Radio tarjoili kirkkokahveja ja teetä Puotilan kappelissa koolla olevalle piskuiselle ryhmälle ja heidän musisointiaan sekä ajatuksiaan kuuntelevalle seurakunnalle. Radion ääressä istujat tosin saivat huolehtia itse kirkkokahveistaan. Join lasillisen vettä siinä seuraksi.

Laskiainen merkitsee kirkossamme vanhastaan paastonajan alkua, josta on seitsemän viikkoa pääsiäiseen. Paasto ei ole minkäänlainen pakko tai edes oletusarvo, mutta moni kristitty pitää sitä mielessään ja jättää pois jotain turhaa tehdäkseen tilaa hengellisesti tärkeämmälle.

”Silmäni aukaise, Jumalani. Kaikki muu turhaa on rinnallasi. Aamulla noustessa vierelle jää. Liekkisi loistaa kun yö hämärtää. – Viisauden lähde, vie viisauteen. Tietäni ohjaa, kun matkaani teen. Luottaa voin Isäni rakkauteen. Kätkeydyn suojaasi turvalliseen.” – Vk. 923

Keskustelijat puhuivat juurevasta kirkkovuodessa elämisestä. Joku kertoi myös pitäneensä kiitollisuuspäiväkirjaa valokuvin ja sanoin, se tuntuu lisänneen kiitollisuutta elämän lahjoista. Arkiretriitti, kahdenkymmenen minuutin rukoushetki aamuisin, valostaa arkea.

”Tulkoon tie sinua vastaan, olkoon tuuli aina myötäinen, päivä poskillesi paistakoon, sade pelloillesi virratkoon. Ja kunnes kohdataan, elämäsi jääköön käsiin Jumalan.” – Vk. 979

Katselin kyynelsilmin Mari-piispan virkaan vihkimystä Turun tuomiokirkosta. Ilonkyynelin! Miten suurta iloa voi tuntea oman rakkaan kirkkonsa sisäisten muurien murtumisesta. Meillä on Irja, meillä on Kaisa ja nyt meillä on Marikin! Ja miten hienosti ja lämpimästi arkkipiispa Tapio otti Marin työtoverikseen arkkihiippakunnassa, siitäkin voi vain vilpittömästi iloita.

Kuuntelin kyynelsilmin Mari-piispan saarnan sanoja. Ilonkyynelin! Puhuja oli läsnä omana itsenään, itseään korostamatta, sovitti askeleensa isoisänsä askeliin tuossa samassa kirkossa ja samalla kirkkomme historiaan. Teksti alkoi elää, liittyi raamatunhistorian tuhatvuotiseen jatkumoon ja samalla tuli nykyihmiselle ymmärrettävällä kielellä ja tuoreilla sanavalinnoilla tähän päivään ja availi ovia huomiseen.

Tulin ajatelleeksi miten tärkeä on korkeissa viroissa olla kosketuksissa itseensä ihmisenä. Hennon Mari-piispan sukupuoltaan anteeksipyytelemätön ja taustojaan kunnioittava hahmo on kirkon naisten uusi idoli. Kuten Irja-piispa runoilijasieluisena tienraivaajana joutui haavoittumaan, on taistelusta osansa saanut Kaisa-piispa miesten maailmassa meritoituneena ja rohkeudessaan esikuvallisena. Mari-piispalle haluan pyytää sisäistä voimaa ja Hengen viisautta, ettei hän hukkaa pehmeää ja rakastavaa itseään eikä kolhiinnu kirkkomme reaalitodellisuudessa.

Istun nojatuoliini käsissäni virsikirja ja silmälasit. Avaan sälekaihtimet ja katson pihaa, jossa lumikinos on kasvanut yö yöltä. Pyhän Marian kirkon kellot soivat, kutsuvat kuulemaan. Olen ottanut talteen listan virsistä, joita lauletaan. Niin isänikin teki kauan sitten, kun pienenä tyttönä kiipesin hänen syliinsä keinutuoliin kuuntelemaan radiokirkkoa. Alkuvirren aikana saapuu talitiainen tarkistamaan lintulaudan. Jyviä riittää.

