunnassamme että kaikkialla maailmassa. Lausahdusta voi käyttää verukkeena piittaamattomuudelleen, politiikan välineenä tai hyväntekemisen katalysaattorina.

Anna-Stina Nykäsen ansiokas reportaasi ’Jokapäiväinen leipäjonomme’ erään sunnuntain Hesarissa taannoin pureutui ilmiön taustoihin ja nykypiirteisiin, hyväntekeväisyyden ja huono-osaisuuden kohtaamiseen, eri maissa toteutettuihin ratkaisumalleihin. Artikkeli tiivistyy toteamuksessa: ”Köyhien markkinoilla pyöritetään ylijäämäruokia ja ylijäämäihmisiä.”

Pienessä perheessä maaseudulla kasvaneena kokemukseni on, ettei meiltä koskaan puuttunut mitään oleellista. Vaikka rahaa ei aina ollut, leipää oli aina. Mieleni kuvastossa leipä liittyi työhön: ruokaa oli, koska isä ja äiti tekivät aamusta iltaan työtä tilallaan. Köyhyys oli minulle tuntematon käsite, kunnes sain kutsun luokkatoverini kotiin yökylään.  

Aikuisessa elämässänikin lienen ollut hyväosainen. Aineellinen, mitä perheemme on tarvinnut, on tullut työn tekemisen kautta. Ainoat rikkautemme ovat henkistä ja kokemuksellista laatua. Ylijäämää ei ole ollut, jos ei puutettakaan. Eläkeläisenäkään en koe olevani ylijäämäihminen, voin yhä tehdä hyvää ja yleishyödyllistä monin tavoin.

On ehkä realismia tajuta, että tasa-arvoista ja oikeudenmukaista maailmaa ei koskaan tule, vaikka miten sitä kohti pinnisteltäisiin. Aineellinen eriarvoisuus on niin ilmeistä ja räikeää kaikilla tasoilla. Pyrkimys tasa-arvoisuuteen on silti hyvä muistuttamassa hyväosaisia jakamisen velvollisuudesta.  

Perussuomalaiset perustettiin 1995 Suomen maaseudunpuolueen raunioille. SMP puolestaan oli perustettu 1967 Suomen Pientalonpoikien puolueen (1959) jäänteille. Suomen populistisimman puolueen puheenjohtaja Timo Soini on ollut asemassaan vuodesta 1997. Nämä kuntavaalit ovat Soinin 20-vuotisen pj-kauden viimeiset vaalit. Odotetusti Soinin puhe kannattajille ja muillekin kansalaisille oli mehevä ja rehevä. Hallituksen toimia kehuttiin ja EU-kritiikki kuitattiin brexit-eroanomuksen jättöpäivänä vanhalla kommentilla: ”missä EU, siellä ongelma”. Puhe oli selkeä, puhuttiin niistä, mistä kunnissa päätetään: kuntaverotus, kaavoitus, koulut ja liikuntapaikat sekä kansankulttuurin tukeminen. Soini korosti puolueiden yhteistyötä kuntatasolla ihmisten parhaaksi. – Tenttaajana oli toimittaja Kirsi Heikell, joka onnistui hyvin tiukoilla kysymyksillä, joita Soini pyrki tuon tuostakin kiertämään, mutta palautettiin ruotuun. Tenttiosuudesta jäi mielikuva puolueesta, jonka puheenjohtajan ote politiikan asiasisällöistä pyrkii lipsumaan populistisiksi heitoiksi, joilla kalasteltiin aplodeja.  – Mestaripopulisti meloskeli entisten meriittiensä laineilla.

Vihreät De Gröna on Suomen nuorin puolue jäsenistön ikärakenteesta puheenollen. Puheenjohtaja Ville Niinistö on itsekin poliitikkona parhaassa iässä ja edelleen erinomaisessa iskussa, vaikka on nyt luopumassa puheenjohtajuudesta puolueen sääntöjen mukaan. Hän puhui kansalle ja studioyleisölle tunteikkaasti ja vahvasti erityisesti koulutuksen ja kestävän kehityksen puolesta. Hän vetosi äänestäjiin: on mahdollista valita toisin, panostaa lapsiin ja nuoriin ja parempaan tulevaisuuteen.  – Tentissä Niinistöä grillasi Jan Andersson. Tunnetusti Ville Niinistö on nykyisistä puolueiden puheenjohtajista sanavalmein ja kokeneena poliitikkona asiat sekä perustelut hyvin hallitseva – toisin sanoen hankala haastateltava. Tänään hän paljastui myös aidosti sydämellään vihreitä aatteita puolustavaksi ja sanomaansa uskovaksi. Toimittaja Andersson jäi kiinni pari kertaa siitä, ettei ollut kuunnellut monisanaista vastausta mm. sote-kysymyksissä. Niinistö onnistui jättämään terhakan ja dynaamisen puoluejohtajan vaikutelman.  – Vihreää valoa, vaahtoa ja uusia versoja, kyllä.    

Yleensä ajatus ilmastonmuutoksesta ei elämääni häiritse. Maapallon pitkä historia jääkausineen todistaa, ettei vakiotilaa ole. Hiljainen muutos on ollut ja on käynnissä kaiken aikaa. Ajoittain muutosvauhti kiihtyy, aletaan olla jo hallitsemattoman rajoilla. Paljonko lohduttaa se, että olemme onneksemme arpoutuneet asumaan pohjoiseen maahan, jossa vesi, ruoka ja saasteeton ilma ei ihan ensimmäiseksi lopu.

