ikkunan takana tihenevä lumihämärä

valotonta lyhtyä tuuli huojuttaa

kuin uneton karhu talvipesässään

istun

ja mietin elämääni

 

lumiset kummut kinostuvat pehmein kaarin

koivu haroo hiuksiaan

minä ajatuksiani

 

(helmikuu, -12)

 

 

sylissä

 

mummo seisoo lämpimässä suihkussa

pieni pojantytär sylissä

tulivat saunan löylyistä äsken

 

olen unohtanut, mummo hämmästyy

mikä tunteiden valtakunta

on lapsen iho rintoja vasten

 

(heinäkuu, -12)

 

 

ensi lumen sanotaan aina

yllättävän

päivän sää on jatkumossa jossa

huomisen ennuste ei siirry tiedoksi

ennen kuin se on

tänään

 

aamulla heräsin

outoon tunteeseen

silmät kiinni sängyssäni mietin mikä

on toisin kuin eilen

 

valo!

valo huoneessa on erilainen

nostin kaihtimen

ja se yllätti taas

elämäni kuudeskymmeneskuudes ensi lumi

 

(lokakuu, -12)

 

Ikuinen lepo

lapsuuden maassa

pilvessä

poutapilven alla

niityllä

lähellä kotia.

Täältä en enää lähde. Ikinä!

(Portaikko pilvissä, 1992)

tänään, tuuli
jos aukenen, aukenen sille, sen viedä
sen minussa huuhtoa, irrotella pinttymiä
mielen seinämistä

istun tuolissani, lämmitän käsiäni teemukin kyljillä
kuulen tuulen, se viskoo pisaroita ikkunaan
sade pieksää puuta, lehdet kattavat pihanurmea
minussa on tyhjiä kohtia, joista näkee
turhaan valvotut yöt, turhaan mietityt
vaihtoehdot, joita ei ole
kivun pimeässä hehkuvan silmän

joulukuun aamuaurinko moottoritiellä

valopilvissä sateenkaarisoihdut

kahden puolen kultakehrää!

autoradiossa soi ortodoksien juhlaveisu

 

ennen kuin veisaajat ehtivät loppuun

pilvi jo peittää auringon

ja soihdut sammuvat

 

valo jää

sydämeen

 

 

aamulla katson ikkunasta

aurinko näyttää pitkiä varjoja

pitkiä varjoja hangella, sinisiä

siellä täällä kide

kimaltaa

 

äkkiä olen ekaluokkalainen

koulusta tulossa metsän poikki

metsän poikki latua, varjotonta

pellon reunaa

laulellen

 

jo näkyy kotitalon savu

pihaan tultua äidin kasvot

äidin kasvot ikkunassa, hymyilevät

 

pitkiä varjoja hangella, sinisiä

 

 

 

* Juhani Peltosen Kevätelegiassa tuuli hulmuaa..

Mustarastas, rastaista mustin / suruaniko minulle ylistät / ylhäältä maailman puista / Tuuli hulmuaa, ristitön lippu / illan aukeamalle taittuvat ahtaat varjot / yö ilmestyy säännöllisesti, / kevät, mahla ja silmut  / lehtien suonien lyriikka / sahalaitainen havina / En minä ikävöi täältä, täällä on poissa, täällä / moninverroin enemmän läsnä

* Arvo Turtiainen kuuntelee kaupungin kevättä..

On kaupungin kohina mustan kiven ympärillä. / Viisi tornia muita korkeampina.  / Meri etelässä, junat metsiin pohjoisessa, salmia selkiä, saaria. / Mene yöllä mustan kiven luo, toukokuussa / kun lehdet tekevät tuloaan, syyskuussa / kun lehdet väsyvät ja putoavat, / kahdesta neljään on oikea hetki, kuunnella / miten kaupunki nousee merestä, kuunnella / miten se kuuntelee omaa hengitystään, tuntea / suolan tuoksu sieraimissa.

* Kukkaan tiivistyy Helena Anhavan tunne..

Hämyisen nukan / sinisen suoniston takana / se nukkuu / vastasyntynyt / pulsatilla, kylmänkukka.

* Ja Maila Pylkkösen sydän keinahtaa..

Metsä on joka suuntaan. / Kaatuneen kuusen runko sammaloituu. / Siinä nousee aivan pieni / vaaleanvihreä ketunleivän lehti. / Niin nuori. / Kun orava kimpoaa oksalta / heilahtaa sydämeni niinkuin olisin sen keinu.

*

ystävältä hurmioitunut tekstiviesti / – joutsenet! / vastaan heti  / – perhonen!  / tätä vauhtia huomenna on juhannus / ja ylihuomenna lokakuu

avojaloin, autiolla rannalla 

sadepilven alla 

taskussa mykkä murhe

 kipu hiertää kivistä hiekkaa 

kesä on mennyt 

kylmänsileä viima viitassaan 

pidä pientä sulaa sydämessä

yli talven, uuteen kesään

Varhaisin koivu vihertyy ujosti. Pihavaahtera ojentelee uhmakkaasti silmujaan. Unohdun seinustalle, valo punertaa kuumasti, luomet häikäistyvät. Mistä kaukaa palaan, toukka jo lentää sitruunankeltaisin siivin.

*

aurinkopuisto

kirsikankukkalunta

kaivattu kevät

*

näin kevyttäkö

ilman tavaroita

tulla perille

*

Tuhkimon hetki

prinssin käsivarsilla

linnan salissa

pihaportailla vihmoo

taivas kylmää sadetta

*

makkara-annos

kristallien loisteessa

lautasellani

korkeaa ja matalaa

sitähän elämä on

*

kirkon kuorissa

kullatuissa holveissa

kauneinta lapsi

ja pajunkissaoksat

*

on jo kuudes syksy, en

ole unohtanut vaikka

yksityisempääkin surua

on ollut

 

luhistuvien tornien kumu

kiertää yhä maata, yhä

kantautuu idästä

silvottujen lasten kivunhuuto

ja äitien silmissä asuu

väsynyt murhe, kaikkien

äitien kaikkialla

 

on jo kuudes syksy, en

ole unohtanut