Valitsimme alkukesästä Netflixin tarjonnasta vaihteeksi turkkilaisen sarjan Intersection (leikkauspiste, risteys). Sarjan pitkien jaksojen kahlaaminen alusta loppuun vaati melkoista asenteen säätöä länsimaisiin, ripeästi eteneviin elokuvallisiin tarinoihin tottuneille. Ei puhettakaan, että tätä olisi jaksanut katsoa kahta jaksoa yhteen menoon. Kovin oli raskassoutuista monin paikoin.

Sarja osoittautui varsinaiseksi seikkailuksi vieraaseen kulttuuriin. Miten vähän turkkilaisten elämästä, asenteista, tavoista tiesimmekään yhden Istanbulissa vietetyn joulun perusteella! Tietenkin fiktiivinen kertomus yläluokkaisesta elämästä on tavalliselle katsojalle yhtä saippuavaahtoa, mutta eihän mikään fiktio synny irralleen tekijöidensä kulttuurisista arvoista, oman maan todellisuudesta ja – ihmisten unelmista.

Elokuvallisia huomioita ovat hidastusten ja lähikuvien runsas käyttö sekä kohtausten pitkittäminen – joskus sietokyvyn rajoille. Takautumia käytetään runsaasti selittämään tapahtumien taustoja. Ihmisten elämää eivät näytä sitovan työt eikä toimet, duunareillakaan, seurustelua ja teen juontia riittää. Ajetaan koko ajan kovaa mustilla autoilla, tapahtumat etenevät ja kääntyvät puhelimien soitolla. Juonen käänteet humahtavat toiselta toiselle kerrottuna hetkessä läpi johtavien klaanien ja liitännäishenkilöiden suppean maailman. Ihmisiä raivataan tieltä koneaseiden räiskeellä tai hakataan henkihieveriin nyrkein ja astaloin. Poliisi ilmestyy kuvaan vasta, kun joku päähenkilöistä asetetaan syytteeseen murhasta, jota hän ei ole tehnyt. Lainvartijat näyttävät olevan helposti lahjottavissa ja uhkailulla taivuteltavissa.

Ihmisten välisissä suhteissa korostuu perhekeskeisyys. Isät ja veljet hellivät ja puolustavat äitiään ja sisariaan, mutta hetkessä miesten omat afäärit myös ohittavat perheen asiat tärkeysjärjestyksessä. Sekä naisten että miesten maailmaa värittävät mustasukkaisuuskohtaukset ja näyttelijät antavat kaikkensa hysterian ilmentämisen saralla.

Miksi jaksan kahlata tätä hyvisten ja kuvottavien pahisten taistelutannerta? Vastaus on Aybars Kartal Özson, pieni kiharatukkainen poika, jonka kyky eläytyä rooliinsa kaksi äitiä menettäneenä lapsena, on yksinkertaisesti ylivertainen.

Paavi on ottanut kantaa kirkkonsa häpeälliseen syntiin. Vihdoinkin. Kauan on vaiettu ja peitelty lasten hyväksikäyttöä, jonka laajuus nyt kauhistuttaa. Mitä sekin kertoo, että pedofilia on paljastunut nimenomaan Yhdysvalloissa, Pensylvanian osavaltiossa. 

Joskus vain pettyy ihmiseen, vaikkei henkilökohtaisesti odota kummempia. Epäilemättä taustalla on oma arvomaailma, jonka läpi toista katsoo. Kun ihmisessä törmää ikävästi törröttävään edesottamukseen, joutuu punnitsemaan omia arvojaan. Miksi pahoittaa mielensä toisen tekosista, kun ne eivät välittömästi koske itseä? Mitä väliä, jos joku roiskii menemään ja rapa lentää? Sepä se. mutta väliä on, sillä teot saattavat koskea toista, jonka arvot eivät ole vielä vakaat.

Ihminen on erehtyväinen, itsekin olen. Kuitenkin hän, joka on monelle esikuva ja jolla on enemmän valtaa, siltä vaaditaan enemmän ryhtiä – axl, aku, jarit, touko ja moni muu.

Maailmanjärjestyksessä on ainakin yksi suvereeni asia, jota ihminen ei pysty peukaloimaan. Yritystä kyllä on. Typerintä on kehityksen vääjäämättömyyden kieltäminen. Huokailulla ja toivoskelulla ei tilanne myöskään parane. Ilmasto on muutoksessa, ja iso syy on ihmisen toimissa. Meitä on liikaa tällä pallolla.