Sunnuntain teema on ansaitsematon armo. Elina Rajala puhuu saarnassaan armollisuudesta, joka muuttaa ihmisen elämän arvojärjestystä. Se ohjaa kilvoitteluun ja kohtuullisuuteen. Kunkin on hoidettava omat tehtävänsä, siitä selvitäksemme tarvitsemme armoa, joka on Jumalan valtakunnan suurin salaisuus. Rukouslause jää mieleen soimaan: katso minuun, käännä katseeni sinuun, Jumala. – Saarna on lyhyt ja ytimekäs. Siinä ei ole turhia sanoja, jotka johtaisivat ajatukset harhapoluille. Minulla on ravittu olo.

Urkuja soittaa kanttori Kai Huopainen. On upeaa vaihteeksi kuulla syvän miesäänen esilaulua. Tekee mieli laulaa mukana ja laulankin. ”Joka aamu on armo uus, huolet voimme siis heittää. Rangaistuksenkaan ankaruus ei voi armoa peittää. Herran hoidosta kiittäkäämme, kun hän taivasta varten kasvattaa, murheen allakin armahtaa, hänen turviinsa jäämme.”(V. 547) Gospelkuoro laulaa puhtaasti ja kauniisti Ulla Suutarin johdolla ja säestyksellä. Laulutkin puhuvat armosta.

Pihaan lehahtaa naakkaparvi. Joku linnuista käy maistelemassa talipalloa. Pian parvi jatkaa matkaansa. Minäkin nousen kiitollisena siitä mitä sain. ”Avaat toivon maisemat” (V. 902).

Tänään istuin taas radiojumalanpalveluksen ääreen. Lähetys tuli Lappeenrannan Sammonlahden kirkosta. Toinen on Lappeenrannan seudulta kotoisin ja joka vuosi siellä käymme. Sammonlahteen poikkesimme erään seurakuntamatkan porukan mukana vuosia sitten. Kirkko on modernin oloinen. Saarnan piti kirkkoherra ja kuoro avusti virsilaulussa.

Radiokirkko on sillä tavoin striimausta parempi, että mitkään epäoleelliset tai epäesteettiset yksityiskohdat eivät häiritse, kun näköyhteyttä ei ole. Kuuloaistimukseen keskittyminen parantaa sanoman perille menoa. Teki mieli myös laulaa virsiä kuoron mukana, siitä muodostui yllättäen kokemus seurakuntalaisena osallistumisesta.

Päivän teema oli Jeesus herättää uskon. Evankeliumiteksti kertoi Jeesuksen vaelluksesta Galileassa kylästä toiseen. Mitä hän siellä? Puhui ihmisille, paransi sairaita ja ajoi ulos pahoja henkiä. Ihmeteot saivat ihmiset liikkeelle tungokseen asti. Jeesus jatkoi kuitenkin matkaa kylästä toiseen. Hänellä oli sanoma vietävänä ihmisille ja sanoma oli tärkein, eivät ihmeteot.

Minua puhutteli vapaaehtoisavustajien laatima esirukous, jossa pyydettiin viisautta maamme ja maailman päättäjille sekä virustaudin nujertamiseksi tehtävän työn ja työntekijöiden puolesta. On tärkeää, että jaetaan rukouksessa yhteinen huoli ihmiskuntaa nyt ahdistavassa tilanteessa. Jumala auttaa tavallaan ja ajallaan, siinähän uskon olemus on ja myös ihmiskunnan turva.

Se alkoi oikeastaan jo eilisestä. Iltapäivällä Esikoinen ja Kultanen tulivat pakkasesta punaisin poskin, panivat kahvia tippumaan ja istahtivat mukeineen sohvaan. Siinä viivähdimme hetken kuin ennenkin, meille oli tärkeää kuulla miten heillä vuosi on käynnistynyt ja miten jatkuu. Ilon lahjoittamiseen tämän ikäisille ei tarvita erityisiä ponnisteluja, riittää että ollaan hetki siinä tuntumassa, ei vain ruudulla tai rappusilla.

Saunan kostea lämpö pehmeine ja kipakoine löylyineen on kipuilevalle armollista. Viikon ponnistelut pyyhkiytyvät mielestäkin, valuvat viemäriin suihkuveden mukana ja jättävät raukean pehmeän olon. Ulkona on rapsakka pakkanen, sisällä lämmin. Meitä on kaksi ja rakkaamme ovat tallessa kukin elämässään.

