Eräs ihmisen elämän ainutkertaisista ja merkittävistä siirtymistä tulee vastaan siinä kohtaa, kun iäkkäät vanhemmat kuolevat. Olemme molemmat nyt jo sitä sukupolvea, joka on seuraavana lähtövuorossa. Sen olen jo pitkään tiedostanut, etten ole ikuinen, ainakaan tässä olomuodossa. On tapana todeta, että on uskon asia, mitä tämän elämän jälkeen on tai ei ole. Koska emme varmuudella tiedä, moni ajatteleekin: saattaa olla, että jotakin muutakin on. Minä uskon, että on.

Siirtymä suvun vanhimmaksi sukupolveksi voi jollekin olla järähtävien mannerlaattojen kaltainen hetki, jolloin oma positio tuntuvasti muuttuu. Toiselle se näyttäytyy luonnollisena, huomaamattomana jatkumona prosessille, jota vanhenemiseksi kutsutaan. Ajalle on ominaista houkutus taistella ikääntymistä vastaan ulkoisin keinoin. Vanhenemisen merkkejä korjaillaan tai vastustetaan näkyvästi ja kuuluvasti uhmaten kuin teini-ikäinen aikuistumista. Kuvitellaan, että siirtymän voi häivyttää kiihdyttämällä vauhtia ja lisäämällä volyymia elämään.

Isänpäivän perhekahveilla pojanpoika kysyi minulta asiallisesti: oletko sinä jo vanhus? – En minä tunne vielä olevani vanhus. – Mikä tunnet olevasi? Ikääntyväkö? – Vanha. – Milloin ihminen on vanhus? – Virallisesti kaiketi yli 80 tai 85. – Riippuu varmaan myös miltä itsestä tuntuu? – Niin. – Sitten jatkan: Sinä täytit äskettäin 15, mikä sinä itse tunnet olevasi? – Nuori, aikuiseksi on vielä matkaa. – Lähtöhalauksessa kysyn hiljaa Murulta, mikä hän tuntee olevansa, kun on nyt 12. – Lapsi, hän kuiskaa takaisin.

Ajattelen miten ihanaa, että lapsi saa rauhassa olla Lapsi, ja nuori voi olla yksinkertaisesti Nuori, kun se itsestä tuntuu oikeimmalta. On myös ihanaa, että saa itse olla rauhassa Vanha ja vanheta lisää omaan tahtiinsa.

Luin aiheesta kirjan:  *Raili Gothoni; Vanhimmaksi sukupolveksi, Kirjapaja 2007

Heippa lähimmäiset! P.Mummo on omakohtaisesta hyvinvoinnistaan kiinnostuneena kansalaisena tänään perustanut uuden Hyvinvointialueen, jonka piiriin kuuluu hänen itsensä lisäksi P.Kaveri, joka asuu samassa osoitteessa. IHHVA:n postiosoite ja kotipaikka on salainen syystä, että Mummon terveydentila ja sen itsehoito on tästedes omalla vastuulla eikä rasita Yhteiskunnan uppoamaisillaan olevan velkalaivan syväkyntöisiä resursseja, mikäli Mummosta riippuu. Hän itse ilmoittaa täten, että syvästi pettyneenä Yhteiskunnan tarjoamiin niin kutsuttuihin hyvinvointialuepalveluihin on hän päättänyt irtisanoutua kaikista jonoista, joihin hänet on pantu odottamaan ns. hoidon toimeenpanoa jossain tuntemattomassa tulevaisuudessa. Sisuuntunut P.Mummo päättää tykönäns olla enää häiritsemättä Yhteiskunnan hyvinvointialueen hyvinvoivia lääkäreitä ja hoitohenkilökuntaa, veroviranomaisia ja poliittisia päätöksentekijöitä henkilökohtaisilla murheillaan. On hän myös päättänyt olla syyllistymättä ja uhriutumatta Yhteiskunnan velkalaivan uppoamisesta, vaikka syytä kovasti eritoten mummoikäisten kansalaisten kontolle on tarjottukin. Voikaa hyvin kaikki, jotka vielä voitte hyvin! So long!

Eläkeläisen vuoden kierrossa on aika runsaasti pienten kotipuuhien täyttämää arkea ja rauhallista kotoilua. Harrastuksia on vähän ja velvollisuuksia vielä vähemmän. Niinpä sitä ilahtuu poikkeuspäivistä, joihin saattaa tupsahtaa viesti tai puhelu kauempana asuvalta ystävältä, tuttavalta tai sukulaiselta tai töissään ahertavalta perheenjäseneltä. Jos ei viikkoihin tapahdu mitään, soittaa sitten itse ystävälle ihan vain vaihtaakseen tunnelmia ja tarinoidakseen hetken.

