Otsikon toteamus on jäänyt mieleen professori Antti Eskolan uskon pohdiskeluja sisältäneistä teoksista. Viime aikaisten hälyttävien, Afrikkaa koskevien uutisten äärellä on todettava: muutakin on kuin viruspandemiaa. On yhteiskuntien kehitystason eroja. On taloudellista ja koulutuksellista eriarvoisuutta. On tuholaisten aiheuttaman nälkäkatastrofin partaalla hoippuvia kansoja, joista alkaa jälleen uusi pakolaisvirta eteläisen Euroopan turkoosina välkkyvän kuolemanmeren yli.

Maailmanlopun ennustajilla on materiaalia yllin kyllin. Virallinen synkistelijämme, luontoaktivisti Pentti Linkola on vaiennut. Kuka nyt muistuttaisi meitä, ettemme yksilöinä emmekä lajina ole ikuisia. Meitä on yksinkertaisesti liikaa maapallon rajalliselle kestokyvylle. Olemme monin tavoin kekseliäitä sekä itsemme että toistemme viihdyttämisessä ja tuhoamisessa. Viisautta on vähemmän eikä se asu samoissa kamareissa kuin valta.

Suomalaiset kuulemma noudattavat hyvin karanteenimääräyksiä, ja hallitus tekee useimpien mielestä oikea-aikaisia ja oikeasuhtaisia päätöksiä rajoituksista ja niiden purkamisesta. Kiitos valtamediain, tämä asiaintila on myös kerrottu ihmisille ja näin vahvistettu luottamusta sekä virkamiesvastuulla toimijoiden (mm. THL), asiantuntijoiden että poliitikkojen yhteistyökykyyn vaikeassa epidemiatilanteessa.

Näin pääosin, kunnes aletaan huudella, milloin rajoituksia meillä aletaan purkaa, kun monissa muissa maissa jne. Valitetaan karanteeniväsymystä ja kiukutellaan, miten kauan tätä oikein jatkuu. Huuto yltyy, kunnes hallitus saa kaiken aikaa käynnissä olleet asiantuntijaselvitykset pöydälleen ja pääsee tekemään päätöksen. Päätös perusteluineen kerrotaan ja kas, alkaa uusi huuto. Ei niin, vaan näin! Miksei meiltä kysytty!

Kun kerrottiin koulujen avaamisesta 14.5. lukien, ällistyi taatusti moni kansalainen, ei päätöksestä, vaan reaktioista. Yhtäkkiä paljastui, että osa opettajakunnasta ammattijärjestönsä mukaan vastustaa kiihkeästi paluuta normaaliin opetustyöhön kouluissa. Loistavasti koulutetut ja etäopetuksessa kunnostautuneet opettajat heittäytyvät uusavuttomina huutamaan ohjeita oman perustyönsä järjestämiseen. Vedotaan jopa vanhempiin, jotka eivät muka aio päästää lapsiaan kouluun. – Hämmentävä ilmiö.

Nythän tieto on syösty silmillemme, arvoisat vanhukset, omaiset ja ystävät: hoiva tappaa. Pitäisi tajuta jo. Kokonainen riskiryhmä neljän seinän sisällä aamusta iltaan lähikontaktissa vaihtuvan hoitoväen ammattitaidon ja välittämisen varassa. Ihmisten armoilla, joilla on oma elämä, lähiverkostot ja elinpiiri kontakteineen toisaalla ja joskus myös puutteellinen suojavarustus työpaikalla. Hoiva on kuolemaksi, mutta onko vaihtoehtoa. Ei ole.

En ole havainnut kerrotun miten sodanaikainen poikkeustila toteutettiin, oliko valmiuslaki voimassa kaikkine liikkumisen rajoituksineen ja rajojen sulkemisineen. Ymmärrän, että sotien aikana olot olivat eri tavalla poikkeukselliset ja vaikeat, mutta kun olen rauhan ajan ja suurten ikäluokkien lapsi, omia mielikuvia ei ole. Reilun seitsemänkymmenen elinvuoteni ajalta minulla ei ole havaintoa eikä kokemusta tällaisesta. Minulle tämä on uusi kokemus. Ajattelen lapsenlapsiamme, ainakin koululaisillemme jää muistikuvia.

