Matka sovittuun tapaamiseen Pohjanmaalle kävi välietapin kautta. Se taas oli Tampereella, jossa olemme tulleet käyneeksi elämän mittaan melko ahkeraan. Pääkaupunkiseudulla puoli vuosisataa asuneina pikkukaupunkilaisina olemme siinä käsityksessä, että Suomessa on oikeastaan vain muutamia urbaaneja kaupunkeja: Helsinki, Tampere ja Turku; ehkä Oulu ja mahdollisesti Kuopio kuuluisivat joukkoon, muut näyttäytyvät lähinnä alueellisen kulttuurin ja kaupan keskittyminä tai maaseututaajamina. Tämä on kotimaan matkailuun perustuva mielipide, josta en käy kinaamaan.

Tampereella satoi ripotellen, isot keskustahotellit olivat kansoittuneet Taekwondo-nuorison MM-kisojen osanottajista. Suosimamme kodikas pikkuhotelli eli omaa rauhaisaa elämäänsä, nukuimme hyvin. Nokia-areena ja sitä ympäröivä arkkitehtuuri oli muuttanut keskustan ilmettä sitten viime käynnin. Ihan kuin olisi globaaliin metropoliin tullut.

Toiselle laidalle kotimaata on etelästä selvästi pitempi matka kuin sieltä pääkaupunkiseudulle, todettiin yhteisissä keskusteluissa määränpäässä. Syysmaisema Kuortaneenjärven rantamilla oli sielua hoitava. Tapaamisten ja muiden yhteyksien elävinä pitämät suhteet kukkivat välillämme. Obligatoriset muistot opiskeluajoista kirvoittivat yhä hyväntahtoista naurua. Keskustelu vanhenemisen teemoista sekä ammatti-identiteetin merkityksestä puolestaan vakavoitti. Myös henkilökohtaisten kuulumisten jakaminen on aina kuulunut näiden tapaamisten proseduuriin.  

Yhteyden kokemukset tässä ajassa ja ikäkautemme arjessa tuntuvat vaalimisen arvoiselta aarteelta.

Juhlapäivän lähestyessä pysähdyimme arjen lomassa muistelemaan nuoruutemme merkittävimmän muutoksen alkusointuja, kohtaamistamme, ensi askeleita tutustumisen tiellä. Hääalbumi kertoo sen, mitä tunnetasolla meissä tapahtui. Aikuisen ennakoimaton rakastumisen prosessi voi olla nopea. Ilman epäröintiä me marraskuussa tutustuneet kihlauduimme helmikuussa ja elokuussa olivat häät.

Ensimmäinen vuosikymmen oli yhteisen arjen opettelua. Perheyksikkö kasvoi viidessä vuodessa kahdesta neljäksi ja koti muuttui pääkaupungista pikkukaupunkiin, johon hitaasti kotiuduttiin. Toisen yhteisen vuosikymmenen aikana lapset olivat jo koulupolullaan ja itse olin palaamassa työelämään. Siihen vuosikymmeneen sisältyivät myös omaa ammattitaitoa täydentävät erikoistumisopintoni.

Kolmas vuosikymmen oli lasten koulun ja harrastusten rytmissä kulkevaa arkea, johon pyrittiin sovittamaan perheen yhteisiä juttuja ja kummallekin yhtä omaa harrastusiltaa viikossa. Jälkeen päin ajatellen tämä vuosikymmen muodostui henkisesti raskaimmaksi, sillä siihen ajoittuivat poikien teinivuodet ikäkausiskismoineen ja lukioajat sekä 90-luvun lama ja sen myötä Toisen lyhyt työttömyysjakso.

Neljäs vuosikymmen tuntui menneen jonkinlaisessa sumussa. Pojat opiskelivat ja etsivät elämänpolkuaan. Nuorten kotoa lähtö riipaisi samaan aikaan, kun työni alkoi käydä raskaaksi yllättävien terveysongelmien ja työpaikan sisäisten muutosprosessien viedessä voimia. Eläkkeelle siirtyminen oli minulle suuri helpotus. Aloin taas opiskella ja harrastaa kulttuuria. Yhteinen lomamatkailu ja konsertti-illat toivat vaihtelua.

