Tänään on kirkollinen juhlapäivä, jonka keskiössä on Pyhän Kolminaisuuden kolmas persoona, Pyhä Henki. Perheenjäsentermeillä on vanhastaan ilmaistu jumaluuden persoonan miehinen olemus. Luoja-isän ja lunastaja-pojan lisäksi ylösnousemuksen jälkeen syntynyt alkuseurakunta tarvitsi läsnäolevaa voimaa pelastussanoman julistamiseen. Sitä varten lähetettiin Pyhä Henki, voima korkeudesta. Henkiolemus täydentää Pyhän Kolminaisuuden femiinillä tavalla.

Kautta aikain ihmetyksen aihe ajattelevalle kristitylle ihmiselle tämä rakennelma on ollut. Miten niin kaikkivaltias Jumala, isä, luoja ja ylläpitäjä ei riitä? Miksi oli lähetettävä poika maailmaan lunastamaan syntiinlankeemuksen alainen maailma? Miksi sekään ei vielä riitä, vaan tarvitaan henki, joka vaikuttaa maailmassa uskoon ohjaten ja voimanlähteenä? Teologinen askartelu asian ympärillä jääköön toisten huoleksi, kysyn vain itseltäni, mikä on suhteeni kolmiyhteiseen jumalaan? Ehkä palaan aiheeseen ensi sunnuntaina, jolloin kirkossa vietetään Pyhän Kolminaisuuden päivää.

Tv-ykkönen tarjosi jumalanpalveluksen Jokioisten kirkosta. Äidillisesti hymyilevä pastori ulko-ovella toivottamassa katsojat tervetulleeksi oli lämmin ele. Kansallispukuiset naiset tenorilla ja bassolla vahvistettuna lauloivat kauniisti. Tekstin lukijat, äiti ja poika esiintyivät kotonaan kuvattuina. Keskustelusaarna oli päiväkerhonohjaajan ja kirkkoherran luontevaa vuoropuhelua. Kerholaisten helluntain kertomukseen liittyvät piirustukset, hedelmäkori, kastevesi, lamppu ym. havaintomateriaali tukivat evankeliumikertomuksen sanomaa ja erilaisilla soittimilla säestetyt kuoro- ja yhteislaulut elävöittivät palvelusta. – Omat kysymykseni eivät saaneet saarnasta vastausta, mutta palveluksen tunnelma oli lämmin ja kotoisa.

Sunnuntaiaamuna paistelee taas aurinko. Joonas ja sen kaverit ennustelivat pilvistyvää ja viilenevää, jopa sadepisaroita ja ukkosia, mutta armas kesäaamu onkin herännyt hyvällä tuulella. Niin heräsin itsekin, jo neljäs aamu, kun en herännyt päänsärkyyn. Ehkä elämä tästä hiljalleen lutviutuu.
Istahdimme seurailemaan palveluksen striimausta omasta kirkosta. Siellä oli seppeleet kuorissa odottamassa viemistä kaatuneiden muistopaikoille kirkkopihalla. Oikein tulin hyvälle mielelle, kun ’inhimillinen tekijä’ oli jättänyt epäonniset striimaajamme kerrankin rauhaan. (Sillä kun on ollut tapana unohtaa mikrofonit mykiksi ja sählätä kuvakulmien kanssa.) Kristiina-papin, Sini-papin sekä Katriina-kanttorin yhteistyö toimi hienosti. Ilmapiiri oli leppoisa ja saarna oli sanoitettu elävällä ilmaisulla. Erityisesti ilahdutti miehinen klarinetti-improvisaatio vastausmusiikkina teksteihin. Myös Mieslaulajien kvartetti juhlisti tilaisuutta.
Sunnuntain ateriamme kruunasi sitruunaperhosen tanssi pihan poikki. Se vilkutti mennessään ja toivotti kesäiloa. Tulppaanit, narsissit, lemmikit, vuokot, orvokit ja käenrieskat – kaikki yhtä hymyä.