Eniten on yllättänyt keski-ikäisen aikuisväestön panikointi ja joidenkin nuorten ihmisten piittaamattomuus. Virustartuntoja oli vasta muutama kymmenen, kun kaupoissa alkoi hamstraus. Ensin luulin, että vessapaperia ja purkkiruokaa hamstraavat sota-ajan eläneet vanhukset, jotka ovat nähneet nälän ja puutteen aikoja. Mutta ei se niin ollut. Vanhukset, joiden kanssa juttelin, kertoivat että hämmästyivät itsekin, eivät he aikoneet hamstrata mitään. Hyllyt tyhjenivät lapsiperheiden vanhempien ostoskärryihin.  

Kotikaranteenien laajetessa yhä useampi joutuu koetukselle ns. neljän seinän syndrooman kanssa. On jaettu selviytymisohjeita ja kehotettu käyttämään luovuutta. Yksineläjillä ja kotiin etätöihin komennetuilla saattaa nousta ahdistusta eristyksestä. Ikäihmisten ja riskiryhmiin kuuluvien elämä suppiloituu, kun sosiaaliset kontaktit toimintaryhmineen ovat tauolla. Puhelimessa ei virus tartu, joten soitellaan, puhutaan ja osallistutaan. Ulkoilla voi yksin, kaksin tai perheen kesken. Lukemista riittää ja uutisvirtaa.  

Coronaviruspandemia on tosiasia. Kyllä se meilläkin tiedetään, vaikka ei ole pantu koko maata kiinni sen takia. Onneksi meillä on hallitus, joka pohtii asiantuntijoiden kanssa mitä mikäkin toimenpide maassa vaikuttaa ja mitkä ovat hyödyt ja haitat. Löytyy myös omavastuuta kansalaisten arjessa sekä muistutettuna että omaa järkeä käyttämällä.

Eilinen A-Studio oli taas tosi piinallista katsottavaa. Pääministeri hoiti vastaamisen mallikkaasti, mutta toimittaja AD jankkasi samaa asiaa enimmän aikaa, eikä ollut tietääkseenkään pääministerin vastauksista. Mistä toimittajakoulusta näitä jankkaajia oikein haalitaan katsojan kiusaksi? Toimittaja unohti täysin tehtävänsä valottaa kysymyksillään asian eri puolia ja syventää haastateltavan tuomaa näkökulmaa. Tarrauduttiin vain kiinni omaan ajatukseen siitä, miten asiat olisi pitänyt hoitaa ja hoettiin: mutta kun Ruotsi ja Tanska ja Saksa ja miksi ei, miksi ei. Toimittajallahan ei ole vastuuta siitä, miten asioiden hoito vaikuttaa kokonaistilanteeseen maassa. Ja sitä vastuuta hallitus parhaansa mukaan kantaa. Jotain rajaa!

Enpä tiedä mitä mieltä olisi ison naapurimaan touhusta. Toisaalta suuri osa heikäläisistä on kaikesta päätellen tyytyväisiä – tai vähät välittävät poliittisen ja taloudellisen eliitin itselleen järjestämistä eduista. Kun samanmoinen meno on jatkunut iän kaiken eikä länsimainen demokratia ole maassa kovin korkeassa kurssissa, kansalainen voi ajatella, että meininki sujuu kuten tähänkin asti.

Mielenkiintoista on tämä nollauspuhe. Ei tainnut tulla kekkosen aikaankaan meillä kenenkään mieleen nollata perustuslakia ja laatia uusiksi yhdessä yössä, vaikka presidentin hallinta-aikaa kerran poikkeustoimin jatkettiinkin. Toki kekkosestakin yritettiin keisaria tehdä, mutta horinaefekti kaatoi sen hankkeen. Naapurissa nykyistä presidenttiä haikaillaan elinikäiseksi tsaariksi. Niin troikka kiitää, ja vallankumousoraat tallataan.  