Rankkasateet tulvineen ja mutavyöryineen, hurrikaanit ja hirmumyrskyt, maanjäristykset tsunameineen toistuvat päiväntasaajan tuntumassa. Euroopan eteläisin ja kaunein meri on muuttumassa ilmasto- ja sotapakolaisten hautausmaaksi. Valtamerillä kelluvat jättimäiset jätelautat.

Pohjoiset maat ovat pitkään saaneet seurailla kehitystä sivummalta, mutta tuhon kirves hakkaa jo täälläkin kaikkea, mikä kasvaa. Sään ääri-ilmiöiden lisääntyminen on vakava globaali uhka. Hellekaudet piinaavat maata ja asukkaita. Pohjavedet niukkenevat. Tuhansien järviemme ja ainoan merialueemme rannat loiskuvat kesäisin vihertävää levämassaa. Pellot pöllyävät kuivuuttaan, heinä ei kasva, vilja ei valmistu. Metsät palavat soihtuna.

Saimme kauniin maan – jota emme ole osanneet emmekä välittäneet hoitaa hyvin. Häpeä ja surku.

Tässä sopinee mainita, että olemme saaneet tarpeeksemme ja ylikin vuoden 1918 tapahtumien pyörittelystä mediassa. Historian tapahtumat ovat varmasti monta sukua koskettaneet ja jättäneet arpia. Vanhempani olivat kansalaissodan aikaan pikkulapsia, eivätkä isovanhempamme olleet millään tavalla mukana niissä rettelöissä. Tämän voinee todeta rehellisesti, vaikka tiedostankin kansallisen tragedian merkityksen.

YLE:n ohjelmistosta tallennetun Käsky-elokuvan katseluaika löytyi vasta eilen. Kokonaisvaikutelmaksi jäi: olipa vastenmielisen raaka, väkivaltainen ja seksistinen leffa.  Katselukokemukseen varmaan vaikutti jossain määrin ohjaajaan liittyvä skandaalinkäry, joka tuntuu vain jatkuvan. Siltikin, jos tästä elokuvasta voi jotain päätellä ohjaajan nais- ja mieskuvasta, kyllä on puistattavaa.

Näyttelijät tekivät työnsä täysillä. Samuli Vauramon eleettömän hieno osasuoritus jääkärinä nousi yli muiden. Pihla Viitala joutui osassaan kokemaan kovia, mutta teki ehjän ja uskottavan roolityön vahvana naisten kapinan johtohahmona. Mieleen pureutuivat lähtemättömästi orvoksi jääneen Eino-pojan kasvot ja lapsen vaisto, jolla hän yhä uudestaan etsi kohtaamistaan aikuisista isää ja äitiä.

Sosiaalinen kevätpaasto kantaa hedelmäänsä: oivalluksen. Kun päätin kevättalvella jäädä sivuun lähes kaikesta, missä olen liikuskellut kodin ulkopuolella ja mitä lienen harrastanut, tajuan omakohtaisesti nyt sen, minkä olen tiennyt. Väsymys ei poistu vain lepäämällä. Olen ihminen, joka tarvitsee virikkeitä, ystävien tapaamisia, kulttuurielämyksiä, luonnossa liikkumista.

Viikottaisella kauppareissulla osuu kohdalle tuttu, jonka kanssa en ole jutellut moikkausta enempää moneen vuoteen. Hän ihmettelee, ettei minua ole näkynyt vapaaehtoisporukoissa ja tilittää omaa tilannettaan. En tiedä mitä sanoisin, mutta kuunteleminen on se, minkä osaan. Kun hän on mennyt kärryineen, ajattelen, sosiaalinen elämä pyörii aikarattaallaan oli mukana tai ei. En koe jääneeni mistään varsinaisesti paitsi, mutta…

Sosiaalinen elämä on elävien ihmisten tapaamista, ajatusten vaihtoa, näkemysten peilaamista, kyselyä, pohdintaa. Ei ole sama lukea muutamaa blogia ja kommentoida parilla rivillä, lähetellä ja saada tekstiviestejä, sähköposteja, kuvia, kirjeitä, kortteja. Lehdet, kirjat, radio ja televisio antavat paljon tietoa ja ajateltavaa, mutta se on yksisuuntaista viestintää, responssi jää oman pään sisälle.

Muuan muinaishenkilö tiivisti elämänsä: ajattelen, siis olen. Ajattelemalla oleminen riittää? Ajattelen, toimin, tunnen, uskon, saan rakastaa – siis olen. Joku muistaa, hellii, hyväksyy ja rakastaa – siis elän.