Aurinko! Lämmintä tuulen henkäilyä! Koivujen hiirenkorvat kasvavat silmissä! Äitienpäivävuokot ovat jo kuihtuneet maljakossa, mutta pihan narsissit ovat auki täysin kukkaterin, käenrieskat kukkivat suorastaan riehakkaasti piharuohon seassa. Nyt jännitän minkä väriset ovat isolla nupulla olevat tulppaanit ja nouseeko lilakukkainen ruusumalva, jonka leikkasin alas syksyllä.

Minusta viikkopyhä katkaisee ihanasti hitaana junnaavan arkiviikon. Se alkaa jo aattoillan saunan jälkeisestä raukeudesta joka antaa levollisen unen. Se muodostuu keitaaksi erämaapolulla. Tekee mieli pukea pyhämekko, kattaa kauniisti sunnuntainen ateria, kuten lapsuuskodissakin tehtiin. Vaikka pyhän tuntu olisikin vain oman pään sisäistä, se on arvokkaan perinnön vaalimista ja rikastuttaa elämää.

Kahdeksankymppisensä jo ohittanut ystävä soittaa. Hän kertoi kaatuneensa kotonaan ja saaneensa apua, kun ulottui puhelimeensa, vaikkei itse päässyt ylös. Hänellä sattuu olemaan nuorempi ystäväpariskunta, joka soittaa ja kyselee tarvitaanko apua. Kaikilla iäkkäillä ei ole omaa perhettä tai sukulaisia lähimain. Miten he…

Katolisissa kirkoissa on kuvattu Kristuksen kärsimystä kuvasarjalla Ristin tie. Kussakin kuvassa on kärsimystien eri vaiheita. ”Kristus kaatuu ensimmäisen kerran”. Ristiä kantavan voimat hiipuvat. Kuinka monta kertaa hän kaatuukaan, ennen kuin kärsimystie on kuljettu loppuun? Missä ovat avuliaat Simon Kyreneläiset tänä aikana? Ajattelin tätä voimallista kertomusta myöhemmin, kun kyykittyäni liian kauan kevätkukkia kuvaamassa pihalla yritin turhaan nousta siitä ylös ja lopulta kaaduin pitkin pituuttani ja löin pääni maahan. Toinen kuuli ja tuli auttamaan. Ei se kaatuminen sinänsä, vaan se sielun syvyyksiä koskettava kokemus, kun omat voimat eivät enää riitä siihen, mihin ovat ennen riittäneet. Olen siis sen tien alussa, jossa voi kaatua yllättäen eikä pääse omin voimin ylös. Se on syventävä vaihe nöyryyteen suostumisen tiellä.

Tämän aamun radiokirkosta jäi soimaan mieleen vanha, lapsuudesta tuttu hengellinen laulu Sinun rauhasi anna mulle, elon kohtalot kirkastain, en mä pyytänyt tyyntä tietä, sinun tahtosi tietä vain. Sen päättää säe: Kotipolku on armon tie.

Pilvinen päivä tämä palmusunnuntai. Ei houkuta rämpimään jäisen metsätien takaisille pajukoille kissoja hakemaan. Koska remontin vuoksi huusholli on ulkoisesti mullin mallin, mihin niitä voisi asetellakaan.

Istuin tuolissani tunnin radiokirkkoa kuunnellen. Mietin taas mihin kirkko, johon olen lapsuudesta läpi nuoruuteni ja työikäni syvällisesti kuulunut, on menossa. Mitä on tämä alituinen pianon kilinä ja rumpujen kumina, mitä nämä rämpytyslaulut, joiden sanoista ei kukaan selvää saa? Kuulisipa useammin urkujen rauhallisen huminan tutun virren taustana ja semmoisessa tempossa, johon ehtisi mukaan. Mitä on tämä vimmainen kohdennus, tänäänkin taas rippikoululaisia ajatellen kaikki tehtiin? Voisiko radiokirkon seurakuntaa palvella vähän laajemmalla spektrillä? Saattoi jäädä moni muukin radion ääressä sanan ja virren ruisleipää kaipaamaan.

