Pissismummo tapailee kaltaisiaan ystävänpäiväviikolla virtuaalina mummoteamsissa.

  • Heippa, mummelit!
  • Heipat sullekkin! No, mitäs?
  • Mitäsmitäs. Se on taas se aika, kun ennen muinoin kirjoiteltiin ystävänpäiväkortteja ja -kirjeitä.
  • Joo, kuumottelee hiukka. Ei tuu enää mitää, ei vaan saa aikaan. Se on tän kor…
  • Älä ees yritä! Johan me sovittiin, ettei sanota sen nimeä enää ääneen ikinä mummoteamsissa.
  • Joo, se on tää ikä….
  • Eikä sitä! Nonnih, eiks vain olekkin. Kun ei saa mitää aikaiseksi, vaikkei ees yritä. Kumma juttu.
  • Tekosyy! Onko joku siis yrittäny? Nyt, mummot, ei tekosyitä tähän keissiin. Suoraan syvään päähän vain: ku mikää ei oo silleen kuin ennen. Sai ees jotain aikaan.
  • Niinku mitä esmes? Millon viimeks otit kynän kätees? Kävit kaupan korttihyllyllä? Tai ees kaupassa?
  • Noo… itse asiassa… ostin maanantaina pari ystävänpäiväko…
  • Haa! Kiinni jäit! Johan me sovittiin, että tää mummoteams saa hoitaa kaiken sosiaalisen elämän, jota nyt sattuneesta syystä ei muuten ole! Eikä tule. Kuka nyt enää kortteja lähettelee.
  • Nii, mutku… niitä on niin kiva saada, ei kai niitä saa, jos ei itekki…
  • Tietty. Voihan olla, että joku sentäs ohimennen… tai sitten ei. No, mitä nyt siellä nolostelet!
  • No kun.. kävi silleen…että kirjotin ne pari korttia ja Poikakaveri vei ne postilootaan kaupassa käydessään, mut…
  • No, onpa kiva, kohta joku meistä saa oikein KORTIN! Ihan kuin sillon ennen!
  • Juuei, mut…ku mulla ei ollu yhtään postimerkkiä…ja P.k. ei muistanu sitä tarkistaa…että voihan olla, että ne menee suoraan postin isoon roskikseen. Tai …
  • Tai posti laittaa ne lunastukseen vastaanottajalle. Että oikein maksullista ystävyyttä nykyään.
  • Nih. (Nolointa ikinä.)

Viime aikoina Pissismummo on soitellut puheluja lähellä ja kaukana asuville ikätovereille ja ystäville ihan syystä, että ei ole päästy aikoihin turvalliselle näköetäisyydelle puhumattakaan halaustuntumasta. Olemme kaikki ylittäneet ilmeisesti jonkun vanhuuden rajaviivan, koska viimeksi kuluneen noin vuoden aikana jokaiselle on ilmennyt jokin uusi terveysongelma tai aiemmin sairastettu on uusiutunut ja/tai pahentunut.

  • Juuei, muuhun tulokseen voi tuskin tulla, nyt on virallinen vanhuus meidät saanut kiinni, vaikka parhaamme mukaan olemme tuota yrittäneet välttää, totesi P.Mummo puhelimeen, jossa oli tovin vaihtanut aatoksia ikätoverin kanssa.
  • Nii’ih. Miten se on voinut tapahtua, kun meille on uskoteltu kaiken aikaa, että ikä on vain numeroita?
  • Jaa’a. Jos se on tarkoittanutki sillai numeroita, että ensin on yksi vaiva, sitte toinen ja kohta kolmas?
  • Saattaapi olla näinikkää. Eläkkeelle päästyä aateltiin, ai että, nyt on aikaa tehdä kaikkee hauskaa, mitä ei ennen ehtinyt, jaksanut, eikä keksinyt. Ettei se vanhuus vielä tästä ala, vasta kahdeksankymppisenä tarvii pikku hiljaa alkaa sitä miettiä. Mutta mitäs! Rajaviiva tulikin yks kaks yllättäen tähän.
  • No jospa tää kaikki johtuuki koronasta?
  • Niivissiin, karanteenin syytä kaikki! Selvä se, kun joutuu samaan pussiin ikäistensä kanssa, siinä rupee epätoivo sikiämään ja sitte leviämään ja lopuksi kiihtymään muiksi taudeiksi hätäpäissään, jos ei virus pääse käsiksi.
  • Samassa pussissapa hyvinkin. Ollaan yhäeelleen. Ja epätoivon fiilikset nitistetään vertaistuella. Taaperrettaan etiäppäin. Kohta on ystävänpäivä ja sitte tullee pääsiäinen ja aprillipäivä. Sitte ollaanki jo vapussa ja kohtsillään on juhannus. Niitä ootellessa.

