Vähän ennen heräämistä, nainen näkee unta. Siinä hän on tullut käymään lapsuudenkotiinsa, jota ollaan purkamassa. Hän asettelee radiota ja pientä kovaäänistä, pyyhkii niistä pölyjä. Äitivanhaa ei näy. Isä siinä käpsehtii, istuu keinutuoliinsa, hyräilee virttä. Tuvan oven suuhun ilmaantuu kaksi nuorta miestä. He ovat olleet ulkotöissä, yhtäkkiä nainen tajuaa, että heille olisi pitänyt laittaa ruokaa. ”Emäntä on poissa paikoiltaan”, nainen selittää hämmentyneenä. ”Mitäs nyt tehdään?” Isä sanoo tyynesti: ”Kyllä Jumala meistä huolen pitää”. Nainen siihen, että tämä ei nyt jeesustelemalla hoidu. Sitten nainen huomaa, että keittiön nurkkaan on tuotu vanhanmallinen jääkaappi ja kurkistaa sinne. Kaappihan on täynnä ruokaa! Huolellisesti kelmulla peitettyjä uuniruokia, sulatettua pakastekalaa, jälkiruokaakin.  ”Hyvä on, joku kumminkin on huolehtinut ruuan”, nainen sanoo, ”eiköhän näistä saada ateria.”

Herättyään nainen ajattelee vanhempiaan, jotka ovat olleet poissa jo kauan, isää, joka lähti ensin täyden elämän elettyään ja äitiä, joka eli vielä kymmenen vuotta isää kaivaten. Hän ajattelee itseään äitinä, joka on ’poissa paikoiltaan’ monin tavoin jo. Ajattelee myös kahta poikaansa, joilla on työnsä ja perheensä. Lieneekö niin, että sukupolvien keskinäinen huolenpitovuoro on sitä Jumalalta tulevaa hyvää elämän kierrossa. On ollut aika, kun äidit ja isät huolehtivat lapsistaan, vielä lastenlapsiensakin tukena ollen. Ehkä tulee aika, että omien lastensa isät ja äidit vielä kantavat huolta vanhojen vanhempiensa elämän laadusta. Rakkauden sukupolviketju.    

Putous putoaa. Vaikka Christoffer on sympaattinen juontaja, vitsikkäiden hahmojen vitsikkyys alkaa olla vedellä jatketun vellin luokkaa. Olen toki ohjelmaa seurannut siksikin, kun isompien lastenlasten putoushahmojen matkimiskyky on mahtava ja mielipidettä löytyy, niin pitää mummelinkin jotain mieltä olla.

Uudeksi hauskuutusohjelmaksi koeponnisti ensin Tanhupallo, muinainen hahmokisan voittaja. Se oli varmaan liian kilttiä huumoria ajan henkeen. Voi myös olla, ettei Kiti Kokkonen halua iän kaiken esittää pullerolasta. Kova on huumoripläjäysten tarve tänä aikana, kun pandemiakin jo rupsahtaa, ja sodan kirvoittamat putinvitsit enempi harmittavat kuin naurattavat.

Niinpä Joonas, tuo innokas huumorialan yrittäjä, on kavereineen lanseerannut julkkisten kinttuja roustaavan rakkikoiraohjelman (Roasting). Mitäpä ei tekisi televisionäkyvyyden eteen hän. Pissismummo, joka tämäisenä talvena on viimein herännyt pandemiakoomasta, tarttui tietysti ilahtuneena haasteeseen. Tässä tuoreimmat kommentit ekajaksolta. – Mitä tää nyt on. Onko sota loppunut viimen? Taustanaurettu standupyleisö ja jokapaikan julkkisnaamat valtakunnan tv-huumorista ovatki puuttuneet. Onko tosi hauskaa nälviä toista ihmistä? Tuollaisesta kaverista hankkiutuisin kohtsillään kauemmaksi, joka ei erota leikinlaskua ja ilkeilyä toisistaan. Pitäkää tunkkinne.