Tänään nukuin ihmeen pitkään, olimme aamiaisella vasta vaille kymmenen. Ehdotin, että kuuntelisimme vaihteeksi palveluksen radiosta. Alkuliturgiat menivät tausta-ajona, mutta saarnan aikaan rauhoituin jo kotikirkkooni, sytytin tuohuksen Kristus Kaikkivaltiaalle ja lampukan Kolminaisuusikonin eteen. Ikkunasta katselin pihan puhtaan valkeaa koristelua, nietoksia, lumikuorrutusta oksilla, tiaisten askartelua lintulaudalla ja talipalloissa. Taivas oli valoisan harmaata pilveä. Rauha laskeutui mieleen. Kuin lausumaton toiveeni olisi kuultu, urkujen juhlavan loppusoiton häivyttyä alkoi ortodoksipalvelukseen kutsuva iloinen kellonkilkatus ja Valamon kävijälle tutuksi ja rakkaaksi tullut rukouslaulun hyminä.

Tunnustan, että olen ehtinyt ikävöidä, eniten ehtoollista, mutta myös oman seurakunnan joukossa veisuuta ja läsnäoloa. Kuten ihmissuhteiden, hengellisen elämänkään tuoreena pitämiseen eivät pelkät striimaukset riitä. Tuttuja oli paikalla, välimatkan päästä toisiamme tervehdimme. Karjala-kuoro lauloi messun päätteeksi oikein karjalankielellä sen ihanimman, minunkin sydämeni laulun, Karjalan kunnailla. Vietettiinhän myös karjalaisten kirkkopyhää.

Tunnustan, että suojamaskin kanssa on tukalaa olla tunti, varsinkin osallistua veisuuseen. Lukulasit huurtuvat, happi tuntuu loppuvan. Väkeä oli entiseen normaaliin verraten noin kolmasosa, joten välimatkaa oli helppo pitää. Joka toinen penkki oli suljettu narulla ja harvaan asetellut virsikirjat opastivat samalla penkillä pitämään riittävästi etäisyyttä. Vähäisellä väellä ehtoollinenkin sujui juohevasti. Saimme polvistua alttarille, mikä monelle meistä on tärkeä osa messun eukaristiaa.

Epidemiatilanne koettelee meitä kaikkia, mutta varsinkin erilaisista syistä riskiryhmään kuuluvia. Se näkyi messun toteutuksessa silläkin tavoin, että Asta-papin saarnan luki liturgina toiminut Chris. Valitut virret puhuttelivat, jostain niistä tuli kohti ihmeellisen lohdullinen kehoitus: Armahtakaa toisianne. Suljen sen sydämeeni.

Messun jälkeen kävimme hautausmaalla viemässä kynttilöitä ja hiljentymässä vuoden aikana kuolleiden ystävien leposijoilla. Kotonakin tuntuu hyvältä sytyttää tuohus isiemme ja äitiemme muistolle. Rauha heille ja meille.

nyt on sopiva aika liikahtaa pienesti johonkin suuntaan, ennen kuin kylmyys valuu maisemaan ja kutsuu ihmistä horrostamaan. koriin vähän evästä, vesipullo – ja matkaan.

moottoritielle on vaihdettu nopeusrajaksi 100, Toinen sopeuttaa kaasujalkaa ja miten ihanaa, kun ei tarvitse jännittää. tietenkin bemarikuski ampaisee ohituskaistaa hetkessä näkymättömiin.

aamun hesari tulee melkein luetuksi, kun ystäväsisko soittaa siihen. puhutaan ummet ja lammet. riston valinta tarjoilee reipasta musiikkia ajomatkan taustaksi. aurinkokin näyttäytyy.

eevan kukan myyjärouva valittaa, ettei kysyttyä ruukkukrysanteemia ole tällä kertaa. havuseppele kuitenkin on ja kalpeita, hiljaisia orvokkeja, jotka kestävät pienet pakkasyötkin.

hautausmaan hoitaja on jo korjannut kesäkukkien rippeet, paikka on siistitty. seppele siihen ja orvokkiruukku. lyhtykynttilään vielä tuli. se tuikuttaa pyhäinpäivän yli.

siellä lepäävät Toisen äiti ja isä, tai se mitä heidän maallisesta hahmostaan lienee jäljellä. muistot elpyvät heidän menneen elämänsä paikoilla poiketessa, lämpiminä ja kirkastuneina.