Olen aikuisena pitänyt Marianpäivää erityisenä juhlapyhänä kirkkovuodessa. Lapsuudessani en kuullut mainintaakaan niin, että olisi mieleen jäänyt jotain pyhäkoulusta tai rippikouluajoilta. Mariaan liittyy nuoruudessani eräs käänteentekevä kokemus pienessä eteläisen Italian katolisessa kirkossa. Ehkä se on taustana. Kotonani Marianpäivä on sitten näkynyt esimerkiksi siinä, että ikoninurkkauksessa on usein ollut tuoksuva valkea lilja, joka on yksi Mariaa symboloivista kukka-aiheista. Olen sekä saanut että hankkinut Maria-ikoneita, ortodoksiseen tyyliin maalattuja ja katolisia.

Luterilaisen kirkkomme Maria-kuva on melko yksiulotteinen ja vähäverinen. Tänäänkään en kuullut yhtään tuoretta ajatusta Mariasta radiojumalanpalveluksen saarnassa. Tyydyttiin kertaamaan tekstin tapahtumia vapaamuotoisesti ja puhuttiin Mariasta Jumalan erityisenä valittuna ja osaansa suostuneena nuorena juutalaisena naisena. Maria joutui todistamaan poikansa julmaa kuolemaa ristillä, mutta tuli myös ensimmäisten joukossa tyhjälle haudalle. Uskoiko hän poikansa Jumalan pojaksi, uskoiko kuoleman merkitykseen ja ylösnousemukseen kolmantena päivänä. Jos uskoi, hän oli myös ensimmäinen Jeesukseen uskova nainen ihmisten joukossa. Miksi juuri Maria on usein (katolisten) naisten ilmestyksien keskushenkilö.

Neljännen paastosunnuntain teema on Elämän leipä. Jeesus avaa oudon jyrkällä ja brutaalilla tavalla merkitystään päivän evankeliumissa Johanneksen mukaan: ”Minä olen elävä leipä, joka on tullut taivaasta. Leipä, jonka minä annan on minun ruumiini. Sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä. Niinkuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö. Leipä, joka tuli alas taivaasta on toisenlaista kuin se ruoka, jota isänne söivät: he ovat kuolleet, mutta se joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.” (Joh. 6: 48-58)

Ei ihme että Kapernaumin synagoogan sanankuulijat ällistyivät, ärsyyntyivät väittelemään Jeesuksen henkilöstä kesken kaiken. Tuollaista puhetta! Kuka tuo on olevinaan! Jopa elämänmittaisen uskontaipaleen kulkenut nykykristitty, raamattunsa lukenut ja virsikirjansa veisannut, sananselityksillä marinoitu ja ehtoollisen salaisuuteen joka messussa uudelleen vihkiytynyt, hätkähtää Jeesuksen sanoja. Miten hän noin raa’asti puhuu…

Elämän leipä. Leikatessani ruisleivästä palan aterialle, ajattelen: tämäkin on elämän leipää. Kiitän kaikesta fyysisesti välttämättömästä ja kaikista hyvistä lahjoista, joita elämä antaa. Ajattelen avatessani raamatun, virsikirjan tai postillan: tämäkin on elämän leipää, josta sieluni ja henkeni saa ravintoa ja hyviä lahjoja. Ymmärrän Jeesuksen antavan itsensä kokonaan ihmiskunnalle elämäksi, armon sinetiksi ikuisuutta varten. Lahja on annettu, on kysymys vastaanottamisesta.

Kiitos elämän leivästä.

