Pedro Almodóvarin hienovireinen ja tyylikäs elokuva vuodelta 2016 perustuu kuulun espanjalaisohjaajan käsikirjoitukseen nobel-kirjailija Alice Munron novellien teemoista.  Pääosassa Emma Suaréz, muissa osissa Adriana Ugarte, Michelle Jenner ja Priscilla Delgado. Tarina kertoo naisesta, joka menettää aviomiehensä, ja sitten myös 18-vuotias tytär katoaa.  Surun ja syyllisyyden murtaman naisen kohtaloa kuvataan mitä upeimmin välähdyksin, joissa kamera poimii maisemasta Almodóvarille tyypilliset, loistavat väriyhdistelmät. Kaunis elokuva puhuttelee kohtalonomaisella atmosfäärillään.

Viikko sitten olin leidi T:n kanssa Kiasmassa tutkimassa taiteen nykytilaa.  Kylläpä oli mielenkiintoista. En todellakaan edes yritä ymmärtää,  mitä tällä taiteen nimissä kulkevalla askartelulla halutaan sanoa. Olen useimmat ARSit käynyt katsomassa elämäni aikana ja jotain oleellista ajastaan ne aina viestivät.  Eipä mahdu ajan luovuuden tulos enää kehyksiin. Ajan kuvat elävät, puhuvat, kitisevät ja rämisevät. Mitä halutaan kertoa, sen kertoo kone, joka luo liikkeestään varjoja seinälle. Sitä kuvaa pullon sisään puristettu filigraanifasadien mikrokosmos. Sen huutaa järkyttävän ruma, huoneen täyttävä, jättiläisen sisäelimistöä muistuttava kyhäelmä tai ihmishahmoiset oudosti vääntyneet olennot. Taidetta lähestyvä joutuu katsomaan päättymätöntä itsetarkoituksellista ja sekavaa filmimateriaalia, josta ei aukene mitään näköalaa, ei irtoa mitään hengenravintoa; elokuvaa elämästä, joka ei ala eikä pääty, ei kysy, ei kyseenalaista eikä varsinkaan tarjoa vastauksia. Hirsimökin absoluuttisessa pimeydessä voisi keskustella jossain toisessa todellisuudessa oleilevien tuntemattomien kanssa. Lopulta luulin löytäneeni jotain taidetta muistuttavaa huoneesta, jonka neljä seinää oli kaiverruksin ja hurmaavalla väriloistolla kyllästetty. Leidi T katsoi tarkemmin ja huomasi, että kaiverrus toistui samanlaisena kuin koneella tehty.   – Kun nyt ajattelen näkemääni ja miten sen koin, minua kylmää. Olemmeko ihmisiäkään enää, vai joko tekoäly ja koneet ovat ottaneet taiteemmekin haltuunsa.

Hyvä postimies (The Good Postman)

Suomessa työskentelevän bulgarialaisen Tonislav Hristovin viides dokkari oli leffakerhon syysohjelman kolmas pakolaisaiheinen elokuva. Suomalainen tuottaja oli tekijävieraana ja kertoi yhteistyöstä Hristovin kanssa. Dokumentti on kuvattu Bulgariassa, aidossa Turkin rajalla sijaitsevassa pikku kylässä. Asukkaat elävät yksinkertaista elämäänsä, jota Hristov tallensi filmille. Rajan yli tulee pieniä pakolaisryhmiä öiseen aikaan. Useimmiten ne jatkavat saman tien eteen päin, mutta kylän hyväsydäminen ja lempeä postimies Ivan miettii miten saisi heidät jäämään kylään tekemään töitä, ettei vanhusten kylä kuolisi. Käynnissä olevasta kyläpormestarin vaalista irtoaa tahatonta  komiikkaa, joka keventää kokonaisuutta. Pienestä kylästä avautuu isoja näkymiä Euroopan todellisuuteeen, pienten kylien kuihtumiseen, köyhyyteen ja työttömyyteen.  – Dokumentti on noteerattu elokuvajuhlilla kiitoksin ja palkintoehdokkuuksin. 

