Toisen kummitäti on joutunut elämään keväältä 2019 kotihoidon varassa. Tädin ikävuodet pinoutuvat, kohta ollaan 98:ssa.Tädillä ei ole muistia ja kuulo on huono. Hän on elänyt itsenäisen naisen elämän, lyhyttä vanhuuden liittoa lukuunottamatta. Avioliitostaan hän ei muista enää mitään, aiempi virkanaisen elämän muovaama identiteetti elää hänessä yhä. Hän kertoo yhä käyvänsä kaupassa, ulkoilevansa ja hoitavansa asiansa itse. Tosiasiassa Toinen on todellisen tilanteen meille valjettua hoitanut valtakirjalla tädin kauppa- ym laskut. Toinen pitää myös kauempana asuvat lähiomaiset ajan tasalla tädin voinnista.

Espoon kaupunki järjestää kotihoidon siivouksen ostopalveluna yksityiseltä yritykseltä ja se on veteraaneille maksuton. Ateriapalvelu tuo ruuan kerran päivässä. Fysioterapeutti tapaa tätiä parin viikon välein, vie uloskin sään ja voinnin mukaan. Toinen tilaa kauppakassipalvelusta välipala-aterioihin ym. tarvittavat tuotteet. Olemme käyneet tapaamassa tätiä aluksi useammin, koronavirusmääräysten jälkeen harvakseltaan.

Kotihoitaja käy kolme kertaa päivässä. Suihkussa autetaan kerran viikossa, ja pyykki pestään tädin omassa koneessa tarpeen mukaan. Aluksi tädillä oli omahoitaja. Sitten hoitorinkiin tuli alituisesti elävä lista muita nimiä, vierasmaalaisia lähes kaikki, yhteensä on jo ollut yli 30 eri nimeä. Kävijät raportoivat vaihtelevalla suomen kielen taidolla voinnin, syömiset, lääkitykset, pesut ja ihon hoidon.

Viime viikolla kävimme pitkästä aikaa viettämässä kahvihetkeä tädin kanssa, kun hän sekä me olemme saaneet jo rokotukset. Toimme neljä täpötäyteen kirjoitettua raporttivihkoa kotiin, halusin tutkia niitä vähän tarkemmin. Raporteista ilmeni hoitoon liittyviä yksityiskohtia, kuten influenssarokotukset ja koronarokotus sekä terveystarkastukset, jotka omahoitaja oli kertonut myös puhelimitse.

Meillä on ollut turvallinen olo tädin hoidosta, vaikka emme ole voineet käydä kovin usein. Huhtikuussa tuttu ja tunnollinen omahoitaja katosi yhteydenpidosta. Emme tiedä syytä. Vähän on alkanut huolettaa, onko tädin hoitokokonaisuus nyt kenenkään hallussa.

Poikkesimme taas kuten lähes joka kevät Halosenniemessä Tuusulan Rantatiellä tarkkailemassa kevään edistymistä. Puutarhan puolen näkymät olivat suorastaan järkyttävässä jamassa. Työkoneiden julmat jäljet kevätpehmeässä maassa, risukasat korjaamatta, puiden runkoja pitkin poikin. Kyltit kertovat suojelusta kaiken, emme edes muista milloin lääninhallitukset lakkautettiin.

Museon niemessä saunarannassa kukki leskenlehtirypäs, siinä sitruunaperhonen ja kimalainen vuoroin vieraisilla. Aurinko helotti, järvellä uiskenteli yksinäinen hanhi. Tuuli rypytti järven selkää. Metsässä piiskutti hätääntynyt pesijä. Kuitenkin kevät.

Yhä jaksan ihmetellä tätä kirkon ns. ’digiloikkaa’. Yleisvaikutelma näiltä striimausten harharetkiltä on, että eri puolilla maata seurakunnissa ollaan yhä kovin eri tasolla jumalanpalvelusten toteutuksessa. Joka sunnuntai istahdan tuoliini ja toivon, että tällä kertaa kaikki menisi nappiin. Eihän tuo nyt niin ylivoimaista voi olla, että muistettaisiin panna mikrofoni päälle, kun aletaan puhua ja katsottais pikkuisen ennen tai aikana mitä informaatiota kuvakulma kirkkotilasta näyttää. Monissa seurakunnissa pappi on yhtä kuin kirkko, ja kanttori pelkkää urkujen taustahurinaa.