Juuei, ei ole tämä hän liittynyt elokapinaporukoihin eikä mitään mieltä osoittavien joukkoihin. Ei ole hän minkään puolueen jäsen, vaikka onkin ns. uskollinen äänestäjä. Ei osallistu hän somessa visertäjien eikä raakkujien, oman naamataulun ihailijoiden eikä synkkäilmeisten maailmanparantajien heimokulttuuriin. Onpa vain erään sortin itsekseenajattelija virtuaalisen ahon laidassa, yksikseen jurnottava pahantuulikko. Ja tässä nyt käyttää hän sananvapauttaan politiikan hurmeisia näyttämöitä kritisoiden.

Edustuksellinen demokratia, jota meillämain on nautittu itsenäisyyden reilun satavuotisen taipaleen verran, on osoittautunut senpäiväiseksi teatteriksi, josta ei värikkyyttä pidä puuttuman. Ensemble, joka maan asioita parlamentaarisen teatterin osajaon mukaan on valittu hoitamaan, sisältää nipun tarvittaessa samanmielisiä, mutta toisaalla erimielisiä porukoita ja ihme sooloilijoita. On hyvinvointiyhteiskuntamaanikot ja turvesuossa tarpojat, on viherkaihiset ja pakkoruotsinpuhujat. Teatterinäytökset hoituvat niin, että Ensemblen eturivi esittelee ratkaisuehdotuksensa näyttämöltä, ja katsomo huutelee hävyttömyyksiä päin naamaa. Tarkoitus on tehdä kansalle selväksi, että pääosan esittäjät ja niiden taustajoukot eivät nyt yhtään ymmärrä miten asiat pitäisi hoitaa, ovat tulkinneet roolinsa kertakaikkiaan väärin ja sössineet kaiken perusteellisesti.

Onnekseen P.Mummo ei kuulu Ensemblen eikä turhautuneen katsomon taustajoukkoihin. Hänellä on tavallisen kansalaisen ihana oikeus nauraa näytökselle jos naurattaa tai jättää näyttämön sekä katsomon väki repimään toisiaan tukasta. Puhemylly pyörii ja palkka juoksee.

Joskus pitää urakoida tätäkin elämänsä palstaa, tsekata ikääntymisen tuomien toimintarajoitteiden tilaa. Juhlasunnuntain jälkeisenä arkiaamuna kärvistelin tunnin verran hammashoitajan tuolissa kuuntelemassa krapsutusta. Viimeistelynä painepesurilla soodavettä kalustoon ja loppusilauksena fluoria. 131 euroa yksityisellä klinikalla.

Seuraavana aamuna istuskelin terveyskeskuksen aulassa tilattua laboratorioaikaa odotellen. Katselin maahanmuuttajaäitiä, joka nojasi seinään silmät kiinni. Vieressä pikkulapsi rattaissa selaili pienenpienellä tummalla etusormella kännykän kuvia. Äiti heräsi, kun ’lapsenvahti’ kopsahti lattialle.

Putki toisensa perään täyttyi laskimoverestä. Vessassa kävin luovuttamassa näyttöä munuaisten toiminnasta. Viimeiseksi vielä sydänfilmiä pätkä, josta sai itselle kopion pyytämällä. Ymmärrän jotain niistä itsekin, mutta jos tarvitsisin sydänlääkäriä, olisi alkajaisiksi näytettävää.

Huomenna on edessä viime aikojen ikälisä, kuulon seuranta. Ensimmäisellä kerralla lääkäri ei kiinnostunut tuloksesta. Olen vuorollani sitä ikäluokkaa, josta kunnallinen terveydenhuolto ei juurikaan ilahdu. Sote-kulut kasvavat vuosi vuodelta. – Yhteenvedon saaliista kuulen ensi viikolla. Sittenpähän tiedän.