Viides vuosikymmenemme on ollut kaikinpuolisen tasaantumisen ja rauhoittumisen aikaa. Pojat löysivät tahoillaan elämäntoverinsa ja ensimmäiset lastenlapset toivat isovanhemmuuden ilon elämäämme. Koimme viidennen vuosikymmenen elämämme parhaana jaksona, vaikka kummallakin oli jo pulmia terveyden kanssa. Koronapandemia oli sukupolvellemme täysin uusi kokemus. Se on myös tuntunut merkittävänä ja käänteentekevänä muutoksena yhteiskunnassa.

Viidenkymmenen yhteisen vuoden täyttyminen on ehdottomasti ollut meille juhlan arvoinen etappi. Rakas perheemme on saanut uusia jäseniä. Lastenlapsista ensimmäiset ovat jo teinejä, tuoreimmat päiväkoti-ikäisiä. Ja me kaksi elämme vanhuuttamme kaikesta kiitollisena, niin onnellisista kuin kipeistäkin hetkistä. Rakkaudessa on vuodenaikansa kuten liitolla vuosikymmenensä, sen voi hyväksyä ja olla kiitollinen.

Jokaisella meistä on merkkipaalunsa elämänsä matkan varrella. Ei toinen tiedä, tuttukaan, mikä juuri minulle on merkityksellisintä kaikessa ollut. Medialle erityisesti tarinoilla julkisuuden henkilöiden elämästä on kaupallinen lisäarvo. Taviksien elämänpolku tuskin muita kiinnostaa kuin läheisimpiä, jotka tuntevat ja välittävät.

Monien merkitykselliset asiat liittyvät ikävuosien täyttymiseen, opiskeluvaiheisiin ja ammattiin valmistumiseen, urakehityksen etappeihin, tunnesuhteisiin, perhetapahtumiin, suvun ja ystävien elämän kohokohtiin ja käänteisiin. Itsetuntemuksen vuoksi on hyvä käydä menneissä muistikuvissa hahmottaakseen oman arvomaailmansa. Tätä olen tehnyt läpi elämäni kirjoittaen.

Hakiessani kirjastosta tai kirjakaupasta luettavaa, joka kutsuu tiedon ja kulttuurin ääreen, runojen tai tarinoiden maailmaan, muistan kiitollisena veljeäni, joka kolme vuotta vanhempana aloitti koulun ja esitteli pikkusiskolle aapisensa. Hänen ansiostaan opin lukemaan nelivuotiaana. Hyvällä syyllä voi sanoa, että lukeminen on ollut elämänikäinen harrastukseni. Veli on ollut laulumiehiä koko elämänsä, laulusta tuli myös minulle tärkeä harrastus. Esikuvilla on merkitystä.

Saatuani ammattiopinnot loppuun, kohtasin tulevan puolisoni, jonka kanssa matka jatkui yhdessä. Nyt viisikymmentä vuotta myöhemmin hän on vierelläni yhä. Olen kiitollinen rakkaudesta ja onnesta, jota olen saanut ja voinut opetella antamaan. Olen kiitollinen kahdesta upeasta pojasta, jotka saimme. Yhdessä on voitu jakaa vaikeiden vuosien taakkaakin. Oli myös tuskallinen vaihe, jolloin koin rakkauden kuolleen. Käsittämättömästi rakkautemme kuitenkin koki uuden kevään ja antoi meille mahdollisuuden yhteiseen vanhuuteen. Poikiemme perheiden kautta olemme saaneet kokea myös lastenlasten onnea. Tämä vuosi on merkkipaalumme. Elämälle kiitos.

”Unohtakaa vanhat, kauheat äitienpäivälaulut! Haudatkaa ne lopullisesti ja löytäkää itsellenne uusi laulu!” – Näin räväkästi tuulettaa toimittaja, rovasti Hilkka Olkinuora Kotimaa-lehden n:o 19/2023 julkaisemassa haastattelussa ajatuksiaan entisajan ihannoidusta äitimyytistä.