Maassamme kaikkiaan 61:llä rekisteröidyllä uskonnollisella yhteisöllä on avioliittoon vihkimisoikeus. Suomen evankelisluterilaisen kirkon avioliittokäsitys perustuu raamattuun. Siksi kirkon avioliittokäsitys on joutunut ristiriitaan yhteiskunnan säätämän sukupuolineutraalin avioliittolain kanssa. Koska ev.lut.kirkolla on uskontokunnista enemmistöasema Suomessa (yli neljä miljoonaa jäsentä), sen suhtautuminen avioliittolain muutokseen koskettaa useimpia suomalaisia. Muut kirkot ja fundamentalistiset kristilliset yhteisöt pitävät yksiselitteisesti kiinni perinteisestä, raamatun määrittelemästä avioliittokäsityksestä.

Kirkon luopuminen vihkimisoikeudesta ei ole käypä ratkaisu, kiertämällä yksi ongelma luotaisiin toinen. Kirkon päättäjissä lienee enemmistö perinteistä avioliittokäsitystä kunnioittavia jäseniä. Koko jäsenkunnan asennetta en uskalla arvailla. Vähintäänkin lainkuuliaisena kansalaisena mietityttää, että kriisiytyvä tilanne pitäisi viisaasti ratkaista. Yksittäisten pappien henkilökohtaisesti ratkaistavaksi ei voi jättää ketä kirkossa vihitään avioliittoon.

Papisto, jolla ev.lut.kirkossa vihkimisoikeus käytännössä on, jakautuu omantuntonsa kanssa kamppaileviin, muutosmyönteisiin ja muutoskielteisiin. Piispat ja papit eivät ole koko kirkko, vaikka ovatkin vastuussa kirkon pysymisestä tunnustuksensa mukaisella tiellä. Kirkko on kirkkolain alainen, edustuksellinen, hierarkinen yhteisö, jonka opilliset tulkinnat ja käytäntöjen muuttaminen ovat kirkolliskokouksen päätäntävallassa. Päätösvaltaa hallinnoivat elimet eivät ole kuitenkaan jäsenten demokraattisesti valitsemia, joten piispainkokous, kirkkohallitus ja papisto sekä herätysliiketaustaiset tai muut aktiiviset intressiryhmät pitävät tosiasiallisesti valtaa hallussaan.

Raamatusta nouseva avioliittokäsitys on muutettavissa yhtä vähän tai paljon kuin pappeuskäsitys tai monen aikasidonnaisen eettisen ohjeen tulkinta. Pohjimmiltaan kaikki lähtee raamattukäsityksestä. Onko vuosituhansien takainen säädöstö käyttökelpoinen sellaisenaan tässä ajassa, jota nyt elämme? Onko Jumalan luomistyön jatkajaksi määrätyn ihmiskunnan tehtävä myös uudelleentulkita alkuperäistä säädöstöä suhteessa kunkin aikakauden yhteiskunnalliseen kehitykseen? Toisaalta, kirkko ei ole tuuliviiri, joka muuttaa säädöksiään aina sen mukaan, mistä yhteiskunnassa milloinkin tuulee – toisaalta, isotkin laivat kääntyvät, luovivat ja muuttavat reittiä tarvittaessa, mutta eivät matkustajien huutoäänestyksen perusteella.

P.S. Minulla ei ole viisautta eikä vaikutusvaltaa siihen, mitä kirkon pitäisi tehdä. Tunnustuksellisena kristittynä ja kirkon jäsenenä voin hyväksyä lainmuutoksen sekä samansukupuoliset liitot. Ymmärrän, että niille joita asia koskee, kirkon suhtautumisella ja käytännöillä voi olla vahvojakin tunnemerkityksiä. Tämänkään ei silti pitäisi erottaa kristittyjä toisistaan, eikä raamattua saisi käyttää lyömäaseena ketään vastaan. 

 

Toivon tuolla puolen, The Other Side of Hope, on palkittu viikko sitten San Sebastianissa Vuoden parhaana elokuvana, kaikista maailman tänä vuonna valmistuneista elokuvista. Yli viisisataa kriitikkoa ympäri maailman osallistui äänestykseen. – Niin, Aki teki sen taas, The Elokuvan, satamakaupunkitrilogian kakkososan. Elokuva kertoo syyrialaisen turvapaikanhakijan tarinan tavalla, joka tulee näyttäneeksi suomalaisen byrokratian ja rasismin karuimmillaan, mutta samalla myös tavallisten, elämässään rämpivien ihmisten mutkattoman inhimillisyyden ja auttamishalun.

