Mietin jo ovatko pressanvaalien tv-tentit olleet joskus vähemmän puisevia, vai olenko jotenkin omista syistäni fed-up viikkokausien ehdokasjargonista. Olen suorastaan niin tympiintynyt, että tuskin saan entiseen tapaan itseäni ainakaan vaalien ensi kierrokselle. Kai se kuuluu demokratiaan, että tämä veivaaminen vaatii yhdeksän yrittäjää ja kaksi kierrosta, vaikka yli puolet ehdokkaista tietää olevansa turhaa joukkoa näissä skaboissa. 

Valtakunnan valta-aviisi nimittäin tiesi kertoa, että moni kansalainen äänestää mielikuvan ja ns pärstäkertoimen perusteella. Mitä tunnetumpi naama, sitä enemmän on kyllästymistä ilmassa. Kaikkiin mahdollisiin haastatteluihin, tentteihin ja kissanristiäisiin osallistuminen ja kaikkien torien kulmilla seisoskelu vain pahentaa kyllääntymistä. Mielikuva ehdokkaasta ei niistä juuri muutu.

Nyt kun kaksi ehdokasta on tenttimättä voi jo sanoa, että kenenkään kohdalla käsitys ehdokkaan ominaispiirteistä, pätevyydestä, kokeneisuudesta ja vetovoimaisuudesta ei ole muuttunut. Mihinkä koira karvoistaan ja undulaatti höyhenistään pääsisi. Haukun tunnistaa ja viserrys on tuttu. Sama koskee myös tenttien toimittajia ja asiantuntija-arvioitsijoita, viime mainituista ei juurikaan mitään apua valitsijalle ole ollut, ei liioin Ylen vaalikoneesta.   

Saako sanoa suoraan, että vakavasti otettavaa presidenttiainesta on ollut parissa kolmessa ehdokkaassa tähän mennessä. Liian moni tuntuu kilpailevan maakuntasarjassa, puolueensa nimissä turhana uhrina, joku peräti huvikseen. Keskustelut kanssaihmisten parissa ovat paljastaneet armotta, että inhokki on helpompi valita kuin suosikki. Yksi karsastaa sukupuolta tai siihen liittyvää poikkeuksellista identiteettiä, toinen liikaa tai liian vähäistä ikää tai koulutusta. Kolmatta ärsyttää ehdokkaan taustaväri tai peräti värittömyys. Jollekin ei kelpaa puoliso, joka ei ole syntyään suomalainen tai ei ole tarpeeksi edustava. Auta armias.

Viimeisenä iltana käyn ajatuksissani tilitystä kuluneesta vuodesta. Palaan hetkiin, jotka ovat säihkyneet iloa ja kiitän. Tunnelmia on pitkin matkaa värittänyt 50:n yhteisen vuotemme merkkipäivä juhlahetkineen ja sitä edeltävine kihlausajan ja hääpäivän muisteluineen yhdessä. Päällimmäisenä paljon onnellisen sävyisiä tapahtumia vuosikymmenten matkalta.

Olemme seuranneet tiiviisti tiettyjä omankin elämämme pitkälle taipuvan kaaren syklejä Jari Tervon tv-ohjelmasarjan myötä. Todenneet siinä tuon tuostakin, näin se oli – tai tuo on mennyt ohi ja miksikin. Kuten olen todennut, meidän ikäpolvemme yhteinen kokemus on kilpailu omasta paikasta auringossa, tilasta ahtaudessa. Paikka on silti löytynyt ja kukin osansa tehnyt yhteiseksi hyväksi. Olemme löytäneet meille mahdollisen ja sopivimman oksan elämän puusta. Emme olleet yltäkylläisyyden ajan lapsia, emme ole siihen pyrkineet yhteisessä elämässäkään, mutta mitään oleellista ei ole puuttunut. Kokemukseni omalta osaltani on, että olen saanut elämältä runsaasti hyvää, joissakin suhteissa jopa yli odotusten.

Maailman tila on viime vuosina ajautunut ahdinkoon, josta ei juuri näy helppoa ulospääsyä. Kehitys on vienyt suuntaan, joka ei ilahduta. Arvoja ja asenteita ravistellaan, sivistyksen rapautuminen surettaa. Silti kaikin keinoin on pidettävä paremman huomisen toivosta kiinni ja pyrittävä löytämään ratkaisuja, jotka ruokkivat toivoa.  

