Cheek, tuo suomalaisen rap-genren iso-egoisin ja karismaattisin poskisolisti, sofistikoidun hävyttömyyden huipentuma, piti elokuun viimeisenä viikonloppuna kaksi jäähyväiskonserttia nuoruutensa kotikaupungissa Lahdessa. Stadionkonsertit oli jo niin nähty, nyt näyttämönä oli Salpausselän mäkimonttu. Kolmen komean vauhtitornin siluetti hitaasti hämärtyvässä elokuun illassa muodostui aikuiskatsojan mielikuvissa pop-idolin uran ja elämän vertauskuvaksi. Jare Tiihosen elämä, jos kenen, on ollut Äärirajoilla –elämää.

Nelosen taltioima konsertti odotti elisaviihteen uumenissa aikaansa, joka tuli siis minulle vasta eilen, koska halusin katsoa koko konsertin alusta loppuun yhteen kyytiin. Kello oli jo yli yhden yöllä, kun Valot sammuu päätti uran suosituimpien hittien koosteen ja Cheek häipyi ovilavasteiden sulkeutuessa backstagen pimeyteen. Koko megalomaaninen spektaakkeli vaati satojen ihmisten työpanoksen ääni-, valo- ja pyrotekniikan osaajineen, tanssijoineen, taustakuoroineen, orkestereineen ja vierailevine artisteineen.

Yleisöä oli kymmenin tuhansin. Tv-kamera seurasi lavaa lähinnä olleen katsomon eläytymistä tuntikausien musiikkivyöryn kestäessä. Nuoria tyttöjä kiihkein kasvoin, aikuisia naisia unelmoivin silmin, siellä täällä muutama mies, joiden ilmeet eivät paljon kertoneet. Kaikki näyttivät räppäävän mukana, näkyi, että kuunneltu oli, teksti jokaisella mielessä. Jumalten keinu keinutti yleisöäkin. Loppua kohti tytöt jo itkivät toistensa kaulassa ja useat naisetkin pyyhkivät virtoja poskiltaan. Eron haikeus välittyi väkevänä tv-yleisöllekin. Toki shown huippukohdat oli myös tarkoin suunniteltu tunnelman tihentämiseksi loppua kohti.

Miksi tästä kirjoitan? En ole erityisesti pop-musiikista tai artisteista kiinnostunut, enemmänkin erilaisista ilmiöistä. Mietin katsoessani, tuntevatko nämä egosentrikot vastuuta nuoresta yleisöstään, joka tuntikausien myllytyksen jälkeen on joukkopsykoosin partaalla. Cheek on ajan ilmiö Suomessa. Kuka muu muka saisi stadionit ja mäkimontut täyteen kaksi iltaa peräkkäin.

Flinkkilän haastatteluohjelmassa oli viime viikolla kaksi persoonallista ja esimerkiksi kelpaavaa naista, Minna Lindgren ja Vappu Taipale. Juttu alkoi Lindgrenin Ehtoolehto-kirjoista, jotka ovat löytäneet ikääntyvistä naisista kiitollisen ja hulvattomasta huumorista hurmaantuneen lukijakunnan. Minna Lindgren (55 v) itse paljasti huumorintajun olevan voimavaransa. Mieleen jäi hänen pelottomuutensa omaa vanhuutta ja kuolemaa ajatellessa. Peruspositiivinen ihminen, joka säteilee myönteistä energiaa.

Toinen haastateltavista, Vappu Taipale (75 v), on ollut esillä monella forumilla eläkkeelle jäätyään. Hän sanoo itseään matkasaarnaajaksi, jonka missio on  rohkaista vanhenevia ja vanhoja naisia huomaamaan oma arvonsa. Itseään hän kutsuu vanhaksi, mutta ei vanhukseksi. ”Vanhoilla naisilla on historiansa, mutta myös kokemuksien kerrostamaa viisautta annettavana tässä ajassa”, Taipale summaa. Voimavarakseen hän  määrittelee uteliaisuuden ja ennakkoluulottomuuden elämää kohtaan.

(Ohjelma löytyy Yle Areenasta.)

Viime Perjantai-ohjelmassa keskusteltiin rehellisyydestä. Aiheeseen liittyvänä uusioterminä lanseerattiin radikaali rehellisyys. Nuorten juontajien perusolettamus oli, että kaikkihan me valehtelemme enemmän tai vähemmän. Kun mennään termistön hienosäädön puolelle, puhutaan vaikenemisesta, totuuden kaunistelusta tai kiertelystä ja valkoisista valheista. Sellaisessa maailmassa rehellisyys onkin radikaalia.