Eilen kotikaupungin tapahtumasalissa oli ihanan viihdyttävä konsertti, joka sai nuupahtaneen jazz-jalan vipattamaan ja nosti kertarysäyksellä mielialan kevätsään kanssa samalle levelille. Seppo Hovi juonsi ja taituroi flyygelillä, Angelika Klas lauloi ja pappatrion bassoa hoiteli suvereenisti Pekka Sarmanto ja foneja puhalteli ikivihanta Pentti Lasanen. Oijoi, etteivätkö muka vanha kunnon jazz, musta juurimusiikki, argentiinalainen tango ja ikivihreät operetti- ja musikaalisävelmät tempaise suomalaista konserttiyleisöä mukaansa! Paikalliset yhdistykset saivat yhteistyössä kaupungin kulttuuritoimen kanssa salin täyteen kiitollisia kuulijoita. Me kaksi vanhaa Porin kävijää fiilistelimme erityisesti jazz-osuuksia ja minä yllätyin miten oopperalaulaja Angelikan tumma sopraano ihanasti taipui argentiinalaiseen tangoon siinä missä Carmenin aarioihinkin. – Löysin tosin naulakolta yhden tutun kuulijan, joka sanoi musiikin olleen vähän liian ’korkeatasoista’ hänelle. Meille tämä oli mannaa. 

Olen niitä tavallisia, jotka lukevat päivän hesarin pala kerrallaan aamuteen jälkeen. Taannoin juohduin miettimään, miten paljon toimittajien välittämä uutisvirta ja artikkeleista ilmenevät näkemykset vaikuttavat näkemyksiini tai maailmankuvaani. Millaisen päivän ne petaavat minulle, miten horjuttavat tai tukevat perimmäistä luottamustani hyvään ja eettisesti arvostettavaan elämään.

Eräänä aamuna lehti jysäytti tajuntaan nämä kotimaiset: esikoulujengi terrorisoi päiväkotia Mellunmäessä; koiria kiusataan ongenkoukkusyöteillä Kirkkonummella; koululaiset kiusaavat toisiaan instagramissa; enkelibisnes rehottaa villinä; toimittajia vainotaan ja uhkaillaan lähes päivittäin. Maailmalla soditaan kaikenlaisin asein taukoamatta, kriisipesäkkeitä on lähes joka maanosassa. Sota synnyttää inhimillisen kärsimyksen vyöryjä ja horjuttaa kokonaisia valtioita. Ihminen on toiminnallaan synnyttänyt jo lähes maanosien kokoisia roska- ja jätelauttoja, jotka tuhoavat merien eläimistöä ja saastuttavat elämämme alkukehdon. Tiede pelottelee mahdollisella maailmanlopulla, joka saattaa olla tulossa avaruudesta millä hetkellä hyvänsä, jopa niin, ettemme ehdi tajuta mitä tapahtui. Tätä rataa.

Minkälaisessa maailmassa me oikein elämme, parahdin. Siihen Toinen tyynesti, että tällaisessa, ikävä kyllä. Vähitellen tietämisen tuska asettuu oikeaan kokoonsa. Elämme kahdestaan, mikä tarjoaa asioiden yhteisen tarkastelun mahdollisuuden. Pidämme itseämme ’tolkun ihmisinä’, jotka kykenevät arvioimaan asioita eri lähteistä perustietämyksen sekä joidenkin alojen asiantuntemuksen pohjalta. Se merkitsee ristiriitaisten tietojen jatkuvaa seulomista ja punnitsemista.   

Jää kaihertamaan kysymys, miten nuoremme ja lapsemme kohtaavat kasvussaan keskeneräisinä, perustietämykseltään ja mediakritiikin taidoiltaan aseettomina tämän todellisuuden, jonka vallassa olevat sukupolvet jättävät perinnöksi lapsilleen.  

 

Ikitie, ohjaus Antti-Jussi Annila, pääosissa Tommi Korpela, Sidse Babett Knudsen, Ville Virtanen, Hannu Björkman, Irina Björklund; kuvaus Rauno Ronkainen. Antti Tuurin Ikitie-romaaniin perustuvan elokuvan käsikirjoitusta on ollut tekemässä kirjailijan ja ohjaajan lisäksi Aku Louhimies. Ohjaaja kertoi kerholaisille Ikitien synnyn taustoista sekä anekdootteja näyttelijöistä ja kuvaussessioista. Elokuva kertoo kauhavalaisen Jussi Ketolan muilutuksen Neuvostoliittoon 1930-luvulla, jossa hänet viedään ’työläisten paratiisimaahan’ muuttaneiden amerikkalaisten perustamaan kolhoosiin nimeltä Hopea. Väkisin integroitavaksi viety ja vakoojaksi leimattu Ketola koettaa selviytyä poliisin ja idealistisen kolhoosiväen välimiehenä. Hän ottaa huolehtiakseen miehensä menettäneen pikku tytön äidin (Knudsen) kolhoosissa, kunnes tulee se päivä, jolloin Stalinin vallan todelliset kasvot paljastuvat. Kolhoosin lapset erotetaan vanhemmistaan ja viedään orpokotiin ja vanhemmat ammutaan. Ketola pelaa aikaa valtiollisen poliisin karjalansuomalaisen pikkupomo Kallosen (Björkman) avulla ja pääsee pakenemaan rajavyöhykkeelle ja siitä kotimaahan. Romuttunut mies, jonka neuvostosysteemi oli jo ilmoittanut omaisille kuolleeksi, palaa viimein vaimonsa ja aikuistuneiden lastensa luo.

