Saattaa olla, että ennen Suomen sotia 1920-luvulla syntyneet ovat se sukupolvi, joka sinnittelee pisimpään elämässään. Moni heistä ehtii nykyään liki 100 vuoden ikään ennen kuin vuodet tulevat täyteen. Toisen kummitäti on heitä.

Viime aikoina olemme kyllä havainneet elämänhalun hiipumista. Sen voi tiedostaa mm. siitä, että yhä vähemmän tarvitaan ilta- ja aamupalatarvikkeita, kun tädillä ei ole koskaan nälkä, ateriapalvelun ruoka ei houkuta yhtään ja tuskin puolta litraa vettä saadaan menemään vuorokaudessa.

Kolmesti päivässä käyvät hoitajat yrittävät parhaansa mukaan ruokkia ja juottaa. Kun muistia ei ole, ei janontunnetta eikä nälkää, vaikeaa on saada tädin painoa pysymään säällisissä lukemissa. Nyt ollaan jo vaippavaiheessa, vaikka onkin ihme, että yleensä jonkin verran aineenvaihduntaa tapahtuu tuolla ruuan ja veden määrällä.

Täti tunnistaa meidät omaisikseen, mikä tuo hänelle turvan tunnetta. Joka kerran tavatessamme puhumme siitä, että hänen asiansa hoituvat meidän kauttamme, joten huolta hänellä ei ole. Tulemme käymään niin usein kuin vain jaksamme ja olosuhteet sallivat.

Onpa siitä totisesti aikaa, kun olen junalla Stadiin mennyt täältä pikkukaupungista. Toki on tullut asioilla oltua Toisen kanssa ja automobiililla, siksikin, kun se on niin helppoa. Nyt oli sovittu Soffi-ystäväsiskon kanssa tapaaminen Mantalla, kuten ennen muinoin ennen sotia ja pandemiaa. – Osaankohan näitä junakuvioita enää, mietin. Jostain ne kummiskin kaivautuivat tarvittaessa esiin: HSL-kortti, joka oli aikoja sitten tarkistettu, että maksuarvoa riittää, ja aapiskirjaimet, joilla matkaa täältä sinne ja sieltä tänne määritellään.

Ennen sotia jne… kävely Assalta Mantalle kesti meikäläiseltä 10 minuuttia, vaan nytpä olin siinä ajassa ehtinyt vasta Espan jätskikiskan kulmille ja perillä olin viisi minuuttia myöhässä ja vielä kovasti puuskuttaen. Soffi oli jo asemissa ja siitä puikahdettiin sitten Kappeliin, jossa on tavattu käydä lounaalla – siitäkin huolimatta, että siellä on täyttä ja kova kalabaliikki. Panin merkille, että useampikin iso seurue seniorikansalaisia oli valinnut tämän arkisen torstaipäivän kuulumisten vaihtoon hyvän ruuan äärellä.  Söimme paahdettua nieriää, uusia perunoita ja rapsakan al denteä broccolia sitruunaisen kastikkeen kera. 

Cappuccinon ja Creme Brüleen ohessa tuli kummankin omain asiain tila, elon senhetkiset tunnelmat ja  tärkeimpänä kaikesta lastenlasten tapaamiset ja  kuulumiset jaettua oikeutetulla isoäidin ylpeydellä. Soffi oli ollut juhlimassa tyttären perheen eximia-ylioppilasta ja meitähän ovat sykähdyttäneet Esikoisen musisoivat koulukkaat: kympintyttö ja lahjakas sellistipoika sekä Kuopuksen pienet sulokkaat tytöt.

Mutta ennen kaikkea tämäkin oli todettava: ollaan hengissä, hyvillä mielin juuri nyt ja mikä ikinä huolettaakin, se ei lannista, sillä ystävyys on toinen toisensa tukena oloa, rohkaisua ja iloa!