Pissismummo täälä, moikka sulle. En niin tiedä, mitä ajatella tästä mainitusta päivästä, kun se tuntui valuvan monenlaisiin tarkoituksiin. Kuka ikinä keksikin, että naisilla pitää olla oma päivä kalenterissa, kiitos ja kunnia vain hälle, mutta alan henkilönä Mummolla lienee oikeus olla omaa mieltään sekä päivästä, että sen tarkoitusperistä.

On jo pantu merkille, että sukupuolten tasa-arvo on yksi tarkoitusperä, johon naistenpäivää käytetään. Nyt vain on niin, että monessa asiassa miehet ovat nykyään alakynnessä ja tarvitsisivat tasa-arvomielessä kannustusta. Paljon puhutut ’lasikatot’ murtuvat sekä ylöspyrkivien naisten että alas rymähtävien miesten toimesta. #me too, #he too.

Huomioimalla erityisesti naisia ei tueta tasa-arvoa, siinä on lähtökohtainen oletus, että naisihminen tarvitsee pönkitystä. Yksilö saattaa tarvita itsetunnolleen tukea, mutta sukupuoli tuskin. Sitä paitsi sukupuolten tasa-arvokeskustelu sisältää nykyään perusoletuksen, että sukupuolia on enemmän kuin kaksi. Ajat muuttuvat.

Toisaalta, Pissismummo ilahtuu kaikesta, mikä rohkaisee naisihmistä olemaan sellainen nainen ja sellainen ihminen, joksi hän itsensä aidosti tuntee – ja muistamaan antaa ihmisarvon muillekin.

Kun jäimme leffakerhosta pois, katsomme enemmän netflix-sarjoja. Ne ovat useimmiten hyvin tehtyjä ja niitä voi katsoa useamman jakson kerrallaan. Moni kehuttu poliisisarja on meillä kuitenkin keskeytynyt liiallisen väkivallan ja ylettömän verenroiskinnan takia. Usein saa ihmetellä sitäkin, millaisia omituisia ihmisraunioita ne sankaripoliiseiksi nostetut päähenkilöt ovat. Ja lähes puolet tarinoista päättyvät siihen, että poliisipomo tai kollega on eksynyt lain väärälle puolelle. Onneksi tarjonnassa on runsaasti valinnanvaraa ja olemme suhteellisen yksimielisiä kiinnostuksissamme. – Leffakerhon ammattitaitoisen vetäjän valinnat ovat kyllä eri sarjassa laadukkuudessaan, netflixin tarjonta näyttäytyy niiden rinnalla melko yksiulotteiselta.

Nyt on silti pakko kehua, oikeastaan suitsuttaa järkyttävää ja inhimillisyydessään loistavaa sarjaa ”Unbelievable” (suomennos: Epäuskottava). Sarja alkaa elämässään monin tavoin kovia kokeneen ja epäonnistuneen nuoren tytön, Marie Adlerin (Kaitlyn Dever) raiskauskokemuksesta. Tyttö saa tukea rikosilmoituksen tekemiseen. Asiaa selvittelemään osuu kaksi miespoliisia, jotka saavat tytön uskomaan, että hän on keksinyt koko jutun. Tyttö leimautuu valehtelijaksi ja saa jopa syytteen viranomaisen harhauttamisesta. Lopulta kukaan ei usko häntä, vaikka hän näkee alituisia painajaisia tapahtuneesta ja ymmärtää, ettei ole voinut keksiä tarinaa. – Myöhemmin ovelaa sarjaraiskaajaa jäljittää naisetsivä (Merrit Weaver). Hän löytää yhteyden samaa raiskaajaa jäljittäneeseen kokeneeseen ja kyynistyneeseen naisetsivään (Toni Collett). Sitkeällä ja tarkalla poliisin tiimityöllä sekä FBI:n tuella raiskaaja saadaan kiinni ja tuomittavaksi. Samalla tulee todistetuksi, että Marie on todella ollut yksi uhreista. Sarja päättyy kauniisti ja eleettömästi. Katsojalla säilyy toivo ja usko, että järkyttävä tarina voi päättyä myös hyvin, poliisi voi olla normaali ihminen ja kaltoin kohdeltu voi saada oikeutta. 