Paimiossa haeskeltiin rippikoulun musiikkitunnin ja sunnuntain yleisteeman (kasteen merkitys) välistä tasapainoa, siinä täysin onnistumatta. Ilmeisesti rippikouluissa lauletaan yhä samoja ’veisuja’, joita poikamme taisivat lauleskella 1980-1990 luvun vaihteen tienoilla. Mitä siitä nyt on, kolmisenkymmentä vuotta. – No, hyvä kysymys jäi tämänpäiväisestä pyörimään mielessä: mitä on kirkkomusiikki?

Striimauksen kuvauskulmien mietintään ei ollut jaksettu panostaa ja tulos oli sen mukainen. Sisänäkymät kirkosta olivat melko omituisten yksityiskohtien varassa. Outo muinaisvanhaa henkilöä esittävä patsas lukupulpetin taustalla. (Seurakunnan sivuilta löytyi selitys, kyseessä oli yksi neljää evankelistaa esittävästä puuveistosryhmästä.) Sinne tänne ripoteltua, päiväkerhon ja pyhäkoulun havaintomateriaaliksi kenties tarkoitettua kömpelöä keramiikkaa. Halpoja kuusenkoristeita ja pari kolme lahjapakettia. Jos – ja kun – satunnainen katsoja ei ole konsaan tuossa kirkossa käynyt, tuskin sai palveluksen kuvauksesta minkäänlaista kokonaiskuvaa kirkkotilasta. Jossain vaiheessa kuva löysi alttarinkin, joka sijaitsee ristikirkon keskikulmauksessa. Erikoinen ratkaisu 1700-1800-luvun vanhoissa ristikirkoissa.

Vuorotervehdysosion hoiti ja esirukoilijana toimi vilpittömän eleetön pappismies, mahdollisesti kirkkoherra. Virsilaulusta päätellen seurakunnassa oli vuorossa toinen naiskanttoreista, urkuja ei näytetty, jossain vaiheessa laulua säestettiin myös pianolla. Vapaaehtoisen tekstinlukijan kasvot peittyivät ison mikrofonin taakse. Saarnan piti kappalainen. Hän paneutui itämaantietäjien tähtiseikkailun kertomukseen kiitettävän realistisesti. Hänen mukaansa kyseessä on tarina, jonka todenperäisyydestä ei liene takeita, teksti on luettava symbolisena. Lisäksi pastori kertoi legendan ”Neljännestä kuninkaasta”, joka symbolisesti lienee kuvannut kristityn tietä. Hiukan jäi katsojaa häiritsemään pastorin riippuvien korvakorujen tarmokas heilahtelu tarinan käänteiden tahdissa.

Voi herrantähden, tässä nyt mennään – oli kommenttini palveluksen loputtua. Sen saa itse kukin tulkita miten tahtoo.

Vaaleankeltainen, C.L. Engelin suunnittelema puinen ristikirkko, rakennettu 1842, jossain Pohjois-Pohjanmaalla. Hannes Maliston maalaaman alttaritalun aiheena on Jeesus Betanian sisarusten luona. Maria istuu opettajan jalkojen juuressa, taustalla häärii Martta. Harvinainen yksityiskohta on alttaritaulun yläpuolella oleva otsikkoteksti: ”Yksi on tarpeellinen”. Urut on tehnyt Hans Heinrich v. 1984. Heikki-kirkkoherra, Jarkko-kanttori ja Timo-seurakuntamestari toimittavat miehissä koko palveluksen. Näin eteläisestä vinkkelistä katsottuna harvinaista, ettei naisia eikä maallikkoja näkynyt. Pitkän kokemuksen tuomalla varmuudella palvelus etenee Heikki-papin käsikirjoista. Pitkä kokemus ei ole avuksi, kun pitäisi muistaa avata mikrofoni. Rukouksiin tunkee ajankohtaista lisää, ehkä myös pyydettyjä esirukousaiheita. Teksteistä korostetaan yllättävästi joitain sanoja. Ei tietoa miksi.