Lapsuudessani kuultiin usein äitienpäivän aikoihin radiosta laulu, joka lauluintoista tytönsieluani kosketti jo silloin. ”Maan päällä paikka yksi on, niin pyhä, suuri, verraton. Se tarjoo lemmen turvaisan ja kätkee onnen kalleimman. – – Vain sydän äidin tunnet sen, niin hellä on ja lämpöinen. Se riemuitsee sun riemustas, se tuntee huoltas, tuskias. – – On paikka missä lohdun saa, sua sydän äidin rakastaa. Voit hellään helmaan painaa pään ja itket murheen lientymään.”

Murrosiässä aloin ymmärtää, miksi tuo ei ollut minulle totta. En kerta kaikkiaan ollut sellainen tytär, kuin äiti toivoi. Siksi minulle ei ollut helliä helmoja tarjolla. Piti aikuistua, ennen kuin ymmärrys ehti sinne asti, mikä oli äidin tilanne ennen syntymääni: karut sotavuodet ison sukuperheen jakamassa talossa, jossa miniät toimivat navettapiikana. Vasta rauhan tultua alkoi työntäyteinen kodinrakennus ja elämä uudessa talossa, missä pääsi vihdoin emännöimään omaa kotia.

Olosuhteet eivät aina tue ideaalista vanhemmuutta, eikä ainoa tytär välttämättä ole äidin ahkera apulainen, jos sattuukin olemaan lukuintoinen ja kiinnostuu omaehtoisemmasta elämästä. Sain hyvän ja turvallisen isäsuhteen, joka on kannatellut riittävästi. Olen kiitollinen.

Olin vaihtamassa lakanaa vuoteeseen. Ulkona oli mitä ihanin vuodevaatteiden tuuletussääkin. Olen jo vuosikymmenet käyttänyt äidiltä perittyjä pitsilakanoita aluslakanoina. Pussilakana peiton suojana taas on nykymaailman paras keksintö elämän arkea helpottamaan ja vähentämään pyykkiä.

Kesken lauantaiaskareen liikutuin niin, että sydämessä läikähti. Katselin hellästi aluslakanaa, jossa oli ihan omin kätösin puoli vuosisataa sitten virkattu pitsi. Kaikki ystäväni tietävät, että olen tuhattaitoisen äidin toistaitoinen tytär mitä tulee käsitöihin. En ollut paikalla, kun niitä taitoja jaettiin, olin haaveilemassa, kirjoittamassa, lukemassa tai laulelemassa. Nyt tuo toistaitoisen ainoa omatekoinen oli suorastaan hajoamispisteessä. Oli aika hyvästellä se pitseineen lumppukeräykseen.  

Etsiessäni Tädin kaapeista hänelle hoivakodissa käytettäväksi sopivia vaatteita, löytyi neljä erikseen pakattua pitsilakanaa, joissa oli käsin virkatun pitsin lisäksi tädin etunimikirjain taitavasti merkattuna. Lakanat olivat ilmeisen käyttämättömiä, hienoa puuvillaa, kaksi pellavaistakin. Tajusin yhtäkkiä liikuttuen, että ehkä nämä olivat Tädin kapiolakanoita. Sukutarina kertoo, että tädillä oli ollut nuoruudessa mielitietty, joka ei palannut sodasta. Lakanoissa viipyi täyttymättömän onnen, kadonneiden muistojenkin surullinen tuoksu.

Olen taas ajautunut samaan, likipitäen toivottomaan puuhaan: uppoutunut ’kolmannen huoneen’ kaapin uumenista pursuavan kirjallisen ja kuvallisen materiaalin lajitteluun: paperikeräykseen, takkaan, talteen… Ensimmäisen kerran pöyhin perusteellisesti papereitani eläkkeelle jäätyäni, viimeksi taisin täydentää työtä äidin kuoleman jälkeen. Ja nyt kaapin ovea avatessa tulee taas silmille viime vuosien saldoa: lehtileikkeitä, ystäväpostia, lastenlasten piirustuksia… Ja pohjamateriaalina kaapissa on valokuva-albumihylly, vanhojen kalenterien laatikko, muistojen kätkölaatikot.