Yksi porukkaharrastus pitää eläkemuorillakin olla, jossa tapaa tuttuja. Päätoiminen elämäntoverin kyljessä kyhjöttäminen ei ole terveellistä, sen opettivat karusti koronavuodet.  Ihminen on lähtökohtaisesti sosiaalinen eläin ja tarvitsee jonkun ryhmän, vaikka pienen, johon tuntee kuuluvansa. Tarvitaan aloitekykyä, että olemassa olevat yhteydet eri yhteyksistä tuttuihin ihmisiin säilyvät elävinä. Sen olen itsestäni jo huomannut, että talviaikaan tapaamiset jäävät vähiin, mutta kesän tullen lähtökitka pienenee, ja energiat lähtevät virtaamaan.

Työvuosilta en kaipaa muuta kuin kesälomia! Tai siis ihmisiä toki, mutta myös sitä elämisen rytmiä, jossa syyskauden asiat olivat täynnä uusia alkuja, vuodenaikajuhlat pidettiin juhlina ja keväällä  alettiin suunnitella, mitä tehdään kesälomalla. Kun kuoromme – se ainoa jäljellä oleva porukkaharrastus – oli laulanut kevätkonserttinsa viimeisen laulun, tavoitin pitkästä aikaa sen riemuntunteen: nyt alkaa kesäloma!

Olen taas ajautunut samaan, likipitäen toivottomaan puuhaan: uppoutunut ’kolmannen huoneen’ kaapin uumenista pursuavan kirjallisen ja kuvallisen materiaalin lajitteluun: paperikeräykseen, takkaan, talteen… Ensimmäisen kerran pöyhin perusteellisesti papereitani eläkkeelle jäätyäni, viimeksi taisin täydentää työtä äidin kuoleman jälkeen. Ja nyt kaapin ovea avatessa tulee taas silmille viime vuosien saldoa: lehtileikkeitä, ystäväpostia, lastenlasten piirustuksia… Ja pohjamateriaalina kaapissa on valokuva-albumihylly, vanhojen kalenterien laatikko, muistojen kätkölaatikot.

Tämänkertaisen ryhtymisen käynnisti viime vuoden kalenterin etsintä, oli tarpeen varmistaa eräiden tärkeiden tapahtumien ajankohta. Kalenteri lienee jossain tuoreimpien pinoista. Sen sijaan leikepinosta putkahti henkilöhaastattelu, jota myös olen etsinyt. Tässä puuhassa aika viuhtoo tiehensä huomaamatta. Puolelta päivin tajusin, että ruuanlaittoon olisi pitänyt ryhtyä jo ajat sitten. Myönnän yllättyneeni ja ilahtuneeni totaalisesti, kun ilmeni, että Toinen oli jo tarttunut toimeen.

Huoneissamme on isot hyllyt täynnä kirjoja – runoja, romaaneja, filosofiaa, muistelmia, taideopuksia, tietokirjoja ja erikseen cd-levyhylly. Erään lipaston laatikot ovat täynnä nuotteja, toisen matkamuistiinpanoja, kolmannen kirjeenvaihtoa. Perhearkistolla on paikkansa ja päiväkirjoilla. Toisella on huoneessaan aarteisto, lähinnä teknistä ja historiallista aineistoa. Mihin ne kaikki joutuvat meidän jälkeemme? Emme aavistaneet kirjoja hankkiessamme, että joutuisimme ne vielä itse repimään kansistaan paperinkeräykseen. Onko antikvaareja enää olemassa? Tarvitseeko tulevaisuus internetin lisäksi kirjoja?

Toisaalla odottaa aikaansa hoivakotiin päässeen Tädin koti kirjahyllyineen, vaatekaappeineen ja lipastoineen. Toinen huokailee, että siellä sekä omissa kaapeissamme on vanhentunutta audiovisuaalista laitteistoa, joka pitäisi kuskata johonkin kierrätyspisteeseen.

Vain rojuako meistä jää, kun aikamme päättyy?