Pekingissä 1990-luvulla heräsin konkreettisesti siihen, mihin fossiilisten polttoaineiden käytön, kaupungistumisen, teollisuuden ja liikenteen yhteisvaikutus maailmassa tulee johtamaan. Tällä vuosituhannella näkee jo sen, että ihminen voi yrittää korkeintaan jarruttaa muutosvauhtia, mutta katastrofi häämöttää. Pentti Linkola on yksi niitä, joka näki jo kauan sitten, mihin hillitsemätön väestönkasvu ja ihmisen luontoa riistävä ja tuhoava toiminta johtaa. Tuhoutuminen tapahtuu mikrotasolla sekä makrotasolla samaan aikaan. 

Maa kuolee ja aavikoituu ilmaston lämpenemisestä johtuvien pitkittyvien kuivuuskausien takia. Eläminen päiväntasaajan seudulla käy lopulta mahdottomaksi. Ruoka ja vesi loppuvat. Jäljellä olevien uusiutumattomien luonnonvarojen hallinnasta käydään sotia. Kynnelle kykenevä väki pakenee pohjoiseen ja etelään yhä suurempina laumoina. Eurooppa tukehtuu tulijoihin, länsimainen demokratia ja kulttuuri romahtavat. Tämä on jo alkanut.

Svenska Folkpartiet on meillä kielipuolueeksi käytännössä kuihtuva, kun se ei enää ole obligatorisesti hallituspuolue. Mitenkään leiskuvaa ei oppositiopolitiikka yleisesti ole ollut. Puheenjohtaja Anna-Maja Henriksson, moninkertainen ministeri ja viisas ja kokenut poliitikko, sivistynyt ja lämmin persoona, piti näköisensä puheen. Hän puhui luontevasti ja numeroa tekemättä puolet puheesta äidinkielellään ja korosti myös saamelaisten oikeutta omaan kieleensä. Epäilemättä Henriksson on puheenjohtajana Carl Haglundia värittömämpi, mutta samalla tasapainoisempi ja kokeneempi. – Tenttiosuuden hoiti toimittaja Jan Andersson, joka huomautti (tämänkin) puolueen olleen pitkän hallitustaipaleen aikana päättämässä asioista, joita nyt sanoo virheiksi. Kuultiin iloinen nauru ja toteamus, että oppositiossahan ei tarvitse tehdä kompromisseja. Mitään uutta sote-keskusteluun ei Henrikssonilta tullut, vaikka taannoin Vaasan keskussairaala-asiassa puolue piti ruotsinkielisen rannikkoseudun puolta tiukasti. Ylimalkaan Henrikssonin vastaukset olivat sovittelevia, ehdottomuus ja hyökkäävyys puuttuivat.  – Vähemmistöjen puolestapuhujana tarpeellinen.  

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson aloitti puheensa henkilökohtaisista kuntapolitiikan häviöfiiliksistään tyyliin ”Istuin lattialla täysin musertuneena…”. Vaatii todellista rohkeutta sanoa näin puoluetovereiden ja televisionkatsojien sankan ja monenkirjavan joukon edessä. Anderssonin partiotyttömäinen olemus saattoi herättää suojelunhalua, mutta sanoma oli selkeä ja vakuuttava. Hän ei myöskään takertunut papereihin, vaan puhui vapaasti katsoen avoimesti yleisöön ja kameraan. Puhe päättyi puhuttelevasti ’lattialla istujan’ nousuun ja työn jatkumiseen. – Tenttiosuudessa toimittaja Kirsi Heikell oli ajoittain helisemässä, kun Li Andersson pudotteli punnitut ja perustellut vastaukset hankaliinkin kysymyksiin. Andersson arvosteli voimakkaasti koulutusleikkauksia, jotka aloitettiin jo Kataisen hallituksen aikana, eikä suostunut ottamaan tivattua vastuuta silloisista virheistä yksin. Kuulijalle tuli selväksi sekin mikä erottaa vasemmistoliiton näkemykset muista sote-asioissa. Jäin kuitenkin odottamaan positiivista vasemmistovisiota kuntien tulevasta kehityksestä virheiden osoittamisen lisäksi.  – Määrätietoista, vahvaa puhetta, mutta kenelle.

Keskustapomo Juha Sipilä asteli vakaasti kameran eteen, aloitti tositarinalla ja jatkoi – paperista vilkuillen. Tupailtafiilistä ei studioon oikein syntynyt, jos sitä odotettiin, ja mitä se lieneekään. Puheessa korostui tekemisen meininki eikä tilaisuutta hallituksen aikaansaannoksien kehumiseen jätetty käyttämättä. Täyttyivätkö studiokeskustalaisten odotukset, en osaa sanoa, ainakin aplodeja annettiin melko säästeliäästi. Toimittaja Jan Andersson tenttasi Sipilää kiperin kysymyksin, mutta joutui huomaamaan, että pääministeri tiesi mistä puhui eikä hänen positiivinen asenteensa järkkynyt kyseenalaistuksistakaan. Sanoisin, että Sipilä osoittautui tenttaajalle kovaksi luuksi. Hän vastasi siihen mitä kysyttiin ja vastaukset olivat selkeitä ja napakoita. Pari kertaa toimittaja sai hiukan nenälleenkin, herrasmiestyyliin.      – Ei huono, oikeastaan yllätyin positiivisesti.