– Elokuva polttaa poroksi idealismin kommunistisesta työläisten ihannevaltiosta ja paljastaa neuvostovallan todelliset kasvot. Romaani perustuu tositapahtumiin, ja elokuva pyrkii kuvittamaan tapahtumat sellaisenaan ilman asenteellista väriä. Ikitie on todella lukuisat Jussi-patsaat ansainnut.

Saatiin kaksi kautta Greenleaf-sarjaa katsottua netfliksistä. Olihan korkeaoktaanista sukusaagaa amerikkalaisesta pappisperheestä, jossa ei ole pulaa tuloista eikä menoista. Kaikki näyttelijät ovat mustia, ja näyttelijäntyö rehevää. Perhesalaisuuksia paljastetaan yksi kerrallaan, ja komeat kulissit alkavat hiljalleen murtua. Enemmän kuin itse synkkien salaisuuksien pöyhiminen, minua kiehtoi seurata perheen sisäisten suhteiden kehitystä ja amerikkalaisten värillisten kristittyjen uskonelämän kuvausta mahtavine seurakuntakokouksineen. Oi sitä sielukasta musiikkia ja eläytymistä! Toisen kauden päätös töksähtelee, ehkä piti luoda jännitteitä mahdolliselle kolmannelle tuotantokaudelle, niinhän se näissä menee.

Olemme nyt katsoneet myös uusia Beck-elokuvia. Tutut kuviot, sympaattisesti vanhentunut komisario Martin Beck, tytär, ja aina yhtä hilpeä oudokki naapurinmies. Gunvald entistäkin karummin itsenään ja Oskar, josta on tulossa isä. Joukkoon on tuotu uusi, reteä esimies ja kaksi napakkaa naisetsivää, joiden persoonallisuutta on avattu toistaiseksi niukasti. Huumori on sillä tavalla pienieleisen mainiota, että se pitää katsojan fiiliksen plussan puolella eikä murhilla mässäillä tai yritetä tietoisesti järkyttää katsojaa pois tolaltaan, kuten monessa meidän katsomossa kesken jätetyssä netfliksin sarjassa.

A-studio ja Kirsi Heikell toivat jälleen katsojien tietoisuuteen epäasiallista ja rajatonta vallankäyttöä, jota naisnäyttelijät ovat saaneet kokea arvostetun ja palkitun elokuvaohjaajan toimesta. Asianomaisella oli kanttia tulla ohjelmaan esittämään kasvotusten anteeksipyyntönsä, vaikka kuten usein näissä tilanteissa, anteeksipyyntö koskikin hiukan eri asiaa kuin esiin nostettu ongelma. Voiko mies ylimalkaan koskaan ymmärtää naista? Miksi kukaan tilanteessa mukana ollut ei aikanaan reagoinut, tullut tueksi? Tarvittiin viisitoista vuotta ja #metoo. Louhimiehen kyseenalaisista metodeista on tehty juttua ennenkin, mm. Suomen Kuvalehdessä kerrottiin viime kesänä Tuntemattoman sotilaan kuvausten yhteydessä uuvutetuista avustajista.

Hiljaiseksi vetää elokuvafanin. Alalla näyttää voivan huseerata vaikka miten vinksahtaneita naisvihan apostoleja. En ole nähnyt ohjelmassa mainittuja Louhimiehen elokuvia, mutta esitetyt katkelmat riittivät minulle: kyse on sadismista taiteen nimissä. Tuntuu kohtuuttomalta, että kokemansa trauman lisäksi naisnäyttelijän on kestettävä vielä julkisuuteen tulo omin kasvoin saadakseen kokemukselleen oikeutta.

Kokemuksesta tiedän, miten lähellä eettisten rajojen ylitys voi jossain tilanteessa olla. Anteeksi voi pyytää, mutta vilpittöminkään pahoittelu ei poista ikäviä muistijälkiä tapahtuneesta puolella eikä toisella. Se on rajan ylittämisen hinta.