Sai se peijakas meitsimummon kii tänäkin vuonna, kuten poikkeuksetta joka ikinen kevättalvi. Juuei, ei siis SE, ihan vain tavallinen kausiflunssa, jota myös kauniisti räkätaudiksi kutsutaan. Silleen, et ensi tuntuu haljulta, no, mikä on, kun mikää ei kiinnosta. Kurkkua kutittelee. Sitten alkaa sarja-aivastelu. Äkkiä valmiiksi avattu nenäliinapaketti joka huoneeseen ja viereen jätepussi. Yöksi taputellaan nenää bepanthenilla. Sähkösänky säädetään puoli-istuvaan asentoon. Lämmintä mustaviinimarjamehua kitusiin tuon tuostaki. Poikakaverilla sama juttu.

Kolme päivää ja kolme yötä yhtä ja samaa kärvistelyä. Kuumemittarilukema ei värähdäkään, mitäs turhia. Jos päätä oikein kivistelee, voihan sille panadolin tarjota, vaikkei se mitää auta. Kolmantena päivänä (vähän ennen kuolemaa) pitää kummiski vielä jaksaa kaivella nenäparkaa pumpulitikulla ja liuottaa näytöt putkilon pohjanesteeseen. Testimittari ilkkuu negatiivista. Niinku arveli, ei tää ole SE. Siis kärsi, kärsi, ei tässä muu auta. 

Neljännen päivän aamuna pitkään ja unitta nukutun yön jälkeen aurinko nousee. Hämmästyn: jäinpäs jästipää henkiin vielä tästäkin.   

Lunta on taas. Ja hiukan hiutaloi lisää. Olkoon oikukas, mutta talvi kuitenkin, siitä voi iloita.

Toinen lähti tutulle reitilleen toiseen kaupunkiin. Tarkistin mitä jääkaappi tarjoaisi tälle päivälle lounaaksi: karjalanpaistia ja kuoriperunoita viikonlopun tuolta puolen. Taidan lämmittää itselleni pinaattiräiskäleitä. Ennen hänen paluutaan on oiva hetki käydä läpi vielä kuoron alttostemmat.

Viikonloppuna Vaarilassa vietettiin hartaasti odotettua ja kerran jo siirrettyäkin tyttöjen yökylää. Mainio kombo on yksitoistavuotias ja nelivuotias serkuspari. IsoMurulla on eri ikäisiä äidin suvun serkkuja runsaasti lähellä ja kaukana, mutta Pikkufriidulla on serkkuja vain nuo kaksi, IsoMuru ja isoveljensä, jota kutsuttakoon tässä yhteydessä Teiniritariksi, koska 14 v. Voitte kuvitella miten rajattomasti Pikkufriidu ihailee IsoMurua, joka puolestaan hoivailee ja opastaa pienempäänsä tosi nätisti.

Pikkufriidun rauhoituttua yösijalleen ja Vaarin mentyä ’oikaisemaan selkää’, Mummeli ja IsoMuru arvioivat Putouksen uusia ja entisiä improja. Mummelia huvitti eniten isojen leikkijöiden pienet lipsahdukset ja lapsikatsojien kommentit. Kaikesta päätellen ainakin leikkijöillä itsellään oli hauskaa, kun pokka ei aina ihan pitänyt.

Syvään huokaisten otettiin sitten eilen arkinen hiljaiselo vastaan, vaan annas ollakin. Kolme harvoin soittavaa ystävätärtä oli toennut tarttumaan luuriin arjen tultua. Siinä sitä hulahtaa helposti tunti jos toinenkin naisihmisten kesken ennen kuin sosiaalinen kiintiö täyttyy.

– Eipä ole aikoihin tavattu, todettiin Pissismummon kaa tässä taannoin, kun tuo poikkesi. – Olis maailman asiain tilassa enempi paljon paremmalle tolalle säädettävää, vai mitä. – Niin’pä.

– Ennenki oon arvostellu uutisten yksituumaista eksisteerausta pahanilmanlintuna. Kun aukaiset minkä tahansa toosan tai aviisin, ikävää uutista pölähtää silmille ja sataa lotisten niskaan. Päivä on pilalla heti ja taas. Ihminen ei saa illalla unta, kun sitä moskaa pitää fundeerata ja lapioida mielestään tunkiolle. Luontokato. Ilmastohätä. Energiakriisi. Ydinaseella uhkailu. Ohjusten pauke. Sotarikokset.