Säänhaltijat ovat olleet kovin suosiollisia eteläisen Suomen asukkaiden kevääntulon odotuksille. Taas oli kaunis sunnuntai. Lähdimme ajelulle järven ympäri kiertyville maanteille. Seudun asukkaat olivat kaivaneet fillarinsa esiin ja painelivat vauhdikkaasti parinkymmenen kilometrin kevytväylää, joka kiertää Tuusulanjärven. Luontorakkaan ihmisen sielu ja mieli virkistyvät raikkaista tuulista, auringon kilosta, muokattujen peltoaukeiden muhevista tuoksahduksista ja lintujen äänistä. Kevään etenemisestä kertovat havainnot nostavat mielialaa, joka tässä virusvuosien ja viimeisen parin kuukauden sotauutisten painon alta pyristelee väljemmille vesille.

Ajelimme yhteen vakipaikoistamme, Halosenniemeen, kahvitermarin kera. Oli hyvä tuuri, rantasaunan terassin penkillä ei ollut ketään, siinä on monesti eväitä nautittu. Sinivuokot ja scillat kukkivat, järvi on vielä jäässä, mutta rannat lainehtivat jo sulana. Jäiden lähtö lienee lähellä. Seutukunnan suosituin vedonlyöntikohde onkin milloin jäät lähtevät. Viimeistään vappuna, veikkaan.

Euroopan rauha on vuoden 2014 Krimin niemimaan valtauksesta ollut uhattuna Venäjän taholta. Oligarkkiensa tukemana Vladimir Putin järjesteli perustuslain muutoksella itselleen elinaikaisen presidenttiyden, joka käytännössä teki hänestä itsevaltiaan. Ukrainan separatistiset itäosat miehitettiin hiljaisin operaatioin, Ukrainan itsenäisyys kyseenalaistettiin valheellisin historiantulkinnoin ja uhkailemalla sodalla. Käytiin surkea näytelmä diplomaattisista neuvotteluista Euroopan, Yhdysvaltojen ja Naton  kanssa pohjana täysin epärealistinen vaatimuslista, jossa Venäjä halusi määritellä Venäjän rajanaapurit etupiirikseen kuin paluuna Neuvostoliiton suurvalta-aikaan. Ukrainan lähialueet Valkovenäjä mukaan lukien täytettiin massiivisin sotakaluston ja sotilaiden siirroin jo ns. neuvottelujen aikana. Kun vaatimuslistaan ei suostuttu, Putin ilmoitti Venäjän tunnustavan Ukrainan separatistialueiden itsenäisyyden ja marssitti sotajoukot tekaistun avunpyynnön nojalla Ukrainan alueelle. Saman tien aloitettiin hyökkäys Valkovenäjän kautta ja Ukrainan itärajan yli kohteena Kiovaa. Suomalaiset hätkähtivät röyhkeää manööveriä, jota vielä ryyditettiin suorilla sotilaallisilla uhkauksilla, jotka toimeenpantaisiin, mikäli Suomi ja Ruotsi liittyisivät Natoon. Nyt on menossa sodan viides päivä, ja koko manööveri on osoittautunut Putinille luultua hankalammaksi Ukrainan sitkeän vastarinnan vuoksi. Kun Venäjän joukot eivät voineetkaan marssia suoraan tavoitteeseen, alkoi uusi uhkailu ydinaseen käytöstä.

Kuten presidentti Niinistö sanoi: ”Naamiot on riisuttu, nyt nähdään vain sodan kylmät kasvot.” 