Leffakerhossa oli haastateltavana Kaurismäen elokuvien pitkäaikainen tuotantosihteeri. Hän kertoi yksityiskohtia elokuvan tekoprosessista sekä valotti yleisemminkin A.K:n tapaa tehdä elokuvaa pääosin suorilla otoksilla, tarkan käsikirjoituksen mukaan. Kaurismäen tyylin tunnusomaisia piirteitä, jotka katsojat tietysti ovat vuosikymmenten aikana jo havainneet, ovat viehtymys tiettyyn karuuteen, 70-lukulaiseen väri- ja tavaramaailmaan, tietynlaiseen musiikkiin, luottonäyttelijäkaartin eleettömyydellään vaikuttaviin roolisuorituksiin ja omintakeiseen huumoriin. Suomessa uusin elokuva on saanut osittain nuivaa kritiikkiä (jos ei ymmärrä, ei ymmärrä), mutta maailmalla Kaurismäki on todella arvostettu. Lukuisat palkinnot kertovat sen vastaansanomattomasti.  – Niukka ilmaisu on tehokasta, A.K. ei turhaan pilkkuja viilaa, ja se toimii.

  1. Muuten, viime viikolla esittelemäni dokumenttileffa Fuoco ammare tulee tänään tv-ykköseltä 21:30.

 

Otsikko eilisaamun lehdestä: Ylen uutistoimitus halveksii kulttuuriaiheita. Mari Koppinen se siinä perustelee huomioitaan aiheesta monen vuoden ajalta. Näinpä se on. Mitä muuta saisi uutisilta odottaa, kun katastrofia pukkaa joka puolelta, ja politiikan perunakattila kiehahtelee tuon tuostakin yli niin, ettei kaikkea ehdi tarpeeksi vatvoa ja vatuloida. Melkein mitään ei kulttuurista tietäisi, jos Ylen uutisvirran varassa olisi. Onneksi on Hesari. Ja muutama kulttuurilehdykkä. 

Koppinen suitsuttaa Ruotsin tv:n erillisille kulttuuriuutisille. Kun muutenkin moitiskellaan, että meillä kulttuurin kuluttajat ovat keski-ikäisiä ja vanhempia naisia – nuorisokulttuuri erikseen – kukapa muu niitä erillisisä kulttuuriuutisia katsoisi kuin se sama porukka. Kävisi vain niin, ettei edes pakollista ohikiitävää hetkeä tarvitsisi altistaa muuta aktiiviväkeä sivistyksen monimuotoisuudelle. Viihteellisyys näyttää olevan se argumentti, jolla ylitetään kulttuuriuutiskynnys. Pöyristyneenä sai taannoinkin katsella, miten tärkeäksi kulttuuripersoonaksi playboy-lehden perustajaukkeli puputyttöineen uutisten perusteella nousi kuoltuaan.

Kuva ajastamme: Afrikan rannikon ja kaukaisimman Euroopan saaren, Lampedusan välisellä merellä ajelehtiva aavealus. Kannelta korjataan tajuttomuuden rajamailla häilyvää elämää, lastiruumasta ruumiita, jotka kuolema jo korjasi. Saarella elävät vanhukset ja muutama kalastaja omaa hiljaista arkeaan. Elokuva ei selosta, ei osoittele eikä ota kantaa. Ohjaaja Gianfranco Rosi vain näyttää elämää Lampedusalla vanhusten, Samuele-pojan ja paikallisen lääkärin kautta. Luontevuus on syntynyt elämällä saarella kaksi vuotta tutustuen saarelaisiin ihmisiin ja pakolaisia auttavan henkilöstön työhön. – Aito, verinen kyynel mustan miehen poskella on tehokkaampi viesti kuin sata hyvin maskeerattua roolikärsijää.

Dokumenttielokuva voitti Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnon, Kultaisen karhun 2016.

