Niin vähän kuin ylen ja mainoskanavien tarjonnassa meikäläiselle yleensäkään on katsottavaa, olen ilahtunut, kun kesä loputtomine uusintoineen on ohi ja jotain uutta ja kiinnostavaa ilmaantuu tuuttiin. Varmaan taas hakeudun poplaulajien Vain elämää -itkuiltojen hienojen tulkintojen pariin, kunhan ne pääsevät käyntiin. Sunnuntai-illat tanssin lumoissa ovat jo vauhdissa.

Tanssijoita on poikkeuksellisen runsaasti, kaksitoista paria. Julkkiksia ovat kaikki osallistujat, kuten asiaan kuuluu, eihän se muuten niin runsasta katsojamäärää keräisi. Kiinnostavaa on se, millaisia persoonia näistä eri tavoin ansioituneista julkishenkilöistä paljastuu, miten toimii yhteistyö tanssinopettajan ja aikuisen oppilaan välillä, ja miten tanssijat kestävät paineita ja pettymyksiä.

Juontajat, tuomarit, orkesteri solisteineen ja tanssinopettajat ovat jo tulleet tutuiksi. Sekin on yksi menestyneen ohjelmaformaatin salaisuuksista. Vappu ja Mikko ovat suvereeni juontajapari ja tuomarit ovat vuosi vuodelta luontuneet kukin rooliinsa. Katsojan silmä myös harjaantuu ajan mittaan erottamaan menestyjät jo alkumetreillä, silti tulee yllätyksiä pitkin matkaa.

Ihanaahan on nähdä, miten tanssin pyörteissä toukasta kuoriutuu perhonen, puujalka alkaa taipua ja iso mies saa siivet. Musiikki ja liike löytävät toisensa, askeleet liitävät lattiaa ja sydän sykkii rytmin tahtiin.

Ei ole turhaan todettu, että kun kaksi vanhaa tuttavaa tapaa kadulla tai kylällä, alkaa ’onpa muuten ilmoja pidelly’ -puhe. Nyt kun meiltä on viety kättely, halaukset ja luontainen välimatka – nehän kertovat paitsi tuttavuuden lämpötilasta ja läheisyydestä – mikä toimisi sen tilalla paremmin kuin kommentti säästä. Sanavalinnat, tokaisut ja niihin liittyvät ilmeet kertovat kaiken tarpeellisen. ’Koko päivän on taas satanut, ei keksi mitään tekemistä’ tai ’tulipa mukavasti välipäivä marjankeruu-urakointiin’ kertovat aika hyvin missä kumpikin menee.

Kummipoika kuulostaa maailman energisimmältä soittaessaan – yleensä matkalla pisteestä A pisteeseen B – ”Helou, helou, helou, miten meillä menee?” Siitä tiedän, että hän on iloinen itsensä eikä hänellä ole huonoja fiiliksiä eikä huonoja uutisia. Puheisiin on helppo solahtaa surffaamaan samoilla taajuuksilla, vaikka olisi ollut miten nokka maata kohti itsellä juuri vähää ennen.

Nyt on saanut nähdä uutisista kättelyjen ja poskisuudelmien tilalle maailmalla kehiteltyjä versioita. Kyynärpäätaktiikka on niistä epäonnistunein meikäläisen mielestä. Se tuo ikävästi mieleen koulukiusaajan tai pyrkyrin. Nyrkki nyrkkiä vasten on siitä kiltimpi versio ja sopii hyvin miehille, isät ja pojat niitä on jo ennenkin harrastaneet. Ylävitonen on nuorekkaampi muunnelma kättelystä, ja sellaisena nyt poissuljettu. En menisi myöskään tarttumaan toista hihasta, enhän tiedä, onko hän poiminut siihen yllättäneen aivastuksensa. Kannatan japanilaista kohteliasta kumarrusta ja läheisimmille namaste-tervehdystä, jonka viesti on: ’olet sydämessäni’. Erotessa vilkutus ja hymy kuningatar Elisabetin tapaan riittää.