”Muuttuuko ihminen, ja mihin suuntaan…” – Vanha laulelma on taas tullut mieleen, kun olen havainnut aikojen ja ihmisten muuttuvan maailmantilanteiden myötä. Aikoinaan ihmisten läsnä oleva kuunteleminen oli tärkeä osa työtäni. Sen osaan vieläkin ja olen ollut siinä hyvä. Työelämän jäätyä taakse on tullut tilaa kuulostella enemmän omaa oloa, ajatuksia, tunnelmia. Millainen ihminen pohjimmiltani olen, mitkä ovat arvoni tässä ajassa, tässä elämänvaiheessa? Näkyvätkö arvot arjessani? Ovatko ne muuttuneet elettyjen vuosikymmenien myötä?

Onhan persoonassani aina ollut toisaalta valikoiva ja vetäytyvä, toisaalta seurasta nauttiva, sosiaalinen puoli. Jos joskus ennen vetäydyin reaktiivisesti, nyt harkitummin, itseni ja mielenrauhani tähden. Tunnistan kaipauksen tyyneen ja hiljaiseen elämään. Siihen on hyvin mahdollisuuksiakin, sillä parisuhteen, perheen ja harvenevan ystäväpiirin tunnelma on paineeton. Olen viime vuosien aikana joutunut luopumaan monesta tärkeästä tai läheisestä ihmisestä. Koen luopumisen surua ja haikeutta myös sairauden myötä etääntyvistä läheisistä. Siinä tajuaa konkreettisesti omankin rajallisuutensa.

Muuttuminen omien elämänvalintojen suhteen kirpaisee. Kulttuurisia harrastuksia on jäänyt pois toisaalta jaksamisen vaihdellessa, toisaalta myös kiinnostus osallistua on hiipunut. Olenko luopunut liian helposti, sitä joskus mietin. Olisiko pitänyt vain sinnitellä mukana? Toisaalta: milloin sitten, kun elämästäkin joutuu eräänä päivänä luopumaan? Ei hyvän vanhuuden tarvitse olla suoritusta ja pirteyskehujen keräämistä. Riittää, että antaa elämän tuntua elävältä ja valostua omin ehdoin.

Ilahduin päivän Hesarin julkaisemasta kolumnista, joka oli Rosa Meriläisen käsialaa ja otsikoitu räväkästi ”Suomi on vanhainkoti, jossa olet töissä”. Ensin ajattelin: joko taas. Niin usein saa nykyään lukea tai kuulla huoltosuhteen kriisistä eläkeikäisen kansanosan rasituksena yhteiskunnalle. Meriläinen ei valita eikä syyllistä, vaan houkuttelee näkemään hoivavastuun vastavuoroisena sukupolviprosessina. Vanhempien hoiva lapsista muuttuu aikanaan vastavuoroiseksi sukupolvien kesken ja ehkä vielä tarpeen mukaan avuksi ja hoivaksi ikääntyneille omaisille. Kaikissa ikävaiheissa yhteiskunta on jakamassa hoivavastuuta kansalaisistaan, mutta se ei merkitse sukupolvista vastuuvapautta.

Tulin kutsutuksi seurakuntamme blogisivuston kirjoittajajoukkoon entisen työtoverin suosituksesta. Emmin asiaa aikani, lupauduin sitten, mielessäni ajankohtainen diakoninen teema: omaishoitajuus. Kirjoitin kaksi aiheeseen liittyvää juttua, joista tuli pari positiivista palautetta. Kolmas juttuni kosketteli vanhusten yksinäisyyttä ja se päättyi avoimeen kysymykseen: olisiko seurakunnan diakoniatyöllä tässä ajassa resursseja valmentaa yksinäiseen vanhuuteen, kohderyhmäähän jäsenistössä riittää?

Seurakunnan blogivastaavalta sain palautteen, jossa ilmeni huoli loukkaako kysymys diakonian työntekijöitä. Vaarallinen kysymys liukeni sitten muotoon, jossa muistuteltiin  seurakunnan ja yhteiskunnan vastuuta vanhuksista. Tuttu juttu.

En ole jaksanut enää katsoa julkkiskisoja, joita riittää joka lähtöön syyspimeillä joulua ja kevätpuolella kesää odotellessa. Vaan pitipäs langeta tähän loveen, koska innokkaimmat pressatarjokkaat oli haalittu sinne. Yritin ensin ymmärtää, mihin tämän ohjelman mainostettu suosio perustuu. Juontaja? hmmtökstöks… Muusikot, ne tv-vakiot? Brändi: ajankulua sohvaperunoille??