Olimme lauantain päivänäytöksessä Kaupunginteatterissa. Myrskyluodon Maija -musikaalin esityksestä jäi vähän raskas olo. Kun näyttämölle yritetään luoda merimaisema, syntyy kulissitaidetta. Kolisevia veneitä työnnellään ihmisvoimin sinne ja tänne. Epookkipuvut osaltaan luovat tummia sävyjä. Iso näyttämö pyritään väkisin täyttämään paljolla väellä, tanssiryhmä liehuu aallokkona ja valkeat liinat lokkeina meren yllä. Muusikot tekevät työtään orkesterimontussa, josta ei näy muuta kuin kapellimestarin päälaki. Anni Blomqvistin sydänverellä kirjoitettu elämäntarina raastaa katsojaa, musiikki pauhaa myrskyisesti. Parasta antia on pääroolin esittäjän, Laura Alajääsken syvä eläytyminen tarinaan ja erityisesti laulut, jotka soivat vahvasti ja kauniisti ja kohottavat esityksen tunnelmaa. Maija Vilkkumaan luomat laulutekstit ovat raikkaita ja ilmaisuvoimaisia.  – Musikaalit ovat yleisöystävällisiä ja tuovat yleensä teatterille sekä katsojia että tuloja. Toivottavasti Maija pyörii niin pitkään, ettei mittava satsaus tunnu turhalta.

Elokuva on Kenneth Loachin tinkimätön kuvaus miehen, nimeltä Daniel Blake, jauhautumisesta sosiaalibyrokratian rattaissa. Raastavan kohtalon kulkua katsellessa tuli vahva tunne: tämä pitäisi EU-maiden kaikkien poliitikkojen nähdä, oikeastaan pakottaa katsomaan. He eivät tiedä mitä tekevät, tai eivät oikeasti välitä, miten Danin kaltaisten käy. Sosiaalivirkailijat tekevät työtään pilkun tarkasti ohjeistettuna eivätkä ole tippaakaan kiinnostuneita väliinputoajista. Elokuva näyttää miten käy, kun ammatistaan ja taidoistaan ylpeä mies putoaa sydänkohtauksen saatuaan työelämästä, anoo sairauseläkettä eikä saa, valittaa päätöksestä ja valitus hylätään. Mies pannaan opettelemaan lukemattomien anomusten ja valitusten täyttämistä netissä, jota hän ei ole koskaan käyttänyt, käymään turhanaikaisia kursseja ja hakemaan työpaikkoja käsin kirjoitetun cv:n kanssa. Jos tämä ei suju, tulee sanktiona korvauksen määräaikainen pidätys.  – Elokuva ei rankasta tarinasta huolimatta ole synkkä tai lohduton. Päähenkilöä esittävä Dave Johns luo Danista pohjimmiltaan valoisan ja selviytyvän miehen. Tarina paljastaa kauniilla tavalla myös huono-osaisten ihmisten solidaarisuuden toisiaan kohtaan, ja kyvyn auttaa pyytettömästi ja pienin elein vielä huonommassa asemassa olevaa.

Leffakerhon syyskausi alkoi – paitsi nautiskellen uusituista mukavista tuoleista teatterissa – kertakaikkisen tunteita järisyttävällä elokuvalla Whiplash. Filmi kertoo pojasta, joka halusi jazz-rumpaliksi ja hänen opettajastaan, jonka erikoisena metodina oli vuoroin rohkaista ja nöyryyttää erityisesti lahjakkaimpia saadakseen heidät ylittämään rajansa. Filmi valmistui v. 2014 USA:ssa ja on käsikirjoittajansa Damien Chazellen, viimekertaisen Oscar-voittajan, La La Landin tekijän edellinen elokuva. Sadistisen opettajan roolissa tässä on vaikuttava J.K.Simmons, joka sai myös Oscarin roolityöstään.

Filmi on piinaavan tarkkavaistoinen kuvaus siitä, että pelkkä lahjakkuus ja unelmat eivät riitä huipulle, tarvitaan suorastaan epäinhimillisen sinnikästä työtä ja joku jonka ohjaus on juuri sitä, mitä lahjakas tarvitsee. Jazzin ystävälle elokuva on yhtä juhlaa, soittoa riittää, ja seitsemän minuutin rumpusoolo lopussa on todella huikea.

Mieleeni tulivat teatterikorkeakoulussa aikoinaan opettaneen Jouko Turkan metodit, joista on paljon tarinoita kerrottu. Moni sai traumoja ja putosi matkalla kyydistä, mutta lahjakkaimmat ovat yhä näyttelijöidemme valioita. Vaativuuden ja sadismin raja on usein veteen piirretty, ja joskus myös traagisin seurauksin ylitetty.