Juuei, älkääs mitäkään, kävipä taannoin Pissismummolle niin kuin joulun lähestyessä tuppaa käymään mummolle kuin mummolle ja vaarillekin, että tuli asiaa Isompaan Kauppakeskukseen. Sattuneesta Korona-nimisestä syystä Mummo oli asioinut viimetteeksi edellisen vuoden puolella kyseisessä paikassa ja vähän samansorttisten asiain merkeissä silloinki. Nytpä ei hän ollut edes omalla asiallaan, vaan Joulupukin. Pukki mokoma kun on vanhetessaan laiskistunut eikä viitsi juuri mitään pajassaan tehdä, kaikki senkin pitää valmiina saada ja apulaisten kokoon haalimana konttiinsa. Ihme, kun viitsii vielä jakaa lapsosille, eikä aina sitäkään.

Mummon ja Poikakaverin meno sujui vanhaan malliin autolla alakerran parkkihalliin ja sieltä tiettyä hissiä ylös, josta tupsahtivatten nämä suoraan tutun puodin oville. Näille näppäimille asti melkein sujuikin, mutta sen jälkeen alkoi vaikeutua. Mummon kenkkukoipi oli taasen syyspimeiden myötä äitynyt kipunoimaan jokaikistä liikkeellelähtöä. Eikä vain liikkumista, vaan seisoskelua varsinkin. Ja öisin se valvotti, kun kipu raastoi pitkin koipea taukoamatta. Tällä koivella ja kepin kanssa konkaten Mummo oli siis liikkeellä. Unohtunut oli se tosiseikka, että Kauppakeskuksen luonteenomaisin ominaisuushan on, että siellä ihminen saa helposti päivänsä kulumaan kilometrikaupalla käytäviä kerroksessa jos toisessakin samoillessaan.

Jo tavaratalon puolella Mummolle nousi tuskanhiki, missään ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä, missä päin mahtoi minkin sortin tavaravalikoima olla, kun ei se ollut siellä missä viimeksi. Ja ihan ensteksi, että mistä saisi korin, johon voisi kerätä jos jotain löytäisi. Aikansa haahuiltuaan nämä kaksi vanhaa näkivät vilahduksen henkilökuntaan kuuluvasta, joka peräänhuudeltuna suostui auttamaan. Ensin hän etsi korin, sitten opasti etsittävien tavaroiden tykö. Lelupuoti oli entisellä paikallaan, mutta vaatteita valitessa tapahtui kuten aina, että poikavaatteissa ei ollut oikeaa kokoa tarjolla. Kumma juttu, joka toistuu joka kerta.

Ennen muinoin liukuportaiden juurella ja latvoilla oli penkki, johon väsähtänyt mummo saattoi hetkeksi istahtaa järjestelemään mahdollisesti löytämiään tavaroita, lepuuttamaan jalkojaan ja laskelmoimaan joulupukin listasta vielä löytämättömiä. Kehitys oli käynyt siihen suuntaan – kiitos koronan – että kaikki penkit olivat haihtuneet. Mummo otti Poikakaverin käsikynkästä tukea ja klopsutti keppeineen lähimpään kahvia tarjoavaan puotiin, jossa oli sentäs muutama tuolikin pöytäin tuntumassa. Ja ihmeiden ihme, kahvilan Neiti kysyi hymyillen, voisiko hän tuoda tarjottimen jahka me löytäisimme vapaan paikan. Mummo ja Poikakaveri hukuttivat hymyilevän Neidin kiitoksiin, kun tulivat niiin iloiseksi ystävällisyydestä. Ja Mummo kenkkukoipineen rohkeni istua vielä tuokion, jonka Poikakaveri käytti pistäytymiseen toisaalla. 