Raamatun suomenkielistä uusiokäännöstä koskevan sunnuntain Hesarin artikkelin innoittamana tutkin tiedot aiemmista, käytössä olleista raamatunkäännöksistä. Niitä löytyi Suomen Pipliaseuran sivustolta yhdeksän, alkaen Agricolan ensimmäisestä UT:n suomennoksesta 1548, koko raamatun käännökseen 1642 ja aina viimeiseen 1992 uudistettuun viralliseen raamatunkäännökseen.

On totta, että kieli uusiutuu koko ajan, varsinkin tällä vuosituhannella muutos on ollut merkittävä. Puhekieli etääntyy kirjoitetusta kielestä ja lukemisen tavat muuttuvat. Arkaainen teksti jää asiaan vihkiytymättömälle oudoksi ja käsittämättömäksi, ja sitä mukaa hengellinen aspekti elämässä eriytyy omaksi saarekkeekseen. Uutta käännöstä tarvitsevien sanojen listalla ovat mm. vanhurskas ja hurskas, autuas ja laupias, kilvoitus ja kavallus, herjaus ja lankeemus. Nämä ja monet muut listalle päätyneet sanat ovat kirkon ja uskonnollisten yhteisöjen kielenkäytössä tuttua ja monelle kuulijalle sekä puhujalle läheistä kieltä, jonka muuttamisyritykset aiheuttavat väistämättä paljon porua. Jo nyt on olemassa hengellisiä piirejä, joille 1992 käännös on ollut siinä määrin liikaa, että pitäytyvät yhä 1933-38 käännöksessä, vanhoillisimmat jopa vanhan 1776 kirkkoraamatun teksteissä. 

Raamatun, Koraanin, tai muun uskonnolliseen perinteeseen liittyvän tekstin monet kokevat sillä tavalla pyhäksi, ettei sitä voi eikä saa muuttaa. Moni ymmärtää ja uskoo pyhät tekstit suoraan Jumalalta saaduksi, mistä johtuu, että ne on sekä ymmärrettävä että niitä on noudatettava kirjaimellisesti. Mitä tiukemmin perinteisiksi koetuista sanankäänteistä halutaan pitää kiinni, sitä varmemmin menneeseen takertuvat uskonyhteisöt ja niiden julistajat ajautuvat friikeiksi, jotka pitävät profeetallisesta vallastaan kiinni. Halutaanko tämän ja tulevien sukupolvien ymmärtävän raamatun sanomaa, vai jääkö se harvojen ja valituiksi itsensä kokevien salakieleksi?  

Otsikon toteamus on jäänyt mieleen professori Antti Eskolan uskon pohdiskeluja sisältäneistä teoksista. Viime aikaisten hälyttävien, Afrikkaa koskevien uutisten äärellä on todettava: muutakin on kuin viruspandemiaa. On yhteiskuntien kehitystason eroja. On taloudellista ja koulutuksellista eriarvoisuutta. On tuholaisten aiheuttaman nälkäkatastrofin partaalla hoippuvia kansoja, joista alkaa jälleen uusi pakolaisvirta eteläisen Euroopan turkoosina välkkyvän kuolemanmeren yli.

Maailmanlopun ennustajilla on materiaalia yllin kyllin. Virallinen synkistelijämme, luontoaktivisti Pentti Linkola on vaiennut. Kuka nyt muistuttaisi meitä, ettemme yksilöinä emmekä lajina ole ikuisia. Meitä on yksinkertaisesti liikaa maapallon rajalliselle kestokyvylle. Olemme monin tavoin kekseliäitä sekä itsemme että toistemme viihdyttämisessä ja tuhoamisessa. Viisautta on vähemmän eikä se asu samoissa kamareissa kuin valta.

Suomalaiset kuulemma noudattavat hyvin karanteenimääräyksiä, ja hallitus tekee useimpien mielestä oikea-aikaisia ja oikeasuhtaisia päätöksiä rajoituksista ja niiden purkamisesta. Kiitos valtamediain, tämä asiaintila on myös kerrottu ihmisille ja näin vahvistettu luottamusta sekä virkamiesvastuulla toimijoiden (mm. THL), asiantuntijoiden että poliitikkojen yhteistyökykyyn vaikeassa epidemiatilanteessa.