Siellä ne taas olivat, galluppien kärkimiehet, Alex, Olli, Mika, Jussi ja Pekka, joita juontaja muitta mutkitta sinutteli, kunnes muisti, että sinunkaupat piti olla tekevinään ensin. Biisivihjeet olivat täyttä hepreaa henkilöhistorioista tietämättömälle. Esitykset sitten ravattiin satunnaisessa järjestyksessä ja arvaukset menivät kuulemma iloisesti ja syvälle metsään.

Valintoihin liittyvistä tarinoista voi päätellä mitä halusi, mutta eniten paljasti tapa, millä kukin oli tilanteessa läsnä. Kuka oli rennoin, kuka kokovartalokipsissä, ken ei löytänyt ajanvieteohjelmassa itseään, ken haki teinimäisesti kaveria joukosta ja löysikin. Ja olihan jälleen paikalla myös Pekka, jolla oli ylivertaisesti eniten kokemusta pressaskaboista.

Näistä kun valitsee, ei kannata hakea erehtymätöntä ja täydellistä – kannattaa kysyä kehen luottaisi pahassa paikassa. Kuka on osoittanut pätevyyttä ja kykyä kantaa vastuuta sekä tähänastisissa tehtävissään että ihmissuhteissaan? Kenen historiassa ei ole eettisesti arveluttavia manöövereja? Kuka ei kaveeraa kaikkien kanssa, mutta tulee kaikkien kanssa toimeen? Ja: onko sisua?

Ps. Tuntui ihan mukavalta kun ohjelman lopuksi soittivat yhden minunkin elämäni biiseistä (niitä on kyllä monta) ja esittäjähän oli tietysti itse ikoninen Arja Saijonmaa.

Muinoinen työtoverini sattui kerran kuulemaan, kun kerroin toiselle lukemisen lisäksi harrastaneeni päiväkirjan kirjoittelua 12-vuotiaasta asti. Hän loihe lausumaan hämmästyneenä: mitä ihmettä varten? En muista, vastasinko, mutta rekisteröin kyllä piiloivan. Toisinaan kysymys on noussut itsellekin mieleen ikävuosien pinon karttuessa kilpaa päiväkirjojen pinojen kanssa. Miksi yhä kirjoitan?

Miksi ihminen harrastaa? Ehkä en ole ainoa, jolle on käynyt niin, että luontainen helppous sanoittaa ajatuksiaan ja tunteitaan, taipumus pohtia tapahtumien syitä, seurauksia ja merkitystä muistiinpanoin, johtaa elämänmittaiseen kirjoitusharrastukseen. Jonkun se voi ohjata kirjailijan uralle, jos Pegasos ja mielikuvitus laukkaavat, ja kunnianhimoa tai näkymisen halua riittää. Minulla niitä ei ole ollut, niinpä päiväkirjapohdintojen pino kasvaa ja kirjoitusapparaatin pilvimuisti täyttyy erimuotoisista teksteistä. Eläkevuosien lähestyessä medianomiksi opiskellut Kuopukseni kysäisi kerran: Äiti, oletko ajatellut, että voisit kirjoittaa blogia? En ollut edes tietoinen silloin blogeista. Vuodesta 2005 Kolmas Huone on sitten ollut täällä ’näkyvillä’, kenen tahansa luettavissa. Esikoinen huomautti kerran painokkaasti, että päiväkirjoja ei saa hävittää. Niissä on sirpaleita poikien ja lastenlastemme lapsuudesta.  

Kirjoittamiseni perusmotiiviksi olen tunnistanut itselläni toimivan tavan työstää näkyväksi ajatuksia ja pohdintoja elämästä oppimismielessä. Vuosikymmenten saaton ollessa nyt jo pitkällä, on palkitsevaa alkaa nähdä oman elämän eri vaiheista ja sykleistä hahmottuva kokonaisuus. Myös arjen tunneristiriidat tulevat näkyviksi, kerääntynyttä kuormaa voi purkaa ja avartaa niin oman sielun ja mielen tilaa. Kirjoittaminen on syvään hengitystä.  