Nonnih. Marraskuu takoo lämpöennätystä, ei lumenhajuakaan, aurinko paisteleiksen kuin kurillaan. Lehtiä on haravoitu säkkikaupalla, ensin Mummo, sitten myrskyn jälkeen kertaalleen Poikakaveri. Taloyhtiön pihatalkoot kokosi kymmenestä luukusta porukkaa rapsutuksiin ja sen jälkeiseen yhteiseen neuvonpitoon kera makkarain ja glögin. Joku yritti muistutella turvaväleistä siinä, toinen taas, että mehän ollaan naapureita. No, onhan tuo niinkin.

P.Mummo on nyt potenut vaivaisena työn jälkiä pari viikkoa. Eka viikolla sattui terkkarin omalääkärin vastaanottoaika, jota oli jo kertaalleen siirretty kuukaudella. Mummo sielä muun vaivan ohessa rohkeni valittaa taas tätä tuttua: selkää, lonkkaa ja koko iskiashermojalkaa. – Minkäpäs sille, kuvattu on kuluneet selkänikamat ja vaiva toistuu, uusitaanko kolmiolääke? – Niitä on edellisestä rääkistä jääny, pitää vissiin taas ruveta ottamaan yöksi, jotta sais nukuttua.

Että silleen on menny tässä lopuillaan oleva viikko. Ukkivaarivainaan keppi on varalta, että jos jalka meneepi alta. Kapseli illalla, särkylääkemötikkä aamulla. Näillä mennään. Ei pal naurata toinperrää. Poikakaveri on sentäs ottanu vastuun kotitöistä, se on hyvä. Ei harmita nii pal. 

”Minkä hän nykyajalle mahtaa. Vanhan on parasta vain katastella ja ihmetellä ja niellä närästyksensä.” – Konsta P.

’Kyl mie nyt kertakaikkiaa närästysin, jos kehtaisin’, sanoisi Pissismummon Ikimuori, jos hää eläis. Eläessään närästeli hän harva se päivä milloin mistäkin. No, Pissismummoki täälä oli sillä päällä taannoin.  – Että pitää tämmösiä vanhan selata ja kelata ja siitä vielä maksaa, ärisi Mummo aamulehteä lukiessaan. – Kaikenmaailman turhakkeiden touhuja. Oonks mie ollenkaa näitten pillipiiparien kanssa samassa maailmassa?  – No mistäs nyt tuulee ja monellako bofoorilla? kyselee Poikakaveri. Se meinaa vissiin, että pitääkö lähteä viemään roskapussia ja samalla reissulla jäädä muina miehinä puhelemaan ilmoista naapurimiehen kanssa. Nääs se on hyvä keino saada aikaan paussi ärinään.

Ai mikäkö Mummoa kiehuttaa? No, kun ei viime aikoina ole paljon muusta puhuttu, kun ison meren takaisista, ei ylellä eikä aviisissa. Trmp sitä ja Trmp tätä. Vaalit ja vaalit ja vaalit. – Nyt niiltä kuoli yksi kansakunnan kaapinpäällinen vanhuuttaan. Sivistynyt nekrologi olis riittäny, murisee Mummo, – olihan tuo kuiteskin fiksu ihminen amerikkalaiseksi. Vaan kun kuoleman seurauksia aanaillaan ja puntaroidaan sivukaupalla. Että mitä se onneton nyt meni kuolemaan, kun vaalit ja vaalit ja vaalit. Ja ketä kaveriaan se Trmp siihen tilalle työntää kiireenkaupalla.

– Kyllä on saatu Trumpin omatekoisesta viisaudesta vuosien mittaan nauttia. Puolet amerikkalaisista on ihan sen pauloissa! Miten ne kehtaa tuommoista pöljää äänestää ja kattella. Puolet muuta maailmaa nauraa, kuin parhaallekin vitsiniekalle. Toinen puoli äimäilee ja ihmettelee.   