Näin pääosin, kunnes aletaan huudella, milloin rajoituksia meillä aletaan purkaa, kun monissa muissa maissa jne. Valitetaan karanteeniväsymystä ja kiukutellaan, miten kauan tätä oikein jatkuu. Huuto yltyy, kunnes hallitus saa kaiken aikaa käynnissä olleet asiantuntijaselvitykset pöydälleen ja pääsee tekemään päätöksen. Päätös perusteluineen kerrotaan ja kas, alkaa uusi huuto. Ei niin, vaan näin! Miksei meiltä kysytty!

Kun kerrottiin koulujen avaamisesta 14.5. lukien, ällistyi taatusti moni kansalainen, ei päätöksestä, vaan reaktioista. Yhtäkkiä paljastui, että osa opettajakunnasta ammattijärjestönsä mukaan vastustaa kiihkeästi paluuta normaaliin opetustyöhön kouluissa. Loistavasti koulutetut ja etäopetuksessa kunnostautuneet opettajat heittäytyvät uusavuttomina huutamaan ohjeita oman perustyönsä järjestämiseen. Vedotaan jopa vanhempiin, jotka eivät muka aio päästää lapsiaan kouluun. – Hämmentävä ilmiö.

Nythän tieto on syösty silmillemme, arvoisat vanhukset, omaiset ja ystävät: hoiva tappaa. Pitäisi tajuta jo. Kokonainen riskiryhmä neljän seinän sisällä aamusta iltaan lähikontaktissa vaihtuvan hoitoväen ammattitaidon ja välittämisen varassa. Ihmisten armoilla, joilla on oma elämä, lähiverkostot ja elinpiiri kontakteineen toisaalla ja joskus myös puutteellinen suojavarustus työpaikalla. Hoiva on kuolemaksi, mutta onko vaihtoehtoa. Ei ole.

En ole havainnut kerrotun miten sodanaikainen poikkeustila toteutettiin, oliko valmiuslaki voimassa kaikkine liikkumisen rajoituksineen ja rajojen sulkemisineen. Ymmärrän, että sotien aikana olot olivat eri tavalla poikkeukselliset ja vaikeat, mutta kun olen rauhan ajan ja suurten ikäluokkien lapsi, omia mielikuvia ei ole. Reilun seitsemänkymmenen elinvuoteni ajalta minulla ei ole havaintoa eikä kokemusta tällaisesta. Minulle tämä on uusi kokemus. Ajattelen lapsenlapsiamme, ainakin koululaisillemme jää muistikuvia.

Eniten on yllättänyt keski-ikäisen aikuisväestön panikointi ja joidenkin nuorten ihmisten piittaamattomuus. Virustartuntoja oli vasta muutama kymmenen, kun kaupoissa alkoi hamstraus. Ensin luulin, että vessapaperia ja purkkiruokaa hamstraavat sota-ajan eläneet vanhukset, jotka ovat nähneet nälän ja puutteen aikoja. Mutta ei se niin ollut. Vanhukset, joiden kanssa juttelin, kertoivat että hämmästyivät itsekin, eivät he aikoneet hamstrata mitään. Hyllyt tyhjenivät lapsiperheiden vanhempien ostoskärryihin.  

Kotikaranteenien laajetessa yhä useampi joutuu koetukselle ns. neljän seinän syndrooman kanssa. On jaettu selviytymisohjeita ja kehotettu käyttämään luovuutta. Yksineläjillä ja kotiin etätöihin komennetuilla saattaa nousta ahdistusta eristyksestä. Ikäihmisten ja riskiryhmiin kuuluvien elämä suppiloituu, kun sosiaaliset kontaktit toimintaryhmineen ovat tauolla. Puhelimessa ei virus tartu, joten soitellaan, puhutaan ja osallistutaan. Ulkoilla voi yksin, kaksin tai perheen kesken. Lukemista riittää ja uutisvirtaa.  