Professori Teppo Kröger lanseeraa yleiseen tietoisuuteen termin hoivaköyhyys kiintoisassa haastattelussa Seura-lehden numerossa 4. Hoiva-asioiden uutisointia tarkkaan seuranneena ja myös omaishoidosta kokemuksia keränneenä olen usein ihmetellyt miten kaukana päättäjien ja viranomaisten käsitykset ja toiminta tuntuvat olevan arkitodellisuudesta. Potilaan tilaa ei aina ymmärretä, omaisia ei kuunnella eikä hoitohenkilöstö saa tehdä työtään hyvin.

Muistisairas elää mielikuvissaan omassa menneisyydessään ja pyrkii esittämään pärjäävyyttään säilyttääkseen rippeet omanarvontunnostaan. Omainen kuuntelee hämmästyneenä, miten hoidosta päättävä viranomainen perustelee hoidontarpeen kriteereiden täyttymättömyyttä potilaan omilla kertomuksilla, joiden paikkansa pitävyyttä ei selvitetä. Jos omainen yrittää valottaa todellisuutta, se voidaan jättää noteeraamatta silmää räpäyttämättä.

Hoitohenkilöstöstä ne, jotka ovat itse hakeutuneet alalle ja haluavat tehdä työnsä eettisesti hyvin, uupuvat, kun joutuvat koko ajan toimimaan minuuttiaikataulussa taloudellisten tavoitteiden määrätessä hoidon tason. Henkilöstövajaus pahenee, ja oravanpyörä vain kiihtyy. Hoivayritykset valuvat yksityisten käsiin, missä tarkoitus on tuottaa voittoa omistajille myymällä mielikuvia, jotka eivät aina vastaa todellisuutta.

Vanhusten hoiva pitäisi olla yhteiskunnan vastuullinen peruspalvelu, jolla ei pyritä tavoittelemaan voittoa.

Milloin toimittajien työ muuttui asiallisesta haastattelusta ja vastausten huolellisesta kuuntelemisesta ja noteeraamisesta jankutukseksi, tivaamiseksi, jopa ylimieliseksi loanheitoksi? Kun on kyse YLEn ajankohtaistoimituksen työstä, jota kansalaiset veroeuroillaan pakkorahoittavat, voisi kai toivoa, että pysyttäisiin asialinjalla.

Ministeri antaa lehdistölle perusteellisen selvityksen omista ja ministeriönsä virkamiesten toimista ajankohtaisessa asiassa. Selostus valuu toimittajien pään yli kuin vesi hanhen selästä. Tiedotustilanteen kysymysvuorolla jokainen ääneen päässyt toimittaja kysyy uudelleen samat asiat, jotka on juuri seikkaperäisesti kerrottu.

Ilta illan jälkeen toimittajien omat oletukset, epämääräiset ’meille on kerrottu’ -lähteet sekä satunnaisten tahojen vilauttamat satunnaiset paperit kelpaavat perusteeksi paremmin kuin asiantuntijoiden tai ministerien huolella kootut faktat. Siihen on jo saanut tottua, että hallituksen tekemisten pahantahtoinen pöyhiminen ja tahallinen vääristely opposition taholta on politiikan peruskauraa. Onko ihme, että kansalaiset menettävät luottamuksen sekä politiikkaan että tiedonvälitykseen? Kolmas taho, jonka luottamus on saanut kovan kolauksen, on poliisi.