Tämänkertaisen ryhtymisen käynnisti viime vuoden kalenterin etsintä, oli tarpeen varmistaa eräiden tärkeiden tapahtumien ajankohta. Kalenteri lienee jossain tuoreimpien pinoista. Sen sijaan leikepinosta putkahti henkilöhaastattelu, jota myös olen etsinyt. Tässä puuhassa aika viuhtoo tiehensä huomaamatta. Puolelta päivin tajusin, että ruuanlaittoon olisi pitänyt ryhtyä jo ajat sitten. Myönnän yllättyneeni ja ilahtuneeni totaalisesti, kun ilmeni, että Toinen oli jo tarttunut toimeen.

Huoneissamme on isot hyllyt täynnä kirjoja – runoja, romaaneja, filosofiaa, muistelmia, taideopuksia, tietokirjoja ja erikseen cd-levyhylly. Erään lipaston laatikot ovat täynnä nuotteja, toisen matkamuistiinpanoja, kolmannen kirjeenvaihtoa. Perhearkistolla on paikkansa ja päiväkirjoilla. Toisella on huoneessaan aarteisto, lähinnä teknistä ja historiallista aineistoa. Mihin ne kaikki joutuvat meidän jälkeemme? Emme aavistaneet kirjoja hankkiessamme, että joutuisimme ne vielä itse repimään kansistaan paperinkeräykseen. Onko antikvaareja enää olemassa? Tarvitseeko tulevaisuus internetin lisäksi kirjoja?

Toisaalla odottaa aikaansa hoivakotiin päässeen Tädin koti kirjahyllyineen, vaatekaappeineen ja lipastoineen. Toinen huokailee, että siellä sekä omissa kaapeissamme on vanhentunutta audiovisuaalista laitteistoa, joka pitäisi kuskata johonkin kierrätyspisteeseen.

Vain rojuako meistä jää, kun aikamme päättyy?

Olen muistamastani lapsuudesta saakka ollut laulujen ympäröimä. Äiti lauloi usein töitä tehdessään, enimmäkseen virsiä ja hengellisiä lauluja, mutta joukkoon saattoi pujahtaa joku kansanlaulukin. Isä istui radion hartausohjelmien ääressä aamuin illoin ja veisasi virret. Hän myös soitteli itse virsiä neliäänisesti harmonilla maamiehen työn kovettamilla sormillaan. Jo varhain hän oli opetellut nuotit omin päin ja soittotaito kasvoi miehen mukana.

Kansakoulussa oppimani laulut olivat Vilho Siukosen (Otava 1967) ja Olavi Pesosen (Valistus 1957) laulukirjasta. Ei oppilaille ollut nuotteja tai kirjoja omaksi antaa, vasta myöhemmin olen saanut jostain antikvariaatista tai kirpparilta sekä Siukosen että Pesosen laulukirjan omaksi. Niiden myötä voin palata varhaisiin laulumuistoihin. Vielä nytkin saatan kaivaa nuo rakkaat, puhki kuluneet opukset esille, halutessani muistella lapsuuteni lauluja kotipianon ääressä.

Jokaisella aikakaudella ja sukupolvella on omat laulunsa. Oikein huvitti laskea kymmenen eri otsikon alle sovitettujen laulujen määrä Siukosella (1967): 25 hengellistä laulua, 39 laulua isänmaasta, yksitoista laulua muista maista, lauluja luonnosta 45, työn lauluja 32, leikki- ja urheilulauluja 45, lepohetkien lauluja 40, Kotona ja koulussa -otsikoituja 22, 28 joululaulua ja lopuksi 16 ketjulaulua. – Pesosen (1957) jaottelu oli samanhenkinen: Koti, Ihminen, Isänmaa, Maailma, Luoja, – yhteensä 374 laulua. Jaottelut kertovat sotien jälkeisen sukupolven kansakoululaisten laulukasvatuksen painopistealueista. Oppikoulussa musiikkiopettajana oli paikallinen kanttori, joka ihmetteli miten osasin soittaa nuotista, vaikken missään soitonopetusta ollut saanut.