Radikaali rehellisyys näyttäytyi esimerkkien valossa todella oudolta. Parisuhteessa radikaalirehelliseksi heittäytyvä puoliso ilmaisee todelliset tunteensa toista kohtaan joka tilanteessa hoitaakseen omaa huonoa oloaan. Ennen tuota olisi sanottu itsekkyydeksi. Vaatii nimittäin todellista taitoa esittää asia niin, ettei syyllistä ja vastuuta toista omista oloistaan. Tilanteessa saa helposti aikaan raivokkaan riidan, joka ei paranna kenenkään oloa, päinvastoin.

En todellakaan haluaisi elää maailmassa, jossa jokainen sanoisi mitä sillä hetkellä todella ajattelee. Jos katson oikeudekseni itse olla radikaalin rehellinen, sama oikeus on oltava toisellakin. Itse asiassa sellainen maailma jo onkin, somessa. Epäitsekkyys ja kohteliaisuus eivät taida olla korkeassa kurssissa nykyään, lähimmäisenrakkaudesta puhumattakaan.

Virpi Suutari on tullut tutuksi erityisesti laadukkaiden dokkarien tekijänä. Leffakerhossa näimme taannoin filmin Yrittäjä, monella tavalla koskettavan kuvauksen, joka kuljettaa rinnakkain perinnelihaa myyvän Jani Laineen perheen tarinaa, ja Maija Itkosen ja Reetta Kivelän nyhtökaurakeksinnön vauhdikasta kehitystä teolliseksi tuotteeksi ja markkinointia Kiinaan. Dokkarin tekijän täytyy osata nähdä tarkasti, olla herkkä ja poimia hetket sekä luoda luottamus kuvattaviin, jotka eivät näyttele, vaan sallivat kuvaajan tulla mukaan elämänsä aitoon arkeen ja juhlahetkiin. Elokuva tarjoaa myös yllätyksiä, jotka tapahtuvat oikeasti yrittäjäperheelle. Myös päähenkilöiden väsymyksen ja keskinäisen kireyden nyhtökaurayrityksen hektisimmissä vaiheissa annetaan näkyä ja kuulua. Dokumentti tuntuu aidolta ja tuo näkyviin sekä yrittäjyyden karut että palkitsevat puolet. – Virpi Suutari oli filmin jälkeen kerholaisten kysymyksiä varten paikalla ja kertoili myös hauskoja sattumuksia kuvausajalta. Dokkarista on tehty lyhennetty versio televisiota varten. Kunhan se tulee ohjelmaan, kannattaa katsoa. 

Tänä syksynä olen päättänyt tutustua tv-ohjelmaan nimeltä Idols. Yhden kauden The Voice of Finlandiakin katselleena ihmettelen nyt, mistä ihmeen ideapajasta näitä teinien ja aikuistenkin useimmiten epärealistisia idoliunelmia ruokkivia ohjelmia oikein sikiää. Ja mikä on ohjelmalla mainosaikaa myyvien tahojen vastuu, kun epäkypsä ja itsekritiikitön nuori ihminen päätyy nolaamaan itsensä kotikatsomon sohvaperunoiden huviksi ja somepilkan kohteeksi. Tuomariston toiminta on ollut pääosin oikeansuuntaista. Mielestäni ei pitäisi kuitenkaan rohkaista lahjatonta hukkaamaan elämäänsä ja aikaansa turhaan. Ohjelmaan vyöryy satamäärin ilmoittautuneita, joissa karsinnankin jälkeen pääsee estradille laulutaidottomia karaokeprinsessoja ja -prinssejä, paino-ongelmaisia, tasapainottomia tai estoisia aikuisia. Todellisia lahjakkuuksia on harvassa ja parhaatkin idoliksi vasta aihioita. Eikä voittajista välttämättä tule todellisia menestyjiä.

Valitsimme alkukesästä Netflixin tarjonnasta vaihteeksi turkkilaisen sarjan Intersection (leikkauspiste, risteys). Sarjan pitkien jaksojen kahlaaminen alusta loppuun vaati melkoista asenteen säätöä länsimaisiin, ripeästi eteneviin elokuvallisiin tarinoihin tottuneille. Ei puhettakaan, että tätä olisi jaksanut katsoa kahta jaksoa yhteen menoon. Kovin oli raskassoutuista monin paikoin.