Tässä yhtenä aamuna aamuhoitaja lähetti kuvan Tätivanhuksemme makuuhuoneesta. Nurkkaa pitkin katosta valunut vesinoro oli päätynyt jo lammikoksi lattialle. Ylimmän kerroksen asunnossa se merkitsee kattovuotoa. Toinen soitti saman tien isännöitsijäntoimistoon. Lupasivat miehen paikalle. Seuraavaksi soitto kaupungin veteraaniasiain hoitajalle, viesti jäi vastaajaan. Jonkin ajan päästä sieltä soitettiin ja tilanteesta kuultuaan jo aiemmin tädin asioissa tutuksi tullut virkailija antoi puhelinnumeron ja nimen kaupungin vanhusten kotihoitoasioista vastaavalle viranomaiselle ja lupasi ennakkoon tiedottaa tilanteesta. Vuodon tarkastajalta saatiin arvio, että ainakin kuukausi menee kuivatuksessa ja remontoinnissa vielä lisää. Tädille on pakko saada hoitopaikka kuivatuksen ja remontin ajaksi. Todettiin, että veteraaneille ilmaiset kahden viikon kuntoutusjaksot eivät nyt riittäisi ratkaisuksi tähän pulmaan. Toinen soitti saamaansa kaupungin numeroon. Ystävällinen henkilö lupasi selvittää mistä järjestyisi pitempiaikainen tilapäishoivan paikka tädille. Eilen saatiin tieto: yksi ainoa paikka löytyi. Sovittiin ajasta, jolloin taksi tulee tätiä noutamaan. Toinen meni paikalle. Kotihoitaja pakkasi vaatetta mukaan ja saattoi tädin taksiin. Perillä kuulemma ollaan vastassa. Toinen sai tiedon, että vuoto on jo alemman kerroksen asunnossakin. Toinen tyhjensi pilaantuvat ruuat jääkaapista.

Tämäkin vielä, mietimme. Muistisairas täti itkee uppo-oudossa hoitopaikassa, hänen rauhallinen arkensa on rikki, kotia revitään, kuivatetaan ja paikataan. Huokaan Jumalalle: ottaisit hänet talteen taivaan kotiin.

Suomen muodostelmaluistelujoukkueet ovat maailman huippua. Rockettes, Team Unique, Marigold ovat menestyneet. Yksilötasolla silloin tällöin on myös taitoluistelijoita, jotka ovat sijoittuneet kuuden parhaan joukkoon arvokisoissa. Tällä kertaa ei yksilötasolla ole pärjätty Pekingissä, mutta jäätanssiparimme Julia ja Mats on matkalla menestykseen, jos tätä vauhtia kehittyvät.

Näinä aikoina on ollut hyvä tilaisuus tehdä havaintoja jääkiekkopeleistä. Kymmenet vuodet Suomen miesten Leijonajoukkueen yksilö- ja joukkuepelitaitoja seuranneena voi sanoa, että lätkä on meikäläisten mentaliteettiin soveltuva laji. Meillä on myös ollut onni löytää viime vuosien menestystä siivittänyt valmentaja arvopeleihin, tuo ihana hymytön yrmy nimeltä Jukka Jalonen, jolla on homma hallussa ja pakissa keinot tilannetta kuin tilannetta varten.

Miten naisten maajoukkue yleensä on saatu kasaan, ihmettelen. Vaatii runsaasti kokeneita ja taitavia pelaajia, joista voi valita parhaat, kun olympiamitalien tai maailmanmestaruuden metsästyksestä on kyse. Miesten peliin verrattuna naiset pelaavat pehmeämmin, ja pelin rytmi on tasaisempi. Parhaiden naisjoukkueiden, USAn ja Kanadan pelissä ero miesten pelityyliin on kyllä vähäisempi, taklataan reippaammin ja pelitaidotkin ovat kehittyneemmät. Voittajan ilo on yhtä raisua kuin miehilläkin, mutta ehkä häviäjän puolella nähdään enemmän kyyneleitä.

Tänään oli tarjolla yhtä jännitysjuhlaa, kun miesleijonat niittasi Sveitsin 5-1 ja selvitti tiensä pronssiotteluun Slovakiaa vastaan. Pelijännitys ei yhtään ollut ’pehmeämpi’ naisleijonien pronssiottelussa Sveitsiä vastaan, joka päättyi meidän tytöille komeasti 5-0.