Koululaisillemme lienee kerrottu, vähän opettajan katsomuksista riippuen, Mikkelinpäivän historiaa. Että kysymys ei ole Mikkeli-nimisestä kaupungista eteläisessä Savossa, vaikka sekin liittyy tavallaan alkuperäiseen merkitykseen enkeli Mikaelin kansankielisenä muunnoksena. Lasten ja vanhusten läsnäoloa elämässämme tänään korostamme, mm. valtakunnallisen vanhusten viikon juhlin. Kirkoissa puhutaan tänään myös enkeleistä taivaallisen läsnäolona maallisen elämän keskuudessa. Liput liehuvat nykyään myös poliitikko Miina Sillanpään kunniaksi, hän oli Suomen pitkäaikaisin naiskansanedustaja (ennen Sirkka-Liisa Anttilaa, joka varmaan viimeistään kuoltuaan liitetään tähän merkitysnimien rimpsuun).

En tiedä miksi, mutta minusta tämä päivien kuormittaminen erilaisilla merkityksillä alkaa olla jo melkein koomista. Siis ymmärrän kyllä mikä merkitys asioilla faktisesti on, mutta tavallaan monet asiat samalle päivälle lastattuna syövät toistensa merkitystä, joka sekin on eri ihmisillä omista historioista käsin jo lähtökohtaisesti vähän erilainen.

Lienee myös luvallista juhlistaa Mikkelinpäivääkin valitsemalla jokin itselle läheinen merkitys. Ajattelen tänään erityisesti lapsenlapsiamme (joista yksi täyttää huomenna viisi vuotta), parin viikon päästä hoivakodissa sata vuotta täyttävää Tätiämme. Ehkä sytytän tuohuksen enkeli Mikaelin ikonin eteen, vaikka en häntä henkilökohtaisesti ole tavannutkaan.

Olen viime viikkoina siedättänyt itseäni seuraamalla yhdessä Toisen kanssa Netflix-sarjaa Taistelutoverit. Sarja alkaa amerikkalaisten laskuvarjojoukkojen sotilaskoulutuksella ja jatkuu Normandiaan pudotetun divisioonan taisteluilla saksalaisia vastaan toisessa maailmansodassa. Jatko on ollut yhtä ryminää ja pauketta. On käynyt ilmeiseksi, että armeijan koulutus auttaa ryhmässä toimimiseen ja sotilaiden fyysisen kunnon ylläpitoon, itse sodankäynnin oppii vasta tositoimissa. Sen olen katsoessani ymmärtänyt, ettei sotilas ole robotti, vaan tunteva yksilö, eikä tehokas kouluttaja ole aina hyvä johtaja rintamalla.

Sama koulutus ja sama sota saa yksilöt reagoimaan eri tavoin. Taistelutoverit on elokuva sotilaista, joilla ei ole omaa missiota taistelussa. Pyrkimys on vain voittaa vihollinen taistelu kerrallaan, kunnostautua sotilaana. Elokuva tuo ilmi, miten oleellinen vaikutus ryhmän koheesiolla on toiminnan laatuun ja tulokseen. Tuntemattoman sotilaan eri elokuvaversiot omista sodistamme puolestaan paljastavat, mikä on ero, kun on kysymys oman kansakunnan eloonjäämisestä, yhteisestä tahtotilasta puolustaa isänmaata. Se on voimaa antava missio.

Elokuva tunkee sietokyvyn rajoille ja ylikin ruumispinoilla, ammusten ja sirpaleiden repimien kuolevien sotilaiden lähikuvilla. Sota ei noteeraa naarmuja tai siistiä kuolemaa, ihmisveri siellä roiskuu ja vartaloista tulee tynkää ja raadeltua lihaa. Tehokkaat lavasteet vievät katsojan tapahtumien keskipisteeseen, missä hyvin koulutettukin sotilas voi kestokyvyn äärirajalla jähmettyä tai joutua paniikkiin. Elokuvan jaksojen alussa liittoutuneiden sodasta selvinneiden veteraanien aidot muistelut koskettavat. Heidän tarinansa herää eloon.

Sota on onneton ratkaisu yhtään mihinkään konfliktiin, silti sotia on kaiken aikaa menossa siellä ja täällä, jälleen Euroopassakin. Sotiminen ja aseistus kehittyy, siihen satsataan. Rauhan aikaa elänyt oma ja lastemme sukupolvi on ymmällään: Miten joku Putin saattoi kaikessa rauhassa edetä suurvaltahaaveissaan? Tsetsenia, Kaukasuksen pikku valtiot, Ukrainan Krimin niemimaa ja Donbass? Missä oli YK, jonka tehtävä olisi pitää sopimuksin maailmanrauhasta huolta? Kuka tai ketkä nyt kykenisivät näyttämään maailmalle tien rauhaan ja sovintoon?

