Kun leffakerho nyt on kesätauolla, sieppasin kirjastosta umpimähkään Roy Anderssonin elokuvan ’Sinä elävä’, joka näkyy saaneen täydet viisi pinnaa useimmilta elokuvakriitikoilta. Roy A on huumorimiehiä ja varsin omaperäisen huumorin mestari sitäpaitsi. En tiedä toista elokuvan tekijää, joka niin täysin koheltamatta, verkkaisilla seisoskeluilla, itkua tuhertavilla miehillä ja viimeiseen asti vinoon vedetyillä parisuhdetilanteilla saisi katsojassa aikaan niin hulvattoman naurun, tekemättä kuitenkaan pilkkaa henkilöistään.

Kesäteatteri on vastustamaton ilmiö Suomen kesässä. Näytelmätyyppiä on moneen makuun, on hulvatonta kohellusta ja muinaisromantiikkaa aittain ovilla, on hersyvää maalaiselämää kylän ukkoineen ja akkoineen. Paikalliset luonnonlahjakkuudet panevat parastaan, ja tulos saattaa olla omalla tavallaan nautittavakin. Löytyy myös tasokasta, vakavasti otettavaa ammattiosaamista ja hyvin tehtyä draamaa. Aika usein sellaista on löytynyt Pyynikiltä, jossa ulkoiset puitteetkin on viritetty huippuunsa.

Niskavuoren nuori emäntä oli alkuperäisestä käsikirjoituksesta onnistuneesti modernisoitu ja musikaaliksi sovitettuna varsin viihdyttävä draama. Kahden ja puolen tunnin esitys jätti täyteläisen, tunteita liikutelleen olon. Musiikki oli täysipainoista ja ohjaus toimi (Miika Muranen). Pääosaa, Niskavuoren Loviisaa, näytteli Maria Pere Seinäjoen kaupunginteatterista. Hän oli suorastaan loistava vaativassa osassa, jossa nuoresta ja rakastuneesta miniästä kehkeytyy paikkansa ottava tahtonainen ja kohtalonsa ylväästi kantava talon emäntä. Myös teatterikorkeakoulussa opiskeleva Olli Riipinen Niskavuoren Anttina jäi mieleen upeasti henkilönsä sisäistäneenä ja liikunnallisesti lahjakkaana roolisuorituksena. Mikko Nousiaisen Niskavuoren Juhani jäi jotenkin vaisuksi tässä ensemblessa. Upeat laulu- ja tanssinumerot antoivat sypäkästi ryhtiä ja väriä kokonaisuuteen. Pidin siitä, että draamassa ei yleisöltä heruteltu nauruja ja aplodeita, mutta yksittäisissä roolisuorituksissa (Sari Havas Juse-muorina) vilahti huumoria mainiosti kutitelleita hetkiä. Oikeat muusikot olivat soittamassa ja tanssinumerot olivat näyttäviä. Pieni miinus: ryhmälaulujen äänentoisto oli sen verran yläkanttiin säädetty, että korvat soivat vieläkin. Iäkkäänpuoleinen yleisö ei sentään ihan kuuroja liene ollut tullessaan.

Rivitaloasumisessa on runsaasti hyviä puolia. Oma ulko-ovi, oma piha ja maantasainen asumismuoto. Sekin, ettei ole ihan omassa varassaan, jos apua tarvitsee, aina voi kysyä naapurilta. Talossamme on jäljellä monia alkuperäisiä asukkaita. Tunnetaan toisemme, tervehditään ja puhellaan muutakin kuin säitä. Yhteisellä piha-alueella on puutarhakeinu, pöytä ja penkit. Kesäaikaan siihen saattaa istahtaa joku kirjan tai lehden kanssa ja kohta toinenkin. Jos asukas on matkoilla tai mökillään kesällä, postien keruu ja kukkien kastelu hoituu. Talkoot sujuvat yhteisesti syksyin keväin. Talonmiesvuoro vaihtuu viikottain ja siihen kuuluu liputukset, roskakatoksen siisteys, kesällä ruohoalueen leikkuu ja talvella käytävien lumityöt. Pyrypäivien jälkeen lumityötkin tehdään yhdessä.