Ensimmäiset lapsenlapsemme syntyivät Esikoisemme muusikkoperheeseen. Kun haimme Murua päiväkodista hän oppi nopeasti minulta kaikuna kaikki Siukosen ja Pesosen vuodenaikalaulut. Huokasin monesti itsekseni: olen onnellinen mummeli, meillä on laulavat lapsenlapset. Koin vahvasti jatkumon äidin virsihyrinästä oman lapsuuteni lauleluun ja myöhemmin konservatorion laulutunneille ja ’ain laulan työtäs tee’ -arkeeni sekä edelleen poikiemme muskarilaulujen ja musiikkipitoisen lapsuuden kautta heidän lastensa kanssa lauleluun. Näyttää siltä, että pari heistä saattaa kasvaa vanhempiensa tapaan muusikoksi, soittotaito on sitä luokkaa. Parhaillaan mummelilla on menossa laulusessiovuodet nuorimpien lastenlapsien kera. Kuopuksen perheen muskariprinsessa on jo löytänyt oman äänensä ja omat laulunsa, Pikkumuru etsii vielä tarmokkaasti lauluihinsa sanoja (ääntä kyllä on :).

Angel’s Story soi, siinä Kathleen Battlen jumalainen sopraano ja Christopher Parkening kitarassa; levyssä Kathleenin viimeisimmäksi jääneessä Musiikkitalon konsertissa saatu nimikirjoituskin. Ne vanhat, tutuimmat ja koskettavimmat joulumusiikkilevyt soivat koko päivän, ne, joita yhteisen taipaleemme (kohta 50 v) alusta asti keräsimme systeemillä yksi uusi joka jouluksi. Ensimmäiset olivat vinyyliplattoja, jotka ovat jääneet omaan kaappiinsa. Sitten tulivat compact discit (cd-levyt). Niitäkin on jo kertynyt 31 sekä Bachin Jouluoratorion kolme levyä. Viimeisin hankinta on Emma Salokoski ja Ilmiliekki Quartetin joulujazzia.

CD-pinossa on enimmäkseen kummankin lemppareita, mutta on myös pieni inhokkiosasto. Toistani eniten kärsityttävät eri esittäjien 20xhauskaa-joulua-kooste Jouluparaati, tuo kilkan-kalkan-musiikki lienee lasten iloksi ajateltu. Richard Claydermanin pianonsoittomaratoni Christmas on toinen inhokki, josta minä puolestani jossain joulumielentiloista saatan nauttiakin. Yleensä hankinnoista on keskusteltu yhdessä, niin että huteja on varsin vähän.

Parhaillaan täällä soi accappella-laulun ykkösyhtye Rajaton, jonka ensimmäinen joululevy on ehdottoman loistava. Molempien suosikeissa top-10 listan yläpäässä on ehdottomasti Mahalia Jacksonin vinyyleiltä poimitut parhaat joulumusiikkitulkinnat otsikolla Silent Night. Mainittakoon, että onnistuin hankkimaan lähes kaikki Mahalian vinyylit nuorena laulunopiskelijana, ja ne ovat soittokunnossa.

Eilisen perheen yhteisen jouluaterian ja yhdessäolon tunnelmat viipyvät mielessä. Esikoinen kertoi joulu joululta kerryttäneensä lasten joulumusiikkisovellusten repertuaaria ja vahvisti ajatuksemme siitä, että Muru ja Rip ovat yhteissoitossaankin varsin pitkällä, kummankin monien musiikkiopistovuosien ja nykyisten sello- ja viuluakatemiaopintojen myötä. Kuopuksemme tyttöperheen nuorimmainen, puolitoistavuotias Pikkumuru nautti estoitta kaikkien huomion keskipisteenä olosta. Oli mahdollisuus kiivetä moneen syliin ja pisimpään hän viihtyikin Rip-teinin ja Vaarin sylissä. Isosisko löysi isänsä kitaransoiton taustalle pianosta rytmin, ja koko poppoo yhtyi tuttuihin iloisiin ja hartaisiin joululauluihin.