Sanojensa pontimeksi tyhjässä kirkossa Heikki kiipeää lattian ja katon puoliväliin pystytettyyn saarnatuoliin. Saarnasta voi sanoa, että kieli on värikästä, etten sanoisi maanläheistä. Jonkinlaista nuotinnusta kirjojen välissä ehkä on, mutta puhe on jutustelunomaista, vapaata. Mieleen jäi ilmaisu ”maailman tappiin asti”, mutta ohi meni, missä yhteydessä. Toisessa yhteydessä Heikki mainitsi, ettei ole koskaan nähnyt kenenkään vainajan konttaavan itse hautaan, se liittyi jotenkin siihen, että Jumala noutaa kyllä omansa. Sunnuntain evankeliumiteksti käsittelee Josefin kihlatun, Marian raskaaksi tuloa Pyhästä Hengestä ja Josefin aikeita hylätä morsian ’huoruuden’ tähden. Heikki paneutui Josefin pettymykseen ja epäilyksiin pontevasti. ’Huoruutta’ ei mainita evankeliumitekstissä, se putkahti Heikin raamatunselitykseen hiuksenhienosti välttäen Marian suoraa nimittämistä kyseisen sukuisella sanalla. Puhuja kykeni eläytymään Joosefin tuntoihin kiitettävästi. Ja muisti Heikki ennen lattiatasolle laskeutumistaan sytyttää sytkärillä tulen saarnatuolin reunalla puheen ajan odotelleeseen kynttiläänkin, joka sitten jäi palamaan sinne ylös yksinään. Toivottavasti suntio muisti kipaista sammuttamaan sen ennen kuin viimeinenkin poistuu Engelin puukirkosta.
(Kirj. 20.12.2020)

Eteläisen Uusimaan ponteva seurakunta varmaan istui kuuliaisesti kotonaan striimauksen äärellä, kun palveluksen toimitti runsaslukuiselle penkkiseurakunnalle kirkkoherra Kupiainen, taitava sanankäyttäjä. Diakoni ja muuan nuori tyttö avustivat tekstin lukijoina, musiikkipuolella kanttori soitti suvereenisti sekä urkuja että selloa, avustava muusikko toimi kauniisti esilaulajana ja soitti myös viulua. Jouluevankeliumi luettiin Luukkaan mukaan, mutta ihan vieraaltahan se yhä kuulostaa vanhemmasta väestä, joka lapsuudesta asti on tottunut kuulemaan: ”Ja tapahtui niinä päivinä”. Kirkkoherra otti teemakseen evankeliumitekstin sivulauseen, joka kertoo, ettei raskaana olevalle äidille ja puolisolle ollut majatalossa paikkaa yöpyä. Papin mielestä yhä on paljon porukkaa, jolle ei ole sijaa arvostetumpien ja menestyneempien ihmisten vallatessa parhaat paikat. Eikä pappi suinkaan unohtanut kertoa, kuka oli tuo syntyvä lapsi, miksi hän syntyi ja miksi hän otti kantaakseen syrjäytettyjen ja sijaa vailla olevien osan. Taitavasti punotun saarnan jälkeen kuultiin hienosti sovitettua joulumusiikkia, ja palvelus päättyi värikkäimpään ikinä kuulemaani Herran siunaukseen, jota pappimme paisutti ja väritti lisälausein pitkin matkaa niin, että pelkäsin koko siunauksen jo lehahtavan lentoon. Tutusti ja ytimekkäästi päästiin kuitenkin loppuun: Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen. – Ei huono palvelus, mutta niinpä se on kuin ennenkin olen kokenut, että monissa perheissä (niin pappilassa kuin seurakuntalaistenkin) aattoon huipentuva joulun juhlinta saa aikaan sen, että itse joulupäivänä tunnelma on jo hivenen lässähtänyt. (Etten vain itsekin olisi torkahtanut tuoliini jossain vaiheessa – tosin ilman erityistä aattoista juhlintaa.)

Historia huokuu Pyhän ristin kirkon alttariosan lasimaalauksessa, jonka aiheena on Kristuksen kirkastuminen, upeassa urkufasadissa ja kattomaalauksissa. Kirkko on alunperin fransiskaaniluostarin kirkko 1500-luvulta. Seurakunnan esittelysivulta ei käy ilmi, milloin urut on laitettu. Maalaukset on nekin varmaan uusittu aikojen saatossa.

Jumalanpalveluksen striimaus tarjosi pari kolme tuhruista näkymää, joista yhdessä mm. oli pääosassa piano, nuottitelineet ja mikrofoni. Kolme naista, joista pari lienee ollut pappia, hoitivat tekstipuolen, neljän nuoren naisen hoitaessa musiikkiosuudet. Kuvakulma oli valittu niin, että seinälle maalattu laskostettu verho vangitsi rumuudellaan katseen, hienot kattomaalaukset ja alttari-ikkunan upea lasimaalaus jäivät sivuosaan.

