P7135444

Istun nojatuolissani. Kuuntelen kotona kotikirkkoni messua radiosta. Avoimesta ovesta kuulen kaupungin sunnuntain hengityksen. Valkoinen perhonen lentelee suutelemassa pihamme kukkia. Rauha.

Turun tapahtumien taustaa vasten, luetut tekstit, rukoukset, Kristan punnittu puhe ja Pentin soitto käyvät syvälle. Median myllyt ovat jauhaneet tauotta Ylessä ja somekattila on kiehunut yli. Kirkossa ei elämöidä tunteilla, rukoillaan tyynesti kaikkien puolesta, saksofoni soi hiljaista surua ja uudet virret rohkaisevat. Vanhan testamentin tekstit ravistelevat ajankohtaisuudellaan.

On helppo tuomita terrori, kun ei kysy mistä se alkuaan nousee. Se on kuin uhmaikäisen lapsen äärimmäinen huuto, joka nostaa raivon, häpeän ja avuttomuuden tunteet. Voisimmeko yrittää kuunnella huudon viestiä tarttumatta heti puukon iskun jälkeen median miekkaan?

Niin kuin tahdomme meille tehtävän, tehkäämme heille. He ovat osa yhteistä maailmaamme, nämä, jotka kostavat sen, mitä heille ja heidän isilleen on tehty. Onko mahdollista säilyttää tyyneys, luottamus, rakkaus ja myötätunto kaikkia kohtaan?        

 

P6275337

mies seisahtuu, katsoo hanhia, niilläkin on toisensa. kesän viikot valuvat pois. päivät humahtelevat tyhjyyttään, kun joku on poissa. tai ketään ei ole.

 

P7195482

lapsuusmaan hautausmaalla, lähellä isän suvun isovanhempieni hautaa on puu. se näyttää yhä männyltä, mutta on kuihtunut. hautausmaan hoitaja on jättänyt sen paikalleen, ties miksi.

kivi on hoidetun kuoleman lopullisuuden symboli. unohdettuja hautoja sammaloituneine kivineen tai lahoavine risteineen on täällä vähän. ajattelen, että suru on surtu, surijat ehkä poissa itsekin, vain kivi muistaa. setäni pienenä kuolleen Aatu-pojan hauta on täällä yksinään, isänsä on sankarihautojen rivissä, äidin hauta jossain kokonaan muualla. hautausmaa on muistojen ja kaipauksen kotimaa. kukat kukkivat, puut vihannoivat, kivet kertovat tarinoita.

kuihtunutta puuta katsoessa mieleen hiipii suru kaikkien unohdettujen elävien ja kuolleiden puolesta. heitä oli ja on. niin on ja saa ollakin: elämä katsoo eteen päin.

Pyöräilin kirkkoon aamulla. Kaupungilla oli kaunista ja rauhallista. Varttia vaille kymmenen penkeillä oli vain pari ihmistä minun lisäkseni, mutta viittä vaille kellojen soidessa jo kolmisenkymmentä. Istuin eri paikassa kuin tavallisesti. Monilla usein käyvillä tutuilla näyttää olevan vakiopaikat, niin meilläkin, kun yhdessä tulemme.

Olin poikkeuksellisen herkässä mielentilassa, Hesekiel-tekstin (2:1-8) sanat upposivat syvälle, virren 428 kohdalla tulivat kyyneleet. Mikä minua itkettää, ajattelin, ja samantien, että tiedänhän, mutta en tahtoisi olla näin herkillä. Markus-papin saarna oli taas kerran niin ravitseva ja voimaannuttava. Huokasin itsekseni, että Pyhä Henki hoitaisi tätä mielentilaani ja antaisi rauhaa.  

Päätössoiton jälkeen samalla penkillä kauempana istunut uskonystävä ja kokenut sielunhoitaja kääntyi ja kysyi: Mitä sinun kesääsi kuuluu. Väki oli jo poistunut, kun keskustelumme päättyi halaukseen.  
 

P6056948

P6175192

P6175197

P7125401

¤¤¤¤

P6235292

 kun jotain kuihtuu, uutta puhkeaa kukkaan. aina on huominen, siinä kasvun ja ilon mahdollisuus.

P6195200

kesän sydän sykkii viileää lumoa. sade on huuhtonut juhannusruusut, ne hengittävät ihmeellistä tuoksuaan. eivät ne murtuneet eilisen raekuuronkaan alla. hiljaiset kuulevat tuulen kampaavan ritvakoivun hiuksia. vesi väreilee siipiään sukivan linnun kosketuksesta. rannan pensaikossa voi iltaisin kuulla satakielen.  auringon noustua juhannusaamuun, metsä aivan helisee lauluja ja lauluun yhtyy rakeiden piiskaama sydämenikin.

PA062656

suomalaisen mieli kääntyy juhannusta kohti. päivällä aurinko pilkahtelee pilvien raoista ja peittyy taas. kohta rävähtää ukkonen ja viskoo rakeita pihaan. vaan kun auringonkehrä kierähtää taas esiin, säikähtyneet kukat nostavat päänsä ja hymyilevät pihan valoisaksi. hämärtyy, tyyntyy illaksi. yötä ei olekaan.

P6135182

lapsuuteni syreenit kukkivat juhannuksen aikaan. jo pitkään ne ovat puhjenneet kukkaan aina toukokuun lopulla. on ollut myöhäinen kevät, valkeat kukkatertut aukesivat vasta viikko sitten.

syreenin tuoksu on hienostuneen viekoitteleva. kimalaisia ei silti ole näkynyt. luonnon tasapaino järkkyy monin tavoin, kun ilmasto muuttuu. liikaa on jo kerääntynyt surullisia muutoksia. 

Aamu oli kaunis. Päätimme lähteä kirkkoon. – Mennäänkö pyörillä? – Joo, mennään vain. Lähtörutiinit vähän kesti, tuli kiire. Ajoin edellä ja poljin ylämäet reippaaseen tahtiin.
Perillä alkoi tuntua oudolta. Kaikki näytti epänormaalin kirkkaalta. Heikotti ja kylmä hiki pisaroi otsalla. Istuin penkille ulos. Kellot soivat. Livahdimme sisään alkusoiton aikana, istuimme oven tuntumaan. En jaksanut seisoa kiitosvirttä, pelkäsin pyörtyväni. – Lähdetään, sanoin.

Alasalissa kävin pitkäkseni penkille. – Soitanko 112:een? – Älä soita. Jos vain ajaisit kotiin ja tulisit hakemaan minut autolla. Toinen lähti. Kuuntelin saarnaa kaiuttimesta. Muistan siitä vain tämän lauseen: armo ei ole bonusta, joka tulee kaiken hyvän lisäksi, armo tulee korjaamaan sen, mikä menee vikaan.

Kun Toinen tuli hakemaan, seurakunta jäi viettämään ehtoollista. Huono olo häipyi, kun pääsin kotiin lepäämään. Huomasin unohtaneeni iltalääkkeet, ei siis ihme. Ja kiire, kiire on värisevälle sydämelle pahasta. Muistutus kuolevaisuudesta tämäkin.