Olemme kesän mentyä hiljentyneet sunnuntaiaamuisin radion ääreen. Olen pitänyt radiojumalanpalveluksen tasalaatuisesta äänestä ja musiikista. Seurakuntien striimaukset osoittautuivat kovin eritasoisiksi, ja televisiosta lähetettiin messu-uusintoja, mikä on täysin kuollut idea. Kirkkovuosihan elää teksteineen kulloinkin läsnäolevan seurakunnan osallistumisesta. Adventtina jäimme pitkästä aikaa katsomaan televisiosta lähetettyä messua Siuntion kirkosta. Vaan kuinkas kävikään.

Vanha keskiaikainen kirkko puhutteli kyllä tilana, jos nyt ei kauneudella niin ikiaikaisuudellaan. Seurakunnan kanttori soitti urkuja mallikkaasti, mutta upeaääninen oopperalaulaja ei ehkä ollut paras äänenjohtaja virsilauluun. Hän lauloi komean soolonkin, oopperamaneerit tosin rikkoivat laulun sanomaa. Seurakunta lauloi kuoronsa tukemana adventtiriemuun kutsuvan hoosianna-hymnin. Siihen voi sydämessään yhtyä.

Messumenojen kuvauksen paras kohta oli, kun kamera aika ajoin rauhoittui aidoin kynttilöin liekehtivään kattokruunuun. Liturgi yritti parhaansa, mutta yli taitojensa. Ihmettelin jälleen, miksi papit eivät ymmärrä lukea vuorotervehdyksiä, jos nuottikorva on heikko. Tässä messussa jolloteltiin Isämeidän rukous ja Herran siunauskin.

Palaamme mieluusti radiokirkkojen ääreen taas jatkossa.

…kuldakägöset kukkuu, kirigon ristat kiildelöö…” lauloi usein ennen radiossa Georg Ots, virolainen upea baritoni. Lähdetään aamulla matkaan kevyin varustein, kuten viime vuosina on totuttu nämä päivän matkat tekemään. Matkan varrella ehtii ajajan vieressä istuja silmäillä pelloilta korjatun sadon jäljet, väreiltään yhä syksymmiksi muuttuvat metsiköt, taivaalle ajelehtivat poutapilvetkin, jotka matkan edetessä harmaantuvat ja tiivistyvät. Aamun lehtikin tulee luetuksi.

Tutulla pysähtymiskeitaalla on kokonainen bussillinen retkelle päässeitä eläkeläisiä. Se tietää kassajonoja ja vessajonoja ja saa meidät kääntymään ovelta takaisin ja etsiytymään muutaman kilometrin päässä vastaan tulevalle isommalle paussipaikalle, jossa on kyllä tilaa. Radiokanavalta unohdumme kuuntelemaan tutkijaprofessoreiden puheita suomalaisten sammuneista geeneistä.

Perillä lehmusten kaupungissa tuuli pyörittelee puita kiivaasti. Poikkeamme tutussa kukkakaupassa ja siitä jatkamme hautausmaalle. Kesäkukkaistutukset ovat yhä täysin kunnossa, niiden viereen kaivan paikan kanerville ja suppiloon tiristetään kastelukannuista viimeiset tipat kukkaoksaa varten, vesiallas on näet typö tyhjä. Sitten jo kiiruhdamme Kitchenin lounaspöydän antimien pariin. Kotimatkalla syvennyn kirjaan nimeltä Äiti, josta luen ajajalleni koskettavimpia kohtia ääneen musiikin lomassa.

Sinne jää erään äidin ja isän leposija, muistelupaikka, johon palaamme syksyin keväin niin kauan kuin voimme. He elivät yhteisen elämänsä, tekivät työtä ja jättivät perinnöksi lapsilleen parhaan mitä saattoivat, rakkautensa ja paljon muistoja.

Ensin

Nähdessäni ilmoituksen pienen merenrantakaupungin vanhassa kartanossa tarjolla olevasta lepoviikosta, tunsin heti: tämä on minulle. Hiljaisuuden retriitit ja omaehtoiset retriitinomaiset vetäytymiset ovat ominta henkistä ja hengellistä elämääni. Ei niin, etteikö puolison kanssa kahdestaan kotielämä olisi leppoisaa, tällä lepoviikolla ympäristön vaihdos, teema ja keskustelut olivat se, miksi. Sielunsiskoni lähti mukaan, mikä sekin oli tärkeää, kun koronan vuoksi emme olleet voineet tavata ennen kuin molempien rokotussuoja oli voimassa. Ja Toinen sai samalla omanoloisensa viikon kotona, vapaana alituisesta läsnäolostani vietyään meidät perille.