Asumisessa on myös muita puolia. Joskus rivissä on ollut asukas, joka ei hoida talonmiesvuoroaan. Yhtiökokouksessa valittu hallitus saattaa olla innokas tai innoton kohentamaan talon asioita. Hankalat asiat saattavat jäädä kirjatun keskustelun tasolle. Kymmenen huoneiston taloyhtiömme on jaettu kahdeksi viiden asunnon taloksi, haluttuja päätyasuntoja on näin useita. Olemme asuneet omassamme 28 vuotta. Mitään häiriöitä ei ole ollut.  

Monen omahoitoisen rivitalon pelastus ovat ne asukkaat, jotka ymmärtävät rakennusten kunnossapidosta ammattinsa perusteella. Parhaimmillaan talossa on ollut koneyrittäjä, rakennusmestari ja sähköinsinööri. Itsestään rivitalon hoito ei suju. Toisaalta yhdessä taloa hoitamalla asuminen on edullista. Ja jos on hyvät naapurit, rivitaloelämä on kaupunkiasumisen luksusta. On kaukolämmöt, kaapeli-tv:t ja laajakaistat. Viimeksi talosta muuttanut lähti terveydellisistä syistä. Lienemmekö seuraavat. Pihan hoito alkaa olla työlästä näillä nikamilla.   

Yle ylitti taas kerran itsensä. Juhannusyötä valvoville näytettiin kuvakertomusta suomalaisesta jussinjuhlahumusta sieltä sun täältä. Kökköä juontoa, tekopirteitä haastatteluja, videofloppeja kansan syvien rivien kännyköistä, obligatorisia lavatansseja arjakorisevan tahtiin, saunomista ja makkaranpaistoa, vastantekoa, kukkaseppeleitä, roihuavia nokisavuisia kokkoja ja epätahdissa letkajenkkaavaa porukkaa. Niin – ja tietysti Robin, oijoi. Pikakelasin tätä spektaakkelia muutaman tallenneotoksen verran, ja suomalaisen juhannuksen koko kuva kävi selväksi vauhdikkaasti. Vain kirkkoveneellä soutu puuttui, kuten myös lähikuvat rattijuopon viimeisestä, puuhun päättyneestä juhannusajelusta sekä hukkuneiden naarauksesta – olisivathan nekin toki kuuluneet tähän onnettomaan keitokseen.
En sano, etteikö osallistuvalla väellä olisi ollut jossain hauskaa, mutta sen sanon, että tv-ohjelmana tämä oli  kaikkien aikojen tylsin juttu.

P6135178

hänellä on syvänsininen kukkavana, noin 20-senttinen ja kukinto muodostuu huulikukkaisista sekä tuoksuu ihanalle

P6135175

säteittäin rönsyävä lehtiruusuke

P6135176

hän leviää itsekseen, viihtyy pihakatajamme juurimaastossa ja tuoksuu…

Katsoin ystävän vinkistä Ylen ykkösen ohjelman Näkkälä. Ohjelma kertoi sveitsinsaksalaisen opettajan ja kirjailijan Hansin vanhuudesta upeassa alppimaisemassa Emmental-laakson liepeillä olevassa vanhainkodissa. Hans sanoi viihtyvänsä, hoito oli hyvä, mutta kodiksi hän ei sitä tuntenut. Hän kaipasi kotiin Lapin Näkkälään, jossa hän oli asunut 25 vuotta saamelaisen shamaanimiehen, Iisakin kanssa. Hans sai saattajan ja lähti Lappiin, lähes sokea, yli yhdeksänkymppinen mies. Ystävänsä Iisakin luona hän ehti olla vain pari kuukautta, kun tämä kuoli, ja omaiset halusivat myydä talon. Hans sai kodin lappilaisessa perheessä. Hans oli toivonut tuhkansa siroteltavan Keimiötunturille, mikä toteutuikin, kun hänen vuoronsa neljän kuukauden perästä tuli. Hansin erityistä elämäntaivalta kuvannut ohjelma kertoi herkästi elämänmittaisesta ikävästä kodiksi koettuun paikkaan.