Mummo, että – jokailtaiset puoliyhdeksän madonluvut Pian, Matin, Jussi-Pekan, Marjon tai jonkun muun sisälukutaitoisen taritsemina alkavat hiiltää taas. Eipä se ole lukijan vika, ei kuulijankaan – maailma vain ei ole oikealla mallillaan. Ja mikäs se on se oikea malli, sekö entinen? Se kun sai kukin mekastaa elämässään (ja toistenkin elämässä) vapaasti kuin taivaanlintu, lentää mihin nokka näyttää niin pitkälle kuin siivet kantaa, maistaa joka matosen mikä maassa sattui mongertamaan ja linnulle maistui. Mitä vain yllykettä mieleen sattui putkahtamaan, siitä vain ja sen perään.

P.Kaveri, – mm..?

Mummo, että – auta armias, jos ei ala löytyä jotain muuta uutisoitavaa, niin kyllä täältä tulee, sanomista, meinaan. Onko uutisjumi, mitä, häh? Eikö uutispussinpohjalta löydy järkipuhetta? Ihme spekuloinniksi on meininki menny. Maailman suurimman valtion tontilla pörhistelee mitätön kukkopoika, kiekuu heltta punaisena. Naapurin aidan takana mellastaa pikku sapeliaan kalisteleva tsingiskaani, kuurosokeana etu- ja takapihalla tungeksivalle kansalaisten joukolle, joka yrittää kertoa, mitä mieltä ovat itsevalitusta kaaniudesta.  

P.Kaveri, – öhm..öö…

Mummo, että – minä en kuulkaa suostu! Jätteetkin lajitellaan ja systeemi jauhaa kunkin sortimentin omissa jätemyllyissään. Tämän nykymaailman uutiset ovat alusta loppuun yhtä ja samaa ongelmajätettä, jolle ei loppusijoituspaikkaa löydy. Toosa kii! Nyt riitti!

P.Kaveri, – noh, nih, että silleen..

Aurinko paistelee, ja pilvet pilveilee, vuoronperään, sopivin välein, ja sade pitää ansaittua vapaata. Mummon kalenterissa ei ole menoja merkittynä, missä lie koko kalenteri, taitaa olla jo muun männeenvuotisen tarpeettomaksi käyneen kaman muassa poissiivottu. Mummo könyää ihanan arjen inspiroimana pihavajassa etsiskellen tiettyä häkkyrää, tiettyyn tarpeeseen.

No eipä löydy häkkyrää, mutta löytyy yhtä ja toista muuta, ja sen muun muassa muuan muovimatto, joka muinoin hankittiin terassin pihakeinun eteen. Mummon mielestä matto on ystävällisempi keinussa istujan paljaalle  jalalle kuin terassin betonilaatta. Muutamankin kerran on hän jo ihmetellyt mihin se matto. Poikakaveri on ollut monen muun asian muassa tästä kovin hiljaa. Sen sijaan hän on ylistellyt betonilaattaterassin mukavaa viileyttä jalalle hellepäivänä.

Kaikki pihavajan sisältöä koskeva aprikointi johtuu muun muassa siitä, että P.Kaveri on päätään Mummoa pitempi, niin että pystyy hallinnoimaan vajan ylintä tasoa, jonne päätyville tavaroille Mummo ei mahda mitään. Ei edes tiedä mitä kaikkea siellä on. Vaan kuinkas ollakaan, maton kulma oli lipsahtanut näkyviin reunan yli. – Haa! sainpas sinut, kimmahti Mummo ja kiskoi maton esiin. Onneksi ei tullut sen mukana ylläreitä niskaan, tulipa mieleen jälkikäteen.

Ai niin se häkkyrä. Ei ollut vajassa sitä. Mutta koska samanmoisia on isompien perennojen tukena siellä sun täällä, asia järjestyi siirto-operaatiolla yhden kukkapuskan juurelta toiselle. Samalla sai syyn raivata liian rehvakkaaksi levittäytynyttä raunioyrttipehkoa pienemmäksi. Joten Mummo pääsi kuin pääsikin viimein tarkoituksiensa perille.