Adventtisunnuntain teema on Kuninkaasi tulee nöyränä. Evankeliumi kertoo Jeesuksen lähettäneen pari opetuslasta edellään kylään hakemaan aasinvarsaa, jolla hän voisi ratsastaa Jesuralemiin. Nuori naispastori aloitti  saarnansa joulunodotukseen kuuluvilla kliseillä. Piparien ja torttujen ynnä muut leipomiset, kortit ja muu joulutouhu mössöytyi  taikinaksi, jossa viivyttiin niin, että kaikki mielenkiinto ehti kadota. Haloo, adventus sentään vasta! Kännykkäni kilahti ja sinnehän sitä lipsuttiin. Kun muutaman minuutin kuluttua palattiin palveluksen pariin, pappi oli jo päässyt leipomaan tekstiä. Vaan mikä oli puhujan message adventtikansalle? Ei meille kummallekaan selvinnyt. Oliko sitä? Urut pauhasivat täysillä Hoosiannaa ja lauluryhmä kilpaili urkujen kanssa kumpi ensiksi ehtii maaliin. Siinä vaiheessa lipsuimme toisen kerran paikalta ja palasimme taas Lapsuuskirkkoni sivustolle, jonka valoisassa ja tyynessä tunnelmassa kirkkoherra lopetteli saarnaa ja aloitti messuliturgiaa. Ehtoollisen jaon ajan kuoro lauloi, siellä veljeni bassostemmassa. Sinne me jäimme, kunnes  dronella kuvattu avara, sumuinen järvimaisema päätti kauniisti lähetyksen.

On eroja striimauksen tasossa. On eroja evankeliumitekstin ja sunnuntain teeman avaamisessa kuulijoille. On aika huikeita eroja. Seikkailuahan tämä on – ja korona pitää huolen siitä, että seikkailu jatkuu.

Yhdellä kännykkäkameralla (?) kuvattu jumalanpalvelus pani keskittymään tiukasti aiheeseen. Kuva jäi suttuiseksi, mutta äänitys toimi hyvin. Palveluksen toimitti Leena-kirkkoherra (?). Vapaaehtoinen tekstinlukijakin mainittiin, mutta poikkeuksellisen kauniilla intonaatiolla laulava ja soittava kanttori (Salla) muistui kirkkoherran mieleen mainita vasta kesken alkuliturgian. Muutenkin papilla oli tapa levottomasti selailla koko ajan papereitaan ja vihkosiaan välillä hiuksiaankin sukien. Olisiko valmistautuminen jäänyt vähän viime tippaan. Kuvakulma kirkosta oli semmoinen, että liturgiaa ja saarnaa näyttivät kuuntelevan etuosan tyhjät penkit. Ehtoolliselle ilmaantui taaempaa kuitenkin runsaasti seurakuntalaisia. Alttaritaulun aiheena on ristiinnaulitseminen

Tuomiosunnuntain, myös Kristuksen kuninkuuden sunnuntaiksi kutsutun pyhäpäivän teksti on yksi dramaattisimmista Jeesuksen opetuksista. Se löytyy Matteuksen evankeliumin 25. luvusta otsikolla Viimeinen tuomio (jak.31-46). Kysymys ei ole vertauksesta, vaan suorasta viestistä ”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan”. Saarnassa nostettiin esille mielenkiintoisia kysymyksiä, mm. miksi hyvää tietämättään tehneet palkitaan, mutta niitä, jotka jättivät hyvää tekemättä, rangaistaan. Tuomion peruste ei siis ollut hyvän tai pahan tekeminen sinänsä, vaan asenne kärsiviä ja avun tarpeessa olevia kohdattaessa tai auttamismahdollisuuden ohittaminen. Saarnaaja puhui myös armahtavasta Jumalasta. Rankaiseva ja tuomitseva Jumala onkin vaikeasti ymmärrettävä ihmisiään rakastavan ja armahtavan Jumalan ominaisuutena. Mieleen jäi korostamaton lause saarnasta, jossa puhuja totesi erilaisten ihmisten yhdessä olevan Jumalan kuva. – Puheen tyyli oli eläväinen ja vapaa, saarnaa ei luettu paperista sisälukuesityksenä.