Muru 10 v ja Pikkufriidu 3 v olivat yökylässä Vaarilassa. Tämä oli Pikkufriidun ensimmäinen yökylä täällä. Toisessa mummolassa hän oli jo ollutkin, kun äiti ja isi olivat taannoin hakemassa Vauvaa sairaalasta. Kolmivuotias tarvitsee kohtalaisen paljon oheiskamaa yökyläreissulle koottavasta matkasängystä ja vessanrenkaasta alkaen. Muru tuli varsin kevyin varustein, hammasharjakin oli unohtunut. Onneksi löytyi yksi käyttämätön Vaarilan kaapista.

Lauantai-iltapäivä meni syömisten ja sisäleikkien merkeissä. Koska Pikkukakkonen ei lauantaina näy, katseltiin Muumien touhuja illemmalla. Pikkufriidun kaksi sormea pujahtivat jo suuhun, niinpä oli aika hoitaa vessa-asiat ja pesut ja etsiä yöpuku. Mummeli luki Pikkukarhun tarinoita, joissa puhutaan myös äitikarhusta. Pikkufriidulle tuli siinä vähän äitiä ikävä, niinpä juteltiin siitä, että äiti hoitelee kotona Vauvaa ja kun yö on nukuttu ja aamulla tehty retki niin sitten isi tulee hakemaan kotiin. Mummeli lauloi monta tuutulaulua ja pian uni voitti Pikkufriidun. Muru sai valvoa vähän myöhempään ja lukea kirjaa sängyssä.

Mummeli ja tytöt kävivät yhdessä aamupäivällä leikkipuistossa. Oli hienoa huomata miten ihanasti Muru opasti Pikkufriidua kiipeilytelineessä, liukumäessä ja keinuissa. Hiekkalaatikollakin syntyi yhteistä leikkiä. Sitten käytiin halaamassa kaikki puiston isot puut. Pikkufriidu tunnisti koivun ja männyn ja pihlajan, Mummeli oikein hämmästyi. Vaari oli paistanut uunissa kalaa ja tehnyt perunamuussia sillä aikaa, kun tytöt hankkivat ulkona nälkää. Kyllä ne sitten maistuivatkin!

Tuli aika pakata sänky ja muut. Pikkufriidun isi tuli iltapäivällä niin kuin oli sovittu. Lähtemisen hetki oli vähän haikea, mutta pian jo halattiin ja vilkuteltiin. Mummeli oli kyllä aika ryytynyt ja lepohetken tarvitsi Vaarikin, kun talo hiljeni. Miten me olisimme selvinneet ilman Murua, totesimme. Niin ihanasti hän jaksoi leikkiä Pikkufriidun kanssa.

Pojistamme nuoremman ja puolisonsa tuore kuopusvauva aiheutti sen verran äksöniä heillä, että kolmevuotishääpäiväkin jäi jalkoihin siinä hässäkässä. Onhan ihanaa, että Elämä on siunannut heitä kahdella somalla tyttärellä, joiden kehityskaarta mekin isovanhempina saamme seurailla läheltä.

Meidän tuoreiden eläkevuosiemme sykähdyttävimmät hetket olivat Esikoisemme esikoispojan ja tyttären syntymät. Nyt Kuopuksemme on tyttärillään kaksinkertaistanut syntymäilon. Saadessaan ensi kertaa syliinsä muutaman päivän ikäisen ihmisenalun, voi kokea täyden ilon, jolle ei ole vertaa.

Perheeksi sitoutuminen tapahtuu nykyään myöhäisemmässä iässä kuin nuoruudessamme. Opinnot ja työurat sanelevat sen, missä asutaan. Poikamme ovat onneksi asettuneet lähiseudulle, yhteys toimii. Lähestyvä vanhuutemme ei näytä yksinäiseltä vielä nyt. Siitä voi olla vain kiitollinen.