Pissismummolla on hyvin muistissa Ikimuoriltaan peritty sanonta asioille, jotka menevät niin pieleen kuin mennä vain voi. – Sen kerran kun erehtyy tillaamaan nettikaupasta jottain, ni eikös siinä mene vyyhti sekasi sielä enste, sitte täälä. Voi herrantähen, menosi Mummo yhtenä aamuna. Ai mitäkö? No koska hän oli karanteenikevään huhtikuussa kirjaston sulkemisesta suivaantuneena hätäpäissään mennyt tilaamaan kirjoja myyskentelevän verkkokaupan sivuilta neljä kirjaa.

Eipä siinä mitään, tilaus hoitui kevyesti, lasku tuli ja se maksettiin saman tien. Kirjatkin tulivat siitä kahden viikon päästä niin kuin luvattu oli, siistissä paketissa tietyn kaupan tiloihin jo Itellan nimissä perustettuun postin noutopisteeseen, josta Poikakaveri toimitti ne kohtsillään Mummolle kotiin. Kirjat oli valittu tiettyjen kriitikoiden kehujen perusteella eikä lukija pettynyt yhteenkään niistä. Olipa sitäkin mieltä, että nämä kannattaa jättää kotihyllyyn perillisille aikanaan tutkailtavaksi. Kaikki hyvin tähän asti.

Kului toukokuu, kului kesäkuu ja tuli heinäkuun perinteiset sadeviikot. Muuanna aamuna sähköposti viestitti, että tilaamanne ne ja ne kirjat ovat noudettavissa sieltä ja sieltä. – No jopas, reagoi Mummo, karanteenin hämmentämä verkkokauppa-apulainen ei ol muistanu merkitä listoihinsa, että homma hoitui jo. Mitäs tälle nyt tehdään?Sille tartte mitään tehdä. Paketti palautuu lähettäjälle, jos sitä ei noudeta, Poikakaveri kirahti

Vaan kun Pissismummo on laatuisensa. Niinpä ryhtyi hän seikkailemaan viestin tarjoilemissa linkeissä löytääkseen osoitetta tai puhelinnumeroa, johon voisi ihmetellä omin sanoin ääneen, että mitä te siellä oikein sähläätte. No, ei löytynyt puhelinnumeroa eikä tilanteeseen sopivaa ruksattavaa linkeissä. Sen sijaan löytyi mm. tieto, että jos jättää tilauksen noutamatta, palautuksesta velotetaan 14 euroa. – Grrr, ärisi Mummo, nyt jo kiukuissaan.

Pissismummon perheensisäinen blogineuvoja sitten viimein luotsasi sivulle, josta pääsi lähettämään viestin verkkokirjakaupan asiakaspalveluun omalla nimellä ja näine terveisineen: – Pitäkää kuulkaa uusi toimituksenne hyvänänne. Tilaamani kirjat on tulleet jo toukokuussa, on luettu ja maksettu. Palautuksesta en kyllä mitään maksa, ettäs tiedätte. Lähetä-komento vielä nikotteli punaisella, että viesti ei muka lähde, vaan Mummo klikkaili uudestaan, kunnes vastattiin, että nyt onnistui. Asiakaspalveluautomaatti kilautti minuutin päästä sähköpostiin: ”Kiitos palautteesta”. Ei pahoitteluja, ei selitystä.  – Olkeepa hyvä, ja arvatkeepa tillaanko kohtahuomenna teiltä kirjoja. Tässä meni digiloikkaajan ja hänen digineuvojansa elämästä tunti hukkaan ja Poikakaverilta hermo tutkiessa teitin epämääräisiä ja huonosti laadittuja asiakaspalvelusivujanne, mutisi Mummo itsekseen.

(PS. Tulihan se pahoittelukin sitten seuraavana päivänä asiakaspalvelusta, muttei mitään selitystä sählingille.)   