Tämäkin striimattu jumalanpalvelus vahvisti kuvaa naisistuvasta kirkosta: naiskanttorit ja naispapit varsin usein toimittavat jumalanpalveluksia naisvoittoisille ja ikääntyville seurakunnille Suomen Siionissa. Piispojen joukossa naisia on Helsingin Irjan jäätyä eläkkeelle vain Kaisa Espoon hiippakunnassa.

Sattuipa niin, että Outokummun seurakunnan sunnuntain messu alkoi Merja-papin alkusanoilla. Tekstejä luettaessa aloin ihmetellä, että eikö tämä uskon ja epäuskon teema ollut jo lokakuussa. Toinen tutki asiaa ja huomasi napanneensa jo menneen messun striimauksen. Oikea sunnuntai löytyi kyllä sitten vaivatta ja äänessä olikin sitten vasta valittu kirkkoherra Satu, joka myös saarnasi Valvomisen sunnuntain teemasta. Virret esilauloi Pauli, jonka vilpittömän harras laulutyyli puhutteli. Kanttoria ei näytetty eikä urkuja. Kirkon ilme on lähes karu. Alttaritaulun paikalla on yksinkertainen puuristi.

Satu-pappi aloitti saarnansa kysymällä kaksi kysymystä kokoontuneelta kirkkoväeltä: kuinka moni täällä olevista on tai on ollut työssä Outokummun kaivosyhtiöllä? – Noin puolet. – Kuinka monen perheenjäsen, sukulainen, naapuri tai tuttava on ollut tai on kaivoksella työssä? – Melkein kaikkien. Tämä seikka yhdistää seurakuntalaisia ja sen huomioon ottaminen auttaa varmaan uutta kirkkoherraa orientoitumaan työssään. – Ajattelen katsoessani, että meilläkin on paikkakunnalla tuttu perhe, jonka isä teki työnsä kaivoksen insinöörinä.

Valvomisen kehoitus koski aikoinaan opetuslapsia Getsemanessa, jossa Jeesus tarvitsi heidän tukeaan edessä olevan kärsimystien tuskiin valmistautuessaan. Meitä tämän päivän ihmisiä ei kehoteta valvomaan fyysisesti, on tarkoitus valvoa ajan merkkejä, pysyä hengellisesti ja henkisesti hereillä sen suhteen, mitä maailmassa tapahtuu. Valvominen on tärkeää sitenkin, ettemme sulje silmiämme todellisuudelta ja vetäydy vastuusta. Rukoustamme tarvitaan, että yhteisistä asioista päättävät tekisivät oikeita ratkaisuja.

Karu totuus sekin, että uusi, kaikinpuolin lahjakas ja taitava kirkkoherra lauloi messun vuorotervehdykset ihan ikiomassa sävellajissaan. Suosittelisin sanallista vuorotervehdystä, johon seurakunta vastaa laulaen.

Perniö kuuluu Salon seurakuntaan. Suomessa on kaikkiaan kuusi Pyhälle Laurentiukselle omistettua vanhaa luterilaista kirkkoa sekä yksi rauniokirkko ja yksi kappeli. Perniön keskiaikaista kirkkoa on restauroitu viimeksi 1960-luvulla. Alttaritaulu on 1700-luvulta. Jumalanpalveluksen striimaus katkeili useaan otteeseen, josta syystä kirkon sisätilasta sai hyvin kapean kuvan, mm. uruista ei saanut mitään käsitystä, liekö ollut jokin korjausmanööveri meneillään. Maria-kanttorin soittoa ja Niina Karhulahden herkästi ja kauniisti soivaa laulua kuvattiin, mutta tausta oli kummallisen sekava. Seurakunnan sivuilta löytyneessä urkuparven kuvassa urkupillit olivat kyllä kauniissa järjestyksessä. Totisenoloinen aluepappi Johannes (jolla oli kultaiset korvarenkaat) piti lyhimmän koskaan kuulemani saarnan Anteeksiantamuksen sunnuntain teemasta, toivotti lopuksi kaikille hyvää isänpäivää ja kiitti Maria-vaimoaan (joka siis toimi kanttorina) jostain henkilökohtaisesta, joka ilmeisesti liittyi isänpäivään ja anteeksiantamukseen. Koko palvelus oli ohi 35 minuutissa.

Oli oikein kotoisaa seurata naakkapariskuntaa, joka istuskeli tyynesti kirkkomaalla vanhan puun oksalla lähekkäin. Kiitos kuvaajalle, että huomasi linnut ja näytti – kaikille noin viidelle katsojalle.