Tulopäivä

Elämää nähnyt kartano oli ystävällisen oloinen puurakennus ja sen pihapiirissä toinen, majoitushuoneiksi tehty. Esipaimenemme nimesin mielessäni oitis Hymyksi, niin herttaisella tavalla hän otti väen vastaan ja ohjaili huoneisiin. Sisko oli merkitty pihanpuoleiseen, minut vastapäiseen, vanhojen puiden varjostamaan huoneeseen. Ilmastointia ei majoituksessa ollut, eikä tuuletusikkunan alituinen aukiolo mahtanut mitään seisovalle huoneilmalle. Pöytämallinen tuuletin toimi kyllä pirteästi, mutta viikkokausiksi koko maahan jumahtanut helle piti pintansa. Ikkunoissa oli onneksi mustat verhot, joilla saattoi eristää suoran auringonkilon.
Aloitimme herkullisella lounaalla. Tutustumiskierroksen jälkeen keskusteltiin päivittäisestä ohjelmasta ja kahvit nautittuamme Hymy alkoi pohjustaa teemaamme heittämällä kysymyksiä suvun, juurien ja kasvumaaston merkityksestä. Elämäni tarinaa aikoinaan kirjoittaessa olin jo pohtinutkin näitä, mutta Hymyn heittämät näkökulmat ja kysymykset saivat minut hiukan hämmennyksiin. Tajusin nyt, että isän suku on minulle ollut se ainoa juurihaara, johon tunnen vahvasti kuuluvani – kun taas äidin suku on jäänyt jollain tavalla mysteeriksi. En kuitenkaan ole vain yhden, vaan kahden lähisuvun lapsi, ja osa isovanhempiakin edeltävää juuriverkostoa, josta tiedän vain nimiä. Tässä iässä suku merkitsee myös itsestä jatkuvia haarakkeita, omia lapsia ja heidän puolisoidensa suvun rikastamaa lapsenlapsikatrasta.
Ensimmäinen päivä päättyi vanhassa, riihentuoksuisessa hirsikappelissa pidettyyn hiljaiseen hartauteen. Siinä ajatusmylläkkä rauhoittui, ja sielu oli taas ihanasti kotonaan. Iltahämärässä istuimme vielä tuokion majoituksen käytävän päässä parvekkeella, Sisko ja minä. Siinä oli viileämpää kuin huoneessa. Soitin kotiin ja siellä oli kaikki hyvin.