Tuli sillä tavoin sopivasti tuulenvireinen päivä vaatehuoneen inventaarioon, että saatiin vaatteet pihaan narulle päiväksi. Saman tien voitiin imuroida sekä pyyhkiä seinät ja lattia. Tuuletuspäivä ilahduttaakin garderobin hulmahdellessa narulla kaikissa väreissään.

Tässä elämänvaiheessa on syytä tarkastella muutoinkin mitä kaikkea kaapeissa on. Muisto-osastoa, jota ei enää käytetä, on vielä yllättävän runsaasti. Äidin vihkipuku, sotavuosina veljenvaimolta kierrätetty sekä serkulta saatu valkea rippimekkoni ovat jo tummuneet alkuperäisestä väristään. Israelin matkalla Jerikosta ostettu kultalangoin kirjailtu arabinaisen vaate palveli 1970-luvun seurakuntatyövuosina aiheeseen liittyvien musiikkiesitysten asuna. Anopilta saatu kansallispuku sai palvella kymmenen vuotta samassa tarkoituksessa ja on nyt muistojoukon jatkeena. Diakonissan musta juhlapuku näyttää kulahtaneelta, sitä tarvittiin aikansa kirkollisissa juhlatilanteissa. Kun saumat eivät enää antaneet periksi, uutta en katsonut tarvitsevani. Toisen laadukas ykkösmusta ja muutama takki ovat niin väljiä, että päätyvät nyt kiertoon.  

Pyysin Toistani pukemaan samettisen vihkipukunsa tummansinisen takin ja seisomaan oman pitkän laahuspukuni viereen.  Hän on työvuosistaan sen verran hoikistunut, että takki sopii kuin valettu. Päivästä, jona asuja käytettiin, on reilut 49 vuotta. Niinkö se on, että muistojen garderobi päätyy kaatopaikalle, kun aikamme täyttyy.

..sain viimein kesäkukat istutettua pihaan ruukkuihin sekä perennapenkkiin malvan, joka oli kadonnut heinikkoon. En nyt muista milloin ja mistä se meille tuli, vai oliko jo tähän kotiin muuttaessamme, viime vuosisadalta kumminkin. Lapsuusmaalta jo sen kukkien herkänsävyisen lilan olen sieluni värimaisemaan imenyt. Koska taannoinen selkäjumi, perenna-alue oli päässyt pahasti heinittymään ja epäilin, että malva oli tukehtunut. Kun miniäkulta raivasi perennamaata tyttöjen kanssa täällä käydessään, valkeni totuus: malvani oli täysin kuihtunut. Nyt puhuttelen istuttamaani uutta alkua, toivottelen tervetulleeksi ja kerron sille, miten ihana sen on siinä kukkia – sitten ajallaan – odotettuna, kaivattuna ja helliteltynä. Taisin luvata, etten ikinä päästä sen tonttia semmoiseen kuntoon, vaikka mikä jumi olisi.

Muitakin tärkeitä kesävieraita kukkasieluisen pihassa on tapana ollut pitää: heleänpunertava Karjalan Heili amppelissa, keittiön ikkunan tuntumassa. Jostain se on tähän asti aina löytynyt, vaikkakin vuosi vuosi vuodelta etsitympänä, mutta tänä kesänä ei. Kun tiedän sen lopullisesti tuoneen Toiselleni kesän pihaan, olen nyt huolissani, miksi hän luovutti, tyytyi puhtaan valkoiseen petuniaan, joka toki on upea sekin.

Jotain uutta lajiakin pitää joka kesä olla. Nyt siinä on bougainvillea, joka köynnöstukineen pääsi isoimpaan piharuukkuun kokeilemaan pärjäisikö pohjolan vilpoisessa kesäkuussa ja helteisessä heinä-elokuussa. Hortensiat osoittautuivat viime kesänä jo sitkeiksi, ja yksi poutapilviyksilö viime kesän uusista pihakukkasista jopa sinnitteli sisäkukkana koko talven kesää kaihoten.