Olen tunnistanut tiettyjä ongelmia kuulossani, ja käynyt terveyskeskuksen kuulotestissä noteerattavana kahdesti vuoden välein. Toisen kerran jälkeen nk. omalääkäri soitti pyynnöstä takaisin ja totesi: ”No, ikäkuulo on, kuulolaitteenko te haluatte?” Ikätovereista alkaa jo monella olla korvassaan kyseinen apuväline, joka th-systeemin kuuluu tarvitsevalle kustantaa. En tiennyt, että sitä pitää erikseen haluta.

Kolmannen tarkistuksen jälkeen irtosi lähete Kuulokeskukseen. Sieltä tuli kuukauden päästä tieto, että lähete oli ’hyväksytty’. Kuulostelin systeemin hiljaisuutta kaksi kuukautta. Soitin sitten HUS:n keskusnumeroon. Sieltä kerrottiin, että lähete on. – Niin? – Haluaisin tietää miten kauan…Hetki, yhdistän Kuulokeskukseen… Soittavat sieltä teille tämän päivän aikana. – Kiitos.

Kuulokeskuksesta, miten voin auttaa? – – Nyt on niin, että lähete on mennyt täältä yksityiselle palveluntuottajayritykselle, joka aikanaan kutsuu – ? – Sopimustekstin mukaan yrityksen tietoja tai sijaintia emme voi kertoa – ? – Voin kyllä soittaa sinne ja tiedustella jonotilannetta – ? – Soitanko takaisin vai riittääkö tekstiviesti? – Riittää, kiitos.

”Olette palveluntarjoajayrityksen potilasjonossa. Teidän vuoronne on ensi vuoden alkupuolella. Tähän viestiin ei voi vastata.”

Toinen järjesteli papereitaan. Säilytettävien kansio jäi kohtuullisen laihaksi, takkaan päätyvien pino kasvoi. Puuhassa tuli vastaan isänsä kotihoitoraporttien vihko viimeisen elinvuoden ajalta 1988-89. Halusin lukea sen mielenkiinnosta.

Appi-isä oli jäänyt leskeksi jo viimeisinä työvuosinaan. Hän pärjäili eläkkeelle jäätyään kohtuullisesti, kunnes oma terveys alkoi reistailla. Vihon alussa hän oli jo jonkin aikaa ollut kaupunkinsa kotihoidon asiakas, jolla kävi vakituinen kodinhoitaja. Hän kiintyi kovin tähän ystävälliseen ihmiseen, jolla oli malttia juoda kahvit asiakkaan kanssa, keskustella ja kuunnella asiakkaan nostamia asioita ruokaa tai siistimistöitä tehdessään. Kun systeemiä tehostettiin, asiakkaita alkoivat hoitaa vaihtuvat henkilöt, joiden ajankäyttöä asiakasta kohti valvottiin, appi-isä masentui. Raporteissa toistuivat valitukset päänsärystä, huimauksesta ja rintakivuista. Nitroja ja särkylääkkeitä kului määrättömästi. Kun asiakas sai turvapuhelimen, alkoivat toistuvat sairaalakäynnit. Teho korvasi laadun.

Viimeinen merkintä oli syyskuun lopussa 1989. Muistan sen myöhäisen lauantain saunaillan, kun kaksi poliisia soitti ovikelloa. Aavistin heti mitä heidän asiansa koski, olimmehan käyneet appi-isän luona kerran kuussa kolmen tunnin menomatkan päässä, terveiset löytyivät vihosta. Tieto appi-isän kuolemasta ei yllättänyt, mutta hiljensi. Jälkeen päin ihmettelin vain, että omaisemme kotoa löytänyt kodinhoitaja ei soittanut Toiselle suoraan, vihossahan oli yhteystieto.

Tuosta ajasta on yli kolmekymmentä vuotta. Kehitys vanhusten hoidossa on ollut dramaattinen – huonompaan suuntaan – sen tunnustavat kaikki. Olemmeko aikanamme se sukupolvi, joka ei enää saa apua yhteiskunnalta, jos itse emme pärjää eikä omaisia ole lähellä?