Että onkin taas suomalaisen mediakentän lempimato kaivettu politiikan kukkamaasta: kateus, kateus ja kateus. Että pääministerin perhe on syönyt oikein aamiaista valtion laskuun. Nuori perheenäiti painaa pitkää päivää näiden hyväkkäiden ja yhteisen etumme eteen, mutta mikään ei riitä. Aikaa pitäisi irrota vielä aamupuuron keittoon ja kaupassa juoksuun. Jossain välissä ois hyvä ehtiä vähän nukkumaankin, että jaksais painaa. Tuleeko kiitosta, no ei nyt sentään – samaa nurjamieltä, arvostelua ja kateus, kateus, kateus. Onko nostettu politiikan ukkokerhojen konjakeista ja viskigrogeista tämmöistä elämää, ei tasan ole. Senhän nyt jokainen ymmärtää, että NE kuuluu luontaisetuuksiin vallan kammareissa.

Pissismummo Poikakaverille: – Nonnih ja Hohhoijaa. Ei niin jaksa tuota poliittista teatteria taas. Aikuiset miehet pitää vuorotellen samaa puhetta aamusta iltaan ja illasta aamuun. Hävetkää. Valvotatte oikeita ihmisiä pyörittämällä puhemyllyä kuten Tiibetissä buddhalaiset rukousmyllyjään. Ne, jotka on jaksaneet seurata tuota farssia, sanovat, ettei teillä ole mitään uutta sanottavaa eikä uusia ideoita, mutta suu käy kuin puimakone. Olisipa Kekkonen elossa, se ei kauaa olis kattellut tuota naurettavaa touhua, kun olis hirmustunu näille valopäille, että s-n tunarit, nyt tämä porukka pihalle ja valitaan uudet.
P.Kaveri: – No, Kekkonen oli aikansa, eipä ole enää. Vaikka mikä kekkonen nyt oisi pressana, ei se niin vain vois eduskuntaa hajottaa, niinku ennen muinoin. Pitäis pääministerin ensin sitä ehdottaa. Se on sitä demokratiaa.
P.Mummo: – Joopajoo, mutta jotain rotia pitäis löytyä tommoselle älyttömälle kiusanteolle. Ei mikään ’demokratia’ saa asioita etenemään, tolkun ihmisiä siihen tarvitaan. Turha joukko pitäis lomauttaa, mistä näille vielä palkkaa maksetaan! Aivan, meidän eläkkeiden ja tolkun työläisten veroeuroista! Jos minä olisin puhemies, sanoisin niille, että seuraavaa puupääpuhujaa kopautan vahingossa puhemiehen nuijalla, jos ei muuten tolkku tokene. Menkääpäs pojat nukkumaan ja unohdetaan koko juttu. (Seuraavissa vaaleissa tavataan ’nahkurin orsilla’.)

Elämme liukkaita aikoja. Siinäpä on mummokansa ja moni muu halukas ulkonaliikkuja ymmyrkäisenä, millä suksilla, luistimilla, piikkareilla, nastoilla ja sauvoilla vahvistettuna uskaltaa nokkansa ulos ovesta pistää ja jäisille metsäpoluille ja kaduille työntyä onneaan koettamaan. Ettei vain päätyisi lasarettiin kipsattavaksi. On kuultu: ikätovereita on jo päätynyt.

Tänään sitten Mummolta piukahti luuripiuha. Hilkulla on kyllä ollut jo useita kertoja. Aiettä! Mutta mikäs se on? No, tämä älypuhelimen käyttöön tarvittava hermo Mummon sisäisessä järjestelmässä. Yleisesti ottaen Mummo tarvitsee luuriltaan jotakuinkin kahden käden nakkisormien verran tiettyjä ominaisuuksia, joita ei tarjonnut entinen aifouni. Tämätuose älyluuri puolestaan on nyt pari vuotta tehnyt parhaansa saattaakseen Mummon luuripiuhan romahduksen partaan yli.