Sarja osoittautui varsinaiseksi seikkailuksi vieraaseen kulttuuriin. Miten vähän turkkilaisten elämästä, asenteista, tavoista tiesimmekään yhden Istanbulissa vietetyn joulun perusteella! Tietenkin fiktiivinen kertomus yläluokkaisesta elämästä on tavalliselle katsojalle yhtä saippuavaahtoa, mutta eihän mikään fiktio synny irralleen tekijöidensä kulttuurisista arvoista, oman maan todellisuudesta ja – ihmisten unelmista.

Elokuvallisia huomioita ovat hidastusten ja lähikuvien runsas käyttö sekä kohtausten pitkittäminen – joskus sietokyvyn rajoille. Takautumia käytetään runsaasti selittämään tapahtumien taustoja. Ihmisten elämää eivät näytä sitovan työt eikä toimet, duunareillakaan, seurustelua ja teen juontia riittää. Ajetaan koko ajan kovaa mustilla autoilla, tapahtumat etenevät ja kääntyvät puhelimien soitolla. Juonen käänteet humahtavat toiselta toiselle kerrottuna hetkessä läpi johtavien klaanien ja liitännäishenkilöiden suppean maailman. Ihmisiä raivataan tieltä koneaseiden räiskeellä tai hakataan henkihieveriin nyrkein ja astaloin. Poliisi ilmestyy kuvaan vasta, kun joku päähenkilöistä asetetaan syytteeseen murhasta, jota hän ei ole tehnyt. Lainvartijat näyttävät olevan helposti lahjottavissa ja uhkailulla taivuteltavissa.

Ihmisten välisissä suhteissa korostuu perhekeskeisyys. Isät ja veljet hellivät ja puolustavat äitiään ja sisariaan, mutta hetkessä miesten omat afäärit myös ohittavat perheen asiat tärkeysjärjestyksessä. Sekä naisten että miesten maailmaa värittävät mustasukkaisuuskohtaukset ja näyttelijät antavat kaikkensa hysterian ilmentämisen saralla.

Miksi jaksan kahlata tätä hyvisten ja kuvottavien pahisten taistelutannerta? Vastaus on Aybars Kartal Özson, pieni kiharatukkainen poika, jonka kyky eläytyä rooliinsa kaksi äitiä menettäneenä lapsena, on yksinkertaisesti ylivertainen.

Paavi on ottanut kantaa kirkkonsa häpeälliseen syntiin. Vihdoinkin. Kauan on vaiettu ja peitelty lasten hyväksikäyttöä, jonka laajuus nyt kauhistuttaa. Mitä sekin kertoo, että pedofilia on paljastunut nimenomaan Yhdysvalloissa, Pensylvanian osavaltiossa. 

Joskus vain pettyy ihmiseen, vaikkei henkilökohtaisesti odota kummempia. Epäilemättä taustalla on oma arvomaailma, jonka läpi toista katsoo. Kun ihmisessä törmää ikävästi törröttävään edesottamukseen, joutuu punnitsemaan omia arvojaan. Miksi pahoittaa mielensä toisen tekosista, kun ne eivät välittömästi koske itseä? Mitä väliä, jos joku roiskii menemään ja rapa lentää? Sepä se. mutta väliä on, sillä teot saattavat koskea toista, jonka arvot eivät ole vielä vakaat.

Ihminen on erehtyväinen, itsekin olen. Kuitenkin hän, joka on monelle esikuva ja jolla on enemmän valtaa, siltä vaaditaan enemmän ryhtiä – axl, aku, jarit, touko ja moni muu.

Maailmanjärjestyksessä on ainakin yksi suvereeni asia, jota ihminen ei pysty peukaloimaan. Yritystä kyllä on. Typerintä on kehityksen vääjäämättömyyden kieltäminen. Huokailulla ja toivoskelulla ei tilanne myöskään parane. Ilmasto on muutoksessa, ja iso syy on ihmisen toimissa. Meitä on liikaa tällä pallolla.

Rankkasateet tulvineen ja mutavyöryineen, hurrikaanit ja hirmumyrskyt, maanjäristykset tsunameineen toistuvat päiväntasaajan tuntumassa. Euroopan eteläisin ja kaunein meri on muuttumassa ilmasto- ja sotapakolaisten hautausmaaksi. Valtamerillä kelluvat jättimäiset jätelautat.