… ällistelee Pissismummo tykönäns, kun olevinaan heräsi perjantaiaamuun, mutta kohtsillään mummon vertaisheimo kilvan kilisytti w-upin hälytyskelloja onnentoivotuksineen ihan kuin olis tietty lauantaiaamu. – Kyllä näin on, lauantai on, totesi Poikakaveri ja jatkoi, etteipä monesti ole elämäntoveria niin ymmyrkäisenä nähnyt. (Asiaintilan vahvistukseksi vielä halasi oikein kunnolla. Uskottava se oli.)

No, mikäpäs siinä, käännetään sitten viisarit siihen asentoon, tuumi Mummo. Se oli sitte siivousaamu, pakko imuroida aineskin, pölyallergisen. Sitä paitsi, ulkona satoi lotisten niin, että kaikki räystäät jo antoivat ylen. Ettei sen puoleen edes pihakeinuun houkutellut aamukahvia nauttimaan, luonnonhelmasta puhumattakaan. 

Siivous auttoi myös ajantajua, kas tuo lauantaiaamun rutiini kuului P.Mummon ja Poikakaverin elämänjärjestykseen melko lailla poikkeuksetta. – Mutta mihin se perjantai katosi, palasi Mummo pähkäilemään siivouksen jälkeen. Kelatessa kävi ilmi, että kun olivatten olleet kaupassa eilen aamulla, niin Mummo mielestään oli kaupassa torstaina ja P.Kaveri perjantaina. Keskiviikosta oltiin molemmat samaa mieltä, nääs sen päivän kruunasi lapsenlapsen ja oman Kuopuspojan käynti. – Elin siis oikeasti torstain kahteen kertaan, johan nyt, huokaili Mummo, taidan olla höperöitymässä, hävettää aineskin. – No, elähän sie nyt, se johtuu koronasta. Karanteenipäivät olivat kaikki niin samanlaisia, ettei toisistaan erottanut. Vastahan meidät päästettiin muiden ihmisten kirjoihin. – Mutta kumminkin karanteenissa olin kartalla koko ajan, mutisi Mummo jo hivenen rauhoittuneena.

Ehkä ei kannata olla huolissaan yhdestä ohi menneestä huolettomasta päivästä. Huolissaan saa olla alituiseen, jos haluaa huolissaan olla. Aiheita riittää.    

Sydänkesän kuunvaihteen viikosta lankesi sitten dramatiikkaa vallankin itäiselle puolelle maata, kun hikiset mummontappohelteet vaihtuivat rivakasti ukkospuuskiin ja Päivön-päivän myrskyihin. Siinä meni taas monen emännän pakastin norolle, ja mykistyivät kersain pelipuhelimet ja muut viihdykeapparaatit. Paikalliset pelastuslaitokset ja sähkölinjain rekonstruoijat saivat ylitöitä maastossa, missä rankkasade ihanasti friskaa.

Tämähän on niin nähty. Eivai ilmastonmuutosta ole, mitä nyt yhä tiuhempaan kaikkea hurrikaania ja tornadoa pykääntyy ihmispopulaation riesaksi. Eikö ollut vastikään se ’olevinaan talvi’, kun ei ollut lunta eikä pakkasta nimeksikään etelässä, mutta pohjoisessa etelänkin edestä molempia.  – Kui ei kukkaa ol’ keksiny eppäillä, että koronapandemiakin ois jollai viisii kytköksissä ilmastonmuutoksee, märisee Pissismummon Ikimuori tuonilmaisistaan. Pissismummo tulkkaa sen Poikakaverille, jolta tulee napakka: – No, kun ei ole, kytköksissä. – Miten niin kun ei ole? – Koska Kiina, ja sen märkätorikulttuuri ja stratosfääri ovat kaksi eri asiaa. – Aha.

Miten niin ei vois epäillä vaikka mitä? Eihän ajatus mitään maksa. Ja ’isoon kuvaan’ mahtuu kytköksiä, joita ei ole vielä tutkittu. ¨Ei ne ropleemit kimpaleina aukea, niitä pitää jälttää kuin lanttua”, tuumi Konsta Pylkkänenkin sinisiä ajatellessaan.