Toinen päivä

Herätyskello ei soinut. Viittä vaille yhdeksän sävähdin hereille, kun Sisko koputti oveen hätäisen oloisesti ja huuteli aamiaiselle. Suoriuduin vaatteisiin vikkelästi ja ehdin keräämään tarjottimelle aamiaistarpeet ennen kuin emäntä korjasi pöydän. Toiset olivat jo kappelissa aamuhartaudessa. Näin väsynytkö olin jo eilisestä ja hikisestä pätkäuniyöstä, ihmettelin. Pujahdin myöhemmin kappeliin, josta väki oli jo hajaantunut kuka minnekin. Ovi oli matala ja kynnys korkea. Ikkunan takana tuuli kampasi puiden lehvästöä. Paksut, pyöreät kattohirret puhuivat väkevästä suojasta ja sileät seinähirret hiljaisuudesta. Sisältäni puhkesi hyräily, vanha hengellinen laulu, jota äiti usein lauloi askareissaan. Niin tuttu se oli, että säkeistöjen sanat tulivat mielen nauhana.
Aamupäivät olivat ohjelman mukaan vapaat keskipäivän lounaalle asti. Sisko istui omenapuun alla lukemassa Laila Hirvisaaren viimeiseksi jäänyttä romaania Hiljaisuus. – Jutellaanko, kysyn. Hän laski kirjan syliinsä. Kerroin hämmennyksestäni sukujen suhteen. Saman tien sisältäni pursusi muistojen vyyhtiä, jossa on punaisena lankana isänisän, isotätien ja tätien merkitys hengellisessä kasvumaastossani. Miksi äiti puhui niin vähän lapsuudestaan eikä halunnut kertoa omista vanhemmistaan? Mitä äidin suvusta tiedän, olen kuullut pääosin hänen siskoiltaan ja enoni vaimolta. Ei siellä mitään salaisuuksia liene, mitä ei olisi missä tahansa suvussa. Sisko kuunteli, myös hän on jo kirjoittanut elämänsä tarinan, kysynyt samoja kysymyksiä ja tehnyt löytöjä.
”Sä oot äiti huomisen eilinen”, Hymy kertoi eilen kolmivuotiaansa oivaltaneen jotain hyvin oleellista suvun jatkumosta. Tunsin vahvana sukuni jatkumon, jossa itse olen lenkkinä. Henkinen ja hengellinen kehitykseni ei ole sattumaa, sillä on vahvat juuret. En ole irrallinen, mutta olen ohimenevä, ikuiseen verraten hetken täällä. Elämäni on kuin kirkkain ylä-äänin helähtävä sointu, dissonanssein ryydittynyt, harmoniaksi purkautuva. Ja se jatkuu poikieni yksilöllisenä elämänpolkuna, pojanpojan ja -tyttärien myötä. Miten sukujemme henkinen ja hengellinen jatkumo heissä tuntuu. Mitä siihen tuovat lastenlasten äidit sukuineen, mietin. Ja siihen ajatukseen hiipi sielunsurua.
Illalla puhuimme kappelin takaisella rantapolulla Siskon kanssa kuolemasta. Siihen keskusteluun osallistui omalla tavallaan valkoinen perhonen. Niin hauras, hento, kevyt oli sen lento – kuin kauniin kuoleman kuva. Kukkaviidakon keskellä huomasin yllättäen ihanasti kukkivat varjoliljat, sielunkukkani. Iltahartauden jälkeen myöhään puhuin vielä melkein tunnin Toisen kanssa. Hän oli katsonut futiskisoja, kastellut pihan istutukset ja kuulosti tyytyväiseltä.

Kolmas päivä

Hymyn eiliset pohjustuspuheet tarjosivat tarkasteluun elämänsanan, jonkun kahdestatoista elämänkaaresta ja tasapainoparin. Omistautuminen – irtautuminen? pelko – rohkeus? pysyvyys – muuntautuvaisuus? Osuin muutamaan, jotka eivät ole ihan tasapainossa tällä hetkellä elämässä, vaikka monin tavoin elämä tuntuukin olevan harmoniassa. Terveyden elämänkaari on ollut jo pitkään haasteenani. Ymmärrän realiteetit, että aiemmin perusterveen naisen elämä on iän mukana näillä kymmenillä saanut jo diagnoosinsa lääkkeineen. Liikkuminen vaikeutuu, selkä kipuilee, verensokeria seurataan, sydämeni eteiset värisevät omaa tahtiaan ja näiden myötä jaksaminen vaihtelee. Muutama harrastuskin on jo jäänyt. Mitä arvokasta terveyshaasteet ovat opettaneet, sen pohtiminen on kesken. Hymy tarjosi mietittäväksi myös arkillisen eri ihmisiltä koottuja elämänsanoja. Poimin listalta kaksi puhuttelevaa sanaa, niistä muodostui pian yhdyssana, joka voisi olla oma elämänsanani.
Oli sovittu, että keskiviikkona ja torstaina syömme hiljaisen lounaan. Olimme jo keksineet Siskon kanssa millä terassilla on varjoisinta mihinkin aikaan. Etsiydyimme samaan pöytään. Katselin valkoisena kukkivaa jasmikepuuta, taivaan sinessä sujahtelevia pääskysiä ja ylempänä purjehtivia poutapilviä. Kimalaiset häärivät ruusuaidassa ja nokkosperhoset, niitä lenteli kaikkialla kartanon puutarhassa! Miten ihana olikaan seurustelusta vapautettu hiljaisen yhteyden kokemus.
Tämänpäiväiset Hymyn pohjustuspuheet tuntuivat lipuvan ohi, ja kiihkeä keskustelu aiheista alkoi väsyttää. Hipsin hiljaa takaovesta ulos ja omaan huoneeseen. Kävin suihkussa ja nukahdin päivätorkuille. Tunsin uudenlaista väsymystä, kuin kahden koronavuoden sosiaalisen paaston jälkeen uusien ihmisten ajatusten, asiain ja mielipiteiden vyöry olisi yhtäkkiä ollut vain liikaa. Olin toivonut viikolta lepoa ja uutta ajateltavaa, nyt tuntui, että olin unohtanut innoissani levon. Onneksi jokaisella oli vapaus toimia osallistumisen suhteen tarvitsemallaan tavalla.
Illalla puhuimme päivästämme Toisen kanssa puhelimessa. Miten tärkeäksi olemme tulleet toisillemme, huomasin. Senkin tajuamiseen tarvittiin jatkuvasta yhdessäolosta vapaa viikko.