Tänään kirkossa vietetään Mikkelinpäivää, jolla ei ole samannimisen kaupungin kanssa tekemistä muuten kuin että senkin kirkoissa tätä päivää vietetään lasten ja enkeleiden merkeissä. Raamatussa mainituista arkkienkeleistä Mikaelia pidetään vanhastaan erityisesti lasten suojelijana. Kotiseurakunnassamme Mikkelinpäivä on usein ollut myös vanhusten kirkkopyhä, koska se aloittaa vanhuksille omistetun viikon. Tästä nimenomaisesta syystä kaupunginjohtaja toi henkilökohtaisesti tervehdyksensä Mikkelinpäivän messun alkuun kirkossamme tänään.

Me sukeltauduimme nojatuolikirkossamme randomilla Savon sydämeen, Kristuksen tulemisen kirkkoon  Siilijärvellä kokoontuneen seurakunnan mukaan. Kirkko on paikallisen Peko Väänäsen suunnittelema, valmistui v. 1923. Kirkon koristelu seinä- ja lasimaalauksineen on taiteilija Bruno Tuukkasen käsialaa. Alttaritaulun Kristus ristillä maalasivat taiteilijat Sulo Honkanen ja Santeri Salokivi v. 1934. Kuorikalusteita ja kirkkotekstiilejä uusittiin v. 2015. Kirkko on tyyliltään ulkoa ja sisältä vaikuttavasti suomalainen. Jumalanpalveluksen toimittivat seurakunnan miespapit, kirkkoherra ja kappalainen sekä kanttori.

Kirkkoherra puhui saarnassaan enkeleistä ja lapsista, raamatun tekstien pohjalta. Saarna oli perinteisintä kirkoissa kuulemaani pitkään aikaan. Teksti olisi antanut eväitä nykyaikaankin tuomiseen, nyt jäätiin raamatun maisemaan ja perinteisen kirkollisen kuplan sisälle.

Palveluksen jälkeen tutkin Siilinjärven seurakunnan sivuja ja herkistyin musiikkityön toimittamasta äitienpäiväkonsertista, jossa lapset lauloivat ihanan puhtaasti ja kirkkain äänin. Eihän näitä lapsuuteni lauluja täällä pääkaupungin kyljessä enää missään kuule.    

Istun tuolissani ja keskityn kotiseurakuntani kirkosta striimattuun messuun. Iloitsen havaitessani kuvauksen laadun kohentuneen keväällisistä katsomistani. Janne-kanttori esilaulaa virret komeasti, Samuli-pappi toimittaa liturgiset osuudet lempeästi kantiloiden tapansa mukaan. Saarna on selkeä, fokus pysyy pakon ja suositusten merkityksen tarkastelussa liittyen evankeliumitekstinä olevaan Jeesuksen vertaukseen. ”Kumpi teki isänsä tahdon?” Kaikenlainen aiemmin palveluksen striimausta häirinnyt hermostunut lepatus puuttuu, vaimeana taustalta kuuluvat lasten äänetkin tuntuvat kuuluvan asiaan.

Panen merkille, että esirukous ja siihen liittyvä kynttilöiden sytytys kastetuille, avioliittoon kuulutetuille ja kuolleille on asemoitu alkuliturgian yhteyteen. Hyvin se siihen istuu. Mutta mistä tähän nyt tunkeutuu vanhatestamentillinen mielikuva vanhasta valkopartaukosta, joka istuu valtaistuimellaan? Hänen eteensä kannetaan korillinen toisensa jälkeen huolta ja murhetta omasta ja toisten puolesta, vauvoja vanhempineen ja kummeineen, pariskuntia käsi kädessä, itkeviä omaisia, koko maailman hätä ja tuska sekä hyvää tarkoittava kirkollinen puuhamaa. ”Kannamme eteesi…”

Kun puhutaan raamatun käännöksen uudistamisesta nykyihmiselle ymmärrettävämpään muotoon, voisiko joku katsoa myös rukousten kielen perään?