Konstit on monet, millä Mummon luuripiuhaa tämätuose venyttää. Harva se aamu tarjotaan jotain uutta palvelua/sovellusta joko huviksi tai hyödyksi. Niitä tutkiessa menee tuhottomasti aikaa, kun pitää tutkia pikkupräntillisiä käyttöehtoja ja kaiken maailman evästeitä ja aprikoida, mikä tarkoittaa mitäkin. Jos hyväksyy, alkaa armoton mainosrummutus osta sitä, osta tätä. Jos ei hyväksy, voi unohtaa koko jutun. Ei sitten tipu eikä lirise. Jokaikiseen tarvittuun palveluun tarvitaan erillinen salasana, joka on tarpeeksi turvallinen (=pitkä ja monimutkallinen). Mummo joutuu pitämään erillään tietokoneen uumenissa lukittua salalokeroa, josta löytyy salasanarimpsuja, että pääsee niihin älyluurin kauppaamiin palveluihin. Arvaat ehkä montako niistä Mummo muistaa ulkoa. Juuei, tasan sen, millä pääsee salalokeroonsa.

Toisinaan Mummo näkee unta. Siinä esiintyy yksinkertainen, hymynaamainen näppäinpuhelin, joka tarjoilee mummon tarvitsemat palvelut yhden ja saman turvasanan takaa. Luurilla on lataava asema, jossa se loikoilee, kun sitä ei käytetä. Se ei hälytä turhaan eikä tarjoa koko ajan jotakin viihdykettä tai ostettavaa. Se viihtyy hyvin myös yksinään, tallentaa ystäväporukan nimet ja kertoo kuka on soittanut tai tekstaroinut, jos Mummo niin haluaa. Eikä maksa paljon. Aiettä!

Pissismummo käy puhelinkeskustelua Huiskis-mummon kaa. Huiskis kysymään, että katsastettiinko meillä UMKoota lauantaiehtoona.

  • Juu ja ei, mie katsastin, Poikakaveria ei ne bileet yhtään kiinnosta. Ja mitäkö mie olin mieltä. Sehän on silleen, että asiantuntijuutta ei tuon lajin musiikista ole, nääs meikämummon seuraamista ainoa kevytmusan ohjelma on Vain elämää, joka tarjoilee osallistujiensa entisiä hittikappaleita uusina tulkintoina. Siinäki ohjelmassa mummoa eniten kiinnostaa porukan kokoonpano ja keskinäinen kemia.
  • Sepä se. Senkös ainoan muinoin euroviisuksi ylennetyn suomirokkikappaleen muistoa pitäis vaalia? Eikö nuo liene jo eläkkeellä nekkii hirviöt. Meiän musiikki on europippaloissa pidelly ylimalkaan lähinnä pahnanpohjan pisteistä huolta. Turhaa – ja kallista – kohkausta joka kevät.
  • Sanoha sie muuta. Aina tok pittää koettaa, jos nyt tärppäis. Kovasti aineski oli yritystä. Oli Teflonpoikii ja Pandoraa, oli Akselii ja Oskarii ja naapurin tyttöö, oli raskasta rokkii Blind Chanelilta ja Ilta-lauluu oikee sinfoniaorkesterin säestyksellä. Nii ja vielä se surkuhupaisa esitys, joka oli eksynyt väärään kilpailuun. Laulun teemassa mitää vikaa, mut entinen tähti oli tosi entinen tuossa seurassa.
  • No, mitäs sie sitte äänestit?
  • En mie alkanu höperöimään minkään äänestyksen kaa, mut miulta ois menny pointsit Antille, ko se on niinpal retvakka tanssijaki, mut se oliki vain juontajana. Tykkäsin Iltan vahvasta tulkinnasta. Se lauluki oli jotenki enempi, siitä tuli tunne, että vieraskielisten suhdemössösanotusten jälkeen hää laulo silviisii jot siitä sai selvän – jottai toinperäistä, niiko ihmisen yksinäisyyestä.
  • Nonnih. Ja kukas sen kilpailun sitte voitti?
  • Ei oo vaikee arvata. Rokkipoikain räime tietty. Ihan niinku se olis jottai uutta ja musiikkia.