Neljäs päivä

Eilisestä jäi kuitenkin vaivaamaan kysymys: Mikä on kesken? – Elämähän on aina kesken niin kauan kuin sitä on. Anna-Maija (Raittila) puhui usein keskeneräisyydestä eräänlaisena odotusarvoisena osana kristityn elämää. Toisaalta uskon perusteemoja on, että se on lahjaa, Jumalan puolelta tehty vastaanottamista vaille valmiiksi. Mutta oma henkinen kasvutiemme on aina kesken. Emme ehkä ehdi mahdollisuuksiemme rajoille koskaan. Ehkä tärkeintä on vain sitoutua henkisten arvojen mukaiseen elämään, soljumaan siinä virrassa.
Tänään Hymy puhui lapsen spiritualiteetista, jota hän tutkii. Miten ainutkertaista, tuoretta ja herkkää, vaikutusaltista se on. Lapsen uskontosensitiiviset herkkyyskaudet on havaittava, avoimuus kysymyksille, aito ihmetys. Lapsen selvänäköinen usko voi järisyttää maailmoja.
Kuljimme Siskon kanssa kukkaniittyjen halki niitettyä polkua rantaan. Tein kimpun muutamasta niittykukasta ja heinänkorresta. Vein sen kappeliin. Merenlahti kimalteli auringonsäteissä. Istuimme vaiti rannalla. Tuuli rypytti veden pintaa. Palatessa löysin vielä yhden yksinäisen varjoliljan kappelin kupeelta. Miten kaunis sen kukkalatva onkaan, kuin koru. Tulimme taas omenatarhaan istumaan. Tuli puhetta korona-ajan jättämästä alavireisyydestä. Mietimme miten mielialojen voisi antaa aaltoilla rauhassa, säilömättä, kutsumatta. Hakea rinnalle asioita, jotka tasapainottaisivat. Minulle se olisi musiikki…
Viimeisenä yönä suru laskeutui sieluun kuin usva. Tunsin kipuna oman keskeneräisyyteni ja menneiden haavoittumisten arvet. Miten isän siunaamat siipeni suitsittiin. Miten kynsille lyötynä oli vaiettava siitä, minkä koin elämän parhaimmaksi lahjaksi. Surua, surua.