Pohjoiset maat ovat pitkään saaneet seurailla kehitystä sivummalta, mutta tuhon kirves hakkaa jo täälläkin kaikkea, mikä kasvaa. Sään ääri-ilmiöiden lisääntyminen on vakava globaali uhka. Hellekaudet piinaavat maata ja asukkaita. Pohjavedet niukkenevat. Tuhansien järviemme ja ainoan merialueemme rannat loiskuvat kesäisin vihertävää levämassaa. Pellot pöllyävät kuivuuttaan, heinä ei kasva, vilja ei valmistu. Metsät palavat soihtuna.

Saimme kauniin maan – jota emme ole osanneet emmekä välittäneet hoitaa hyvin. Häpeä ja surku.

Tässä sopinee mainita, että olemme saaneet tarpeeksemme ja ylikin vuoden 1918 tapahtumien pyörittelystä mediassa. Historian tapahtumat ovat varmasti monta sukua koskettaneet ja jättäneet arpia. Vanhempani olivat kansalaissodan aikaan pikkulapsia, eivätkä isovanhempamme olleet millään tavalla mukana niissä rettelöissä. Tämän voinee todeta rehellisesti, vaikka tiedostankin kansallisen tragedian merkityksen.

YLE:n ohjelmistosta tallennetun Käsky-elokuvan katseluaika löytyi vasta eilen. Kokonaisvaikutelmaksi jäi: olipa vastenmielisen raaka, väkivaltainen ja seksistinen leffa.  Katselukokemukseen varmaan vaikutti jossain määrin ohjaajaan liittyvä skandaalinkäry, joka tuntuu vain jatkuvan. Siltikin, jos tästä elokuvasta voi jotain päätellä ohjaajan nais- ja mieskuvasta, kyllä on puistattavaa.

Näyttelijät tekivät työnsä täysillä. Samuli Vauramon eleettömän hieno osasuoritus jääkärinä nousi yli muiden. Pihla Viitala joutui osassaan kokemaan kovia, mutta teki ehjän ja uskottavan roolityön vahvana naisten kapinan johtohahmona. Mieleen pureutuivat lähtemättömästi orvoksi jääneen Eino-pojan kasvot ja lapsen vaisto, jolla hän yhä uudestaan etsi kohtaamistaan aikuisista isää ja äitiä.

Sosiaalinen kevätpaasto kantaa hedelmäänsä: oivalluksen. Kun päätin kevättalvella jäädä sivuun lähes kaikesta, missä olen liikuskellut kodin ulkopuolella ja mitä lienen harrastanut, tajuan omakohtaisesti nyt sen, minkä olen tiennyt. Väsymys ei poistu vain lepäämällä. Olen ihminen, joka tarvitsee virikkeitä, ystävien tapaamisia, kulttuurielämyksiä, luonnossa liikkumista.

Viikottaisella kauppareissulla osuu kohdalle tuttu, jonka kanssa en ole jutellut moikkausta enempää moneen vuoteen. Hän ihmettelee, ettei minua ole näkynyt vapaaehtoisporukoissa ja tilittää omaa tilannettaan. En tiedä mitä sanoisin, mutta kuunteleminen on se, minkä osaan. Kun hän on mennyt kärryineen, ajattelen, sosiaalinen elämä pyörii aikarattaallaan oli mukana tai ei. En koe jääneeni mistään varsinaisesti paitsi, mutta…

Sosiaalinen elämä on elävien ihmisten tapaamista, ajatusten vaihtoa, näkemysten peilaamista, kyselyä, pohdintaa. Ei ole sama lukea muutamaa blogia ja kommentoida parilla rivillä, lähetellä ja saada tekstiviestejä, sähköposteja, kuvia, kirjeitä, kortteja. Lehdet, kirjat, radio ja televisio antavat paljon tietoa ja ajateltavaa, mutta se on yksisuuntaista viestintää, responssi jää oman pään sisälle.

Muuan muinaishenkilö tiivisti elämänsä: ajattelen, siis olen. Ajattelemalla oleminen riittää? Ajattelen, toimin, tunnen, uskon, saan rakastaa – siis olen. Joku muistaa, hellii, hyväksyy ja rakastaa – siis elän.