Coronaviruspandemia on tosiasia. Kyllä se meilläkin tiedetään, vaikka ei ole pantu koko maata kiinni sen takia. Onneksi meillä on hallitus, joka pohtii asiantuntijoiden kanssa mitä mikäkin toimenpide maassa vaikuttaa ja mitkä ovat hyödyt ja haitat. Löytyy myös omavastuuta kansalaisten arjessa sekä muistutettuna että omaa järkeä käyttämällä.

Eilinen A-Studio oli taas tosi piinallista katsottavaa. Pääministeri hoiti vastaamisen mallikkaasti, mutta toimittaja AD jankkasi samaa asiaa enimmän aikaa, eikä ollut tietääkseenkään pääministerin vastauksista. Mistä toimittajakoulusta näitä jankkaajia oikein haalitaan katsojan kiusaksi? Toimittaja unohti täysin tehtävänsä valottaa kysymyksillään asian eri puolia ja syventää haastateltavan tuomaa näkökulmaa. Tarrauduttiin vain kiinni omaan ajatukseen siitä, miten asiat olisi pitänyt hoitaa ja hoettiin: mutta kun Ruotsi ja Tanska ja Saksa ja miksi ei, miksi ei. Toimittajallahan ei ole vastuuta siitä, miten asioiden hoito vaikuttaa kokonaistilanteeseen maassa. Ja sitä vastuuta hallitus parhaansa mukaan kantaa. Jotain rajaa!

Enpä tiedä mitä mieltä olisi ison naapurimaan touhusta. Toisaalta suuri osa heikäläisistä on kaikesta päätellen tyytyväisiä – tai vähät välittävät poliittisen ja taloudellisen eliitin itselleen järjestämistä eduista. Kun samanmoinen meno on jatkunut iän kaiken eikä länsimainen demokratia ole maassa kovin korkeassa kurssissa, kansalainen voi ajatella, että meininki sujuu kuten tähänkin asti.

Mielenkiintoista on tämä nollauspuhe. Ei tainnut tulla kekkosen aikaankaan meillä kenenkään mieleen nollata perustuslakia ja laatia uusiksi yhdessä yössä, vaikka presidentin hallinta-aikaa kerran poikkeustoimin jatkettiinkin. Toki kekkosestakin yritettiin keisaria tehdä, mutta horinaefekti kaatoi sen hankkeen. Naapurissa nykyistä presidenttiä haikaillaan elinikäiseksi tsaariksi. Niin troikka kiitää, ja vallankumousoraat tallataan.  

Pissismummo täälä, moikka sulle. En niin tiedä, mitä ajatella tästä mainitusta päivästä, kun se tuntui valuvan monenlaisiin tarkoituksiin. Kuka ikinä keksikin, että naisilla pitää olla oma päivä kalenterissa, kiitos ja kunnia vain hälle, mutta alan henkilönä Mummolla lienee oikeus olla omaa mieltään sekä päivästä, että sen tarkoitusperistä.

On jo pantu merkille, että sukupuolten tasa-arvo on yksi tarkoitusperä, johon naistenpäivää käytetään. Nyt vain on niin, että monessa asiassa miehet ovat nykyään alakynnessä ja tarvitsisivat tasa-arvomielessä kannustusta. Paljon puhutut ’lasikatot’ murtuvat sekä ylöspyrkivien naisten että alas rymähtävien miesten toimesta. #me too, #he too.

Huomioimalla erityisesti naisia ei tueta tasa-arvoa, siinä on lähtökohtainen oletus, että naisihminen tarvitsee pönkitystä. Yksilö saattaa tarvita itsetunnolleen tukea, mutta sukupuoli tuskin. Sitä paitsi sukupuolten tasa-arvokeskustelu sisältää nykyään perusoletuksen, että sukupuolia on enemmän kuin kaksi. Ajat muuttuvat.

Toisaalta, Pissismummo ilahtuu kaikesta, mikä rohkaisee naisihmistä olemaan sellainen nainen ja sellainen ihminen, joksi hän itsensä aidosti tuntee – ja muistamaan antaa ihmisarvon muillekin.