Lähdön päivä

Eilen muutamien ihmisten uteliaisuutta ruokkivat kysymykset ja itsetietoiset kommentit alkoivat väsyttää. Tänään käyty palautekeskustelu viikosta ilahdutti kyllä Hymyä, jotkut ottivat kovasti tilaa siinä. En saanut sanotuksi mitään, vaikka monesta asiasta olisin voinut kiittää ja kertoa tyytyväisyyteni. Hymyn palaute meille oli ytimekäs: täällä on ollut viisaita ja herkkiä ihmisiä koolla.
Lattialle levitettiin kymmeniä kortteja, joissa kaikissa oli kuvattuna erilaisia ovia. Siitä sai kukin valita ’oman’ ovensa. Huokasin itsekseni, onko täällä yhtään avoinna olevaa ovea. Mies, joka sattui kuulemaan sen, osoitti yhtä ovikorttia, joka sitten jäi käteeni. Monet halusivat kertoa valitsemastaan ovesta, mutta en saanut sanottua, etten löytänyt avointa ovea ja tämä, mikä on kädessäni, on oikeastaan toisen valitsema. Kuvassani oli tumma, ehkä saunan verannan ovi, jonka lasista heijastui pihapuita. Ovenpielessä kyyhötti valkoinen tuoli ja sillä punainen omena. Tuolin vieressä omenoita oli täysi sangollinen. Jollakin tavalla ovi tuntui kuitenkin hyvältä. Se, joka toi ovelle omenat, halusi antaa hyvää.
Päätöskeskustelun jälkeen monet halusivat jakaa vielä ajatuksiaan. Olin pujahtamassa terassille, kun Hymy tulikin siinä vastaan ja kysyi: onko kaikki hyvin? – Oh, miten tarkkavaistoinen olet, henkäisin. Hän odotti. – Olen eilisestä lähtien ollut jotenkin surun vallassa eikä se väisty. Se liittyy jatkumoon, kesken jääneisiin asioihin. – Jutellaanko siitä? Ennen lähtökahvia, terassilla? – Siinä sitten avasin suruni yksinkertaisin ja tosin sanoin ja Hymy otti sen vastaan, ilmaisi ymmärtäneensä. Ja osoitti minulle sen sangollisen iloa ja rakkautta, joka elämästäni voi välittyä sanoittakin.
¤ ¤ ¤

Toinen asettui aloilleen eilen, kun jalkapallomatsi – se ikimuistoiseksi jäävä – alkoi Köpiksessä. Minulla oli omat askareeni, mutta kun ilmaannuin vähän myöhemmin tv-huoneeseen, ällistyin ensiksi hiljaisuutta. Niin paljon kuin Huuhkajien elämänmittaista unelmaa oli hehkutettu koko kevään, oli käsittämätöntä, että peli oli seis ja katsomo mykistynyt. Sitten Toinen kertoi, että tanskalaisten johtava hyökkääjä oli vapaassa tilanteessa yhtäkkiä vain lyyhistynyt kentälle.

Peleissä sekä katsomon että pelaajien tunteet ovat tapahtumissa mukana mitä suurimmassa määrin. Voisi oikeastaan sanoa, että jalkapallo on tunne- ja taitolaji. Tässä oltiin nyt sen tunnepuolen äärillä. Katsomossa ihmiset olivat shokissa ja pelikentällä myös. Joukkue asettui elvytystapahtuman näkösuojaksi. Vasta onnistuneen ensiavun myötä jännitys ja tyrmistys alkoi laueta, pelaaja haettiin paareilla kentältä ja vietiin sairaalaan. Peli luonnollisesti keskeytettiin.

Myöhemmin samana iltana, kun sairaalasta saatiin virallinen tieto, että pelaajan tila on vakaa ja Eriksen itse oli toivonut pelin jatkumista, tauolle poistuneet joukkueet saivat jatkaa pelin loppuun. Oli hieno ele suomalaiskatsomolta rytmikäs huuto ”Christian”, mihin tanskalaiset jatkoivat ”Eriksen”. Peli päättyi täysin ennakko-odotusten vastaisesti Huuhkajien voittoon 1-0. Kaikesta huolimatta Tanskan joukkue kokosi itsensä ja pelasi ryhdikkäästi. Järkytys tuntuu, kisat kuitenkin jatkuvat – ja somekattila kiehuu.