– Juuei, mutku, tää mitää uutta ole. Kuka muistaa edellisen maailmanlopun meiningin, terroristien aloittaman sotimisen Syyriassa? Siinäpä olivatten kohta osallisena samaiset Venäjän sekopäätsaari ja Turkin yrmysulttaani, ku näinäkin aikoina. Syyrian pienipääkukko piileksi palatseissaan ja Luvatun Maan Mooseksellakin oli näppinsä pelissä. Hyvinki kymmenen vuotta nahistelu jatku ja taitaapa jatkua vieläki. Mulloksella on koko maanosa, jota Lähi-Idäksi muinoin kutsuttiin ja jota nyt mohamettilaisten jumalinen rättipääporukka hallinnoi. Naiset ja lapset kyyristelee teltoissa pakolaisleireillä ja miehet tappelee verissä päin. Ison meren yhdellä laidalla taas Kiinan Keisari hymyää salaviisaasti, ja toisella laidalla riekkuu omatekoinen Maailmanvaltias, jolta laillisesti valittu demokraattipresidentti mukamas vei viekkauella ja vääryyellä vallankammarien avaimet.

– Nih. Vaan minkä näille kukaan mahtaa. Herttaisesti harmaantunut Mummokuningatarkin väsyi isojen poikain nahistelua seuraamaan, otti kruunun kiharoiltaan, ja poistui elämästään helpotuksesta hengähtäen.  


Lokakuu, viimeisillään. Arkiviikko, viimeisillään sekin. Vierimme useamman siltaremontin hidastamaa väylää kohti Paratiisia, jossa Esikoisemme pitää majaa. Esikoisen Ritaripoika on täyttänyt vuosia, ja siellä he ovat jo kaikki, jotka ovat meille ja yhdessä meidän kanssa Perhe.

Lapsenlapsillahan on se etu ja rikkaus, että saavat kuulua kahteen erilliseen sukuperheeseen. Äidin suvun puolella Ritaripojalla on mummo ja vaari sekä tätejä, enoja ja serkkuja yllin kyllin. Isänsä puolella taas nämä mummeli ja vaari sekä sedän ja tädin perheen kaksi ihanaa pientä tyttöserkkua.

Neljätoistavuotias istuu kahvipöydässä meitä vastapäätä ja kertoo avoimesti syksystään. Ymmärrämme, että uusi koulu ja uudet musiikkiopintojen kuviot ovat tuntuneet ajoittain raskaalta. Hän on lahjakas ja opinnoissaan menestynyt. Hän tietää, että meille hän on erityisen rakas ensimmäisenä lapsenlapsena. Hän kysyy mm. onko meillä tylsää kahdestaan – no, väliin on ja enimmäkseen ei – ja mitä me katsomme television suoratoistokanavilta – käy ilmi, että osittain samoja, osittain eri.

Välähdyksinä jää mieleen erilaisin kokoonpanoin käytyjä keskusteluja siellä täällä huoneistossa. Kummisetä tarjoaa luottamusharjoituksen nostamalla pikkumurun ja isosiskon vuorotellen korkealle venytystangolle ja ottamalla vastaan, kun pienten käsivoimat loppuvat. Piilosilla ollaan Vaarin ja Mummelin kanssa, joiden ongelmana on löytää aikuiskokoinen piilopaikka. Isomuru esittelee rumpusettiään, josta kuuluu pelkkä napse ilman kuulokkeita. Ritaripoika ja setänsä käyvät syvällistä keskustelua (tietotekniikasta, arvattavasti) pojan huoneessa.

On meillä ihana perhe, jossa saamme olla isovanhempina. Mikä rikkaus lapsenlapsissa nuorimmaisesta yksivuotiaasta aina teini-ikäisiin. Ja omat pojat onnellisina ja tasapainoisina rakastettuineen elämänsä keskipäivässä.

Tässä eräänä päivänä ystävämme Pissismummo ohjeistettiin sosterin systeemissä käydessä lempeästi ilman ennakkovaroitusta miettimään hyvin toimineen ja edullisen lääkkeen vaihtoa uuteen. Ainoa pulma uudessa, kaikin puolin erinomaiseksi kuvatussa lääkkeessä on sen hinta, joka on moninkertainen entiseen verraten kuukautta kohti. Korvattavuusehtoja on tiukennettu, joten on mahdollista, että Kela ei osallistu ja Mummo joutuu maksamaan koko hinnan laihasta eläkepussistaan. Kunpa se edes olisi ainoa lääke, jota Mummon ylläpitoon tarvitaan. Uudistuksen tarkoitus on ilmiselvästi vähentää käyntejä systeemin hoitoväen pakeilla, mikä vähentäisi tarvittavaa väkeä ja palkkakuluja.