Teemana on Jeesus, Pahan vallan voittaja. Ja kyllä, paha on isolla kirjaimella ja viittaa persoonalliseen pahaan. Yleismaailmallisen elämänmenon havainnoija ei epäile pahuuden valtaa, kyllä sitä niin paljon tuntuu ja näkyy kaikkialla olevan. Olisi helppoa ulkoistaa paha ja sen valta niihin voimiin ja ihmisiin, jotka ovat antautuneet Pahan käskyläisiksi ja ohjattaviksi. Profeetta Jeremian kautta (Jer. 7:23-26) Jumala nuhtelee Israelin kansaa: ”Te ette ole minua totelleet. Olette sulkeneet korvanne, kovettaneet mielenne ja tehneet pahaa vielä enemmän kuin isänne.” Ja Johannes toteaa ensimmäisessä kirjeessään surakunnalle (1.Joh. 5:18-20): ”Mutta koko maailma on Pahan vallassa.” Jospa olisikin joku niin suuri voima, joka voisi voittaa persoonallisen Pahan ja sen valtaan alistetut. Onko jostakin Jeesuksesta siihen? Jos pahaa ei ulkoisteta, projisoida itsen ulkopuolelle, joudutaan tarkastelemaan omassa sydämessä, ajatuksissa ja elämässä vaikuttavaa pahaa. Tässä Jeesus on se persoonallinen Hyvä, voima, joka tulee voimaksemme sisäisissä taisteluissamme pahuutta ja omaa heikkoutta vastaan. ”Hän, joka on itse kärsinyt ja ollut kiusattu, voi kiusattuja auttaa.”

Toisen paastonajan sunnuntain evankeliumi Luukkaan kertomana esittelee raamatun lukijalle itkevän naisen. Koska Jeesus sattui silloin olemaan miesseurassa, oppineen fariseuksen kotona vieraana, paikalle kutsumatta saapunut nainen herätti kovasti huomiota – ei vähiten siksi, että hänet ’tiedettiin’ syntiseksi. Sitä paitsi nainen esiintyi häiritsevästi kumartuessaan itkien ja hiukset valtoimenaan Jeesuksen jalkoihin tuoksuvine öljyineen ja voiteineen. Opetuslapset närkästyivät ja talon isäntä kummeksui, kun Jeesus salli naisen koskettaa jalkojaan. Olisihan hänen pitänyt miesten mielestä profeettana tietää, ettei nainen ollut kunniallinen.

Kuka rakastaa enemmän, kysyy Jeesus, hän, joka saa pienet salaiset syntinsä anteeksi ja säilyttää näin kasvonsa – vai hän, jonka syntisyys on kaikkien tiedossa ja joka silti saa kaiken anteeksi. Kuka tämä on, joka antaa syntejäkin anteeksi, ihmettelevät miehet Jeesuksen ympärillä. Nainen ei kysele eikä epäile, hän itkee ja rakastaa. Ei Jeesus häneltä kysy rakkauden määrää, Jeesus sanoo hänelle: mene rauhassa äläkä enää tee syntiä. Muuttiko tämä kohtaaminen naisen elämän, emme tiedä. Itku kertoo vain, että ihminen on tosissaan.

Vaasan kirkon alttaritaulun kuva on yksi tunnetuimpia joulukorttina käytetyistä seimiasetelmista. Kirkko on muutenkin hyvin kaunis, olen siellä jollakin seurakunnan kesäreissulla käynyt. Jumalanpalveluksessa oli erityisen huolella valittu ja hyvin laulajin toteutettu musiikki, jossa käytettiin punaisena lankana Johann Grügerin virttä 303, Jeesus aarteheni.

Ensimmäisen paastonajan sunnuntain evankeliumiteksti Markuksen mukaan on ytimekäs: ”Henki ajoi hänet autiomaahan. Neljäkymmentä päivää hän oli autiomaassa Saatanan kiusattavana. Hän eli villieläinten joukossa, ja enkelit pitivät hänestä huolta.” – Eva-pastori vei kuulijat ensin meditaatiomatkalle autiomaahan. Nälkä, jano, tyhjyys. Ajatuksiin tulvivat kiusaukset, ruumis koki kipua. Ja juuri siinä, autiomaakokemuksessa Jumala on erityisellä tavalla läsnä, enkelien huolenpitona. Kärsimys tuskin ihmistä jalostaa, sekään tuskin pitää paikkansa, että ihmiselle ei anneta enempää kuin jaksaa kestää. On haaste suostua kärsimykseen, huomata, ettei elämää voi hallita. Tajuta tarvitsevuutensa. Jäädä Jumalan varaan.

Päivän virsi jäi mieleen soimaan: ”Herramme voit lahjoittaa luottamuksen, rohkeuden. Annat rauhan seesteisen.” (Vk. 939)