Hansin tarina liikutti minua. Mietin, onko minulla sellaista kodiksi koettua paikkaa, jonne haluaisin palata ennen kuolemaani. Ymmärrän, ettei maan päällä kellään ole ikuista kotia. Moni rakas paikka on jo muuttunut vuosien saatossa, itsekin muutun. Kotini on tässä, rakkaan ihmisen vierellä, huomisesta en tiedä.

Tanssii tähtien kanssa on viihdyttävää katsottavaa, ainakin niille, joilla on kokemusta vakioiden ja lattareiden harrastamisesta. Formaatti ei ole mitenkään henkitoreissaan, mutta mahdollisten julkkisosallistujien porukka hupenee vuosi vuodelta. Kiinnostavaa on miten ensimmäiset esitykset eivät aina ennusta lopputulosta eikä tuomarien pisteet putoajia. No, joistakin näkee oitis, ettei tuo tuosta taida iloksi muuttua, vaikka miten tahkoaisi. Loppumetreillä saattaa olla mukana yllättäviä pareja, jotka ovat lumoutuneet tanssista ja lumonneet tuomarit ja katsojat niin, että heitä ei tunnu mikään pysäyttävän. Semmoinen ihastuttava yllätys oli nyt Kirsi ja Marko, vaikka voittajaksi äänestettiin odotetusti paras pari, Anna-Maija ja Matti. Ohjelmassa oli tänä keväänä tavallista enemmän dramaattisia käänteitä, ja suuria tunteita nähtiin lähes joka jaksossa.  

Vain elämää on varmaan antoisinta seurattavaa niille, jotka kuuntelevat pop-musiikkia laidasta laitaan. Aiemmissa kausissa on ollut useita muusikkoja, joiden hittejä minäkin olen tunnistanut, vaikka en aktiivisesti seuraa kevyttä musiikkia. Tällä kertaa monet nimet ovat minulle täysin tyhjä lehti. Vain muutaman tutun olen havainnut: Robin, tuo suloinen ikuinen teinipoika ja Laura Voutilainen, jossa on potentiaalia – mutta heidänkään artistilaadustaan tai musiikistaan ei ole oikein käsitystä. Niinpä eka jaksoa katsellessa olo oli kuin Liisalla ihmemaassa. Ja voi että kyyneleistä jaksetaan ivailla, vaikka loistavat ja persoonalliset tulkinnat totta kai herkistävät artisteja yhtä lailla kuin faneja yleisössäkin.

”Köyhät teillä on aina keskuudessanne”, sanoi Jeesus Nasaretilainen fariseuksille. Toteamus pitää yhä paikkansa sekä omassa yhteiskunnassamme että kaikkialla maailmassa. Lausahdusta voi käyttää verukkeena piittaamattomuudelleen, politiikan välineenä tai hyväntekemisen katalysaattorina.

Anna-Stina Nykäsen ansiokas reportaasi ’Jokapäiväinen leipäjonomme’ erään sunnuntain Hesarissa taannoin pureutui ilmiön taustoihin ja nykypiirteisiin, hyväntekeväisyyden ja huono-osaisuuden kohtaamiseen, eri maissa toteutettuihin ratkaisumalleihin. Artikkeli tiivistyy toteamuksessa: ”Köyhien markkinoilla pyöritetään ylijäämäruokia ja ylijäämäihmisiä.”

Pienessä perheessä maaseudulla kasvaneena kokemukseni on, ettei meiltä koskaan puuttunut mitään oleellista. Vaikka rahaa ei aina ollut, leipää oli aina. Mieleni kuvastossa leipä liittyi työhön: ruokaa oli, koska isä ja äiti tekivät aamusta iltaan työtä tilallaan. Köyhyys oli minulle tuntematon käsite, kunnes sain kutsun luokkatoverini kotiin yökylään.  