Kehitys kehittyy koko ajan ja kuten tiedämme, hoito muuttuu hyvinvoinniksi ensi vuoden alussa. Potilaita ei enää ole, on vain hyvinvointikansalaisia, joiden asiat hoidetaan etänä. Ei pidä mennä häiritsemään uudistettua systeemiä henkilökohtaisella käynnillä. Ehkä piankin systeemissä vastailee robotti, joka etätutkii asiakkaan ja kertoo, jos vikaa on. Robotilla on valmiina vastaus kaikkiin kysymyksiin, joita hyvinvointikansalainen keksii kysyä, mihin siis lääkäreitä enää tarvittaisiin. Robotti lähettää e-reseptit apteekkiin sähköisesti, asiakas hakee pillerit, napsii ne manuaalisti ohjeen mukaan. Näin lisääntyy hyvinvointi robottiyhteiskunnassa.

Nyt Pissismummo jo heristelee: mikäpä niiden on hyvinvoida, joilla on pelit ja vehkeet ja lähipiirissään joku, joka osaa ja jaksaa pitää etärobotteja pystyssä palvelunestohyökkäysten ristitulessa! Vaan entäpä elämänmelskeestä syrjään unohtunut mummo tai pappa, jolla ei ole. Ketään. Missään.

…kunnes tuli se päivä, kun Pissismummo oli ajatellut mennä Stadin keskustaan tiettyyn jalkinekauppaan. Miniäkulta oli kaivanut toivomusten mukaiset kengät netistä näytille ja neuvonut mistä niitä saa. Mummo kysymään huolissaan Pappakaverilta lähtisikö tuo kyytimieheksi, käytäisiin ehken katselemassa muutakin ja syötäisiin lounas perillä. ”Tottakai”, oli vastaus.

Jos olet ajanut E-nelosta Kalasataman kautta kohti Helsingin keskustaa, tiedät miksi Mummo oli ehkä vähän huolissaan. Ei ole koronavuosina Stadissa paljon ajeltu, kun ei ole asiaa ollut. Kalasatama on vuosikaupalla ollut tekeillä, läpiajo on yhtä trialia eikä tule lähivuosinakaan sen selvemmäksi. Muitakin reittejä keskustaan on, mutta kun Mummo ei aja, ei ole paljon sanomistakaan siihen, mitä reittiä kuski katsoo parhaaksi käyttää.

Kalasataman talontotterot ovat kauempaakin katsoen aiheuttaneet kylmänväristyksiä. Lähituntuma on suorastaan puistattava. Kuin isoja legopalikoita olisi kasattu päällekkäin vähän huolimattomasti vinksalleen. Missään olosuhteissa ei ole tuo ihmistä kutsuva asumisen muoto, tuumii P.Mummo ja sulkee silmänsä, kunnes ajomies on kiertelyn ja kaartelun jälkeen viimein osunut Pitkänsillan päähän ja tie selvenee. Pysäköintihallit, joita on keskustan alla lukuisia, ovat kyllä hyvä keksintö, mutta kun nykyajan kaupunkimaasturit ja muut hybridiautot ei mahdu niihin vuosikymmen sitten laadittuihin pysäköintiruutuihin. Siitä seuraa, että liian kapeiksi jääneitä tyhjiä ruutuja on runsaasti ja luolaa saa kiertää pikään, ennenkuin löytyy semmoinen väli, mihin uskaltaa yrittää parkkiin.

Yksi hyöty luolastosta on. Niistä lähteviä maanalaisia reittejä ei joka vuosi revitä auki niin kuin katuja eikä tukita ihmisten kulkua. Kun Stadin muinaisasukki on kerran oppinut miten mistäkin päästään minnekin katutason alla, voi luottaa, että sitä kautta pääsee aina perille. Kauppa löytyi sieltä, mistä pitikin, täsmälleen halutunlaiset ja oikean kokoiset kengät löytyivät, tuntuvat hyvältä jalassa, eikä pankkikorttikaan tilttaa. Päälle päätteeksi poikettiin silmäilemässä kevätmuotia ja jotain jäi haaviinkin. Ostosnyssäköitten kera sitten istahtivat P.Mummo ja Pk.Pappa nauttimaan päivän lounasta olon tukevoittamiseksi. Autokin löytyi maanalaisesta piilostaan. Tuumattiin, että alkaa tuntua normaalilta elämältä, vaikka vielä tungoksessa olikin kasvosuojus nokalla.