Aikuisessa elämässänikin lienen ollut hyväosainen. Aineellinen, mitä perheemme on tarvinnut, on tullut työn tekemisen kautta. Ainoat rikkautemme ovat henkistä ja kokemuksellista laatua. Ylijäämää ei ole ollut, jos ei puutettakaan. Eläkeläisenäkään en koe olevani ylijäämäihminen, voin yhä tehdä hyvää ja yleishyödyllistä monin tavoin.

On ehkä realismia tajuta, että tasa-arvoista ja oikeudenmukaista maailmaa ei koskaan tule, vaikka miten sitä kohti pinnisteltäisiin. Aineellinen eriarvoisuus on niin ilmeistä ja räikeää kaikilla tasoilla. Pyrkimys tasa-arvoisuuteen on silti hyvä muistuttamassa hyväosaisia jakamisen velvollisuudesta.  

Perussuomalaiset perustettiin 1995 Suomen maaseudunpuolueen raunioille. SMP puolestaan oli perustettu 1967 Suomen Pientalonpoikien puolueen (1959) jäänteille. Suomen populistisimman puolueen puheenjohtaja Timo Soini on ollut asemassaan vuodesta 1997. Nämä kuntavaalit ovat Soinin 20-vuotisen pj-kauden viimeiset vaalit. Odotetusti Soinin puhe kannattajille ja muillekin kansalaisille oli mehevä ja rehevä. Hallituksen toimia kehuttiin ja EU-kritiikki kuitattiin brexit-eroanomuksen jättöpäivänä vanhalla kommentilla: ”missä EU, siellä ongelma”. Puhe oli selkeä, puhuttiin niistä, mistä kunnissa päätetään: kuntaverotus, kaavoitus, koulut ja liikuntapaikat sekä kansankulttuurin tukeminen. Soini korosti puolueiden yhteistyötä kuntatasolla ihmisten parhaaksi. – Tenttaajana oli toimittaja Kirsi Heikell, joka onnistui hyvin tiukoilla kysymyksillä, joita Soini pyrki tuon tuostakin kiertämään, mutta palautettiin ruotuun. Tenttiosuudesta jäi mielikuva puolueesta, jonka puheenjohtajan ote politiikan asiasisällöistä pyrkii lipsumaan populistisiksi heitoiksi, joilla kalasteltiin aplodeja.  – Mestaripopulisti meloskeli entisten meriittiensä laineilla.

Vihreät De Gröna on Suomen nuorin puolue jäsenistön ikärakenteesta puheenollen. Puheenjohtaja Ville Niinistö on itsekin poliitikkona parhaassa iässä ja edelleen erinomaisessa iskussa, vaikka on nyt luopumassa puheenjohtajuudesta puolueen sääntöjen mukaan. Hän puhui kansalle ja studioyleisölle tunteikkaasti ja vahvasti erityisesti koulutuksen ja kestävän kehityksen puolesta. Hän vetosi äänestäjiin: on mahdollista valita toisin, panostaa lapsiin ja nuoriin ja parempaan tulevaisuuteen.  – Tentissä Niinistöä grillasi Jan Andersson. Tunnetusti Ville Niinistö on nykyisistä puolueiden puheenjohtajista sanavalmein ja kokeneena poliitikkona asiat sekä perustelut hyvin hallitseva – toisin sanoen hankala haastateltava. Tänään hän paljastui myös aidosti sydämellään vihreitä aatteita puolustavaksi ja sanomaansa uskovaksi. Toimittaja Andersson jäi kiinni pari kertaa siitä, ettei ollut kuunnellut monisanaista vastausta mm. sote-kysymyksissä. Niinistö onnistui jättämään terhakan ja dynaamisen puoluejohtajan vaikutelman.  – Vihreää valoa, vaahtoa ja uusia versoja, kyllä.