Se tulee ylhäältä – tai tähän vuodenaikaan alaviistosta. Öisen lumisateen jäljiltä maa hohtaa valoa, kun varhaisaamun aurinko siihen osuu. Iloa!

Huomenna kuoro laulaa adventin messussa ”Iloitse Tytär Siion, Kuninkaasi tulee!”

…hän saapuu elämänsä matkan päätepysäkille. Matkakumppani, jos sellainen on, hätkähtää hereille: nytkö jo? Kuolema yllättää läheiset jollakin tasolla, vaikka saattopolkua olisi jo pitkään käyty. Lopullisen erkaantumisen hetki tuo tullessaan pyörteen, jossa on kaikenlaista käytännöllistä järjesteltävää. Ne pitäisi jaksaa hoitaa samalla kun menettämisen kipu sattuu, ja surun nostamat monenlaiset tunteet vaativat tilaa.

…hänellä on kaikki hyvin. Poistuessaan ruumiistaan ihminen jättää paitsi henkensä kodin myös vajavuudet, sairaudet, kärsimyksen, pettymykset ja elämään väsymisensä. Hänen henkensä ja sielunsa vapautuu. Sureva suree itseään, menetystään, yhteisen elämän päättymistä. Suru on parhaimmillaan pitkä, parantava matka muistoihin ja niiden kanssa kohti kiitollisuutta.

…hänet haudataan. Hautauskulttuuri näyttää vuosikymmenien saatossa muuttuneen. Perinteiset yhteisölliset hautajaiset alkavat jäädä kaupungistumisen ja kirkollisen kulttuurin hiljaisen murentumisen myötä historiaan. Yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa olleet haudataan juhlallisuuksin ja sankoin saattojoukoin, muuten yhä useammin lähiomaisten ja valikoituneen ystäväpiirin kesken. Maaseudulla tapahtuu samansuuntainen kehitys, hitaammin vain. Eläessään ihminen on saattanut esittää kuolemaan liittyvät toiveensa, joita pyritään noudattamaan. Myös lähiomaisten voimavarat vaikuttavat.

…häntä muistellessa on hyvä antaa itkulle, kaipaukselle ja kiitollisuudelle tilaa. Suru ei ole sairaus, mutta siihen voi sairastua. Ristiriitaisten muistojen ja tunteiden torjunta voi sitoa surevan katkeruuteen, joka kuluttaa elämänilon ja toipumisen voimat. Jokainen tulee ajallaan elämänsä matkan päätepysäkille. Siihen valmistautuminen on viisautta. 

***näitä mietin palattuani ystäväni puolison hautajaisista.

Yö on nielaissut lumen, sade
hiipinyt maisemaan. Se sanoo: saat olla aloillasi,
surra rauhassa, jos suret,
katsella liekin läpi kaukaisiin muistoihisi.
Elämä on tässä tänään, sykkii, sirkuttaa, tepastelee
lapsen epävarmoin askelin
huomista kohti.


pihlajan kukat ovat jo muuttuneet marjoiksi. se tietää syksyn tuloa. puistokävelyllä näki paikoin hienoja värilehtiä pensaissa, ja polulla tuulenhenki pyöritteli koivun keltaisia.
omassa pihassamme ja kotikadulla on satanut sopivasti, nurmikot voivat hyvin eivätkä koivut vielä ole kellastumassa. viljapelloilla kypsyy sato. siitä kiitämme, saamme kotimaisesta viljasta tehtyä leipää ensi talvenakin.

helatorstain nimellä ei ole tekemistä minkään helan kanssa, alkuperä lienee ruotsin kielen sanasta helig, joka merkitsee yksinkertaisesti pyhää. nykyään kun elämme suomessa 24/7 yhtä pyhätöntä arkea, helatorstai yllättää monen keskellä viikkoa. olen sitä sukupolvea ja sillä perheperinnöllä varustettu, että sunnuntait, arkipyhät ja juhlapyhät vietetään meillä pyhinä. joskus muistan äitiäni, joka hoiti kymmenet vuodet elämästään navettatyöt pyhät arjet, mutta ei hän siitä nurissut, sillä hän piti kotieläimistään ja hoiti niitä mielellään niin kauan kuin jaksoi. miten helppoa meillä kaupunkilaisilla onkaan, emmekä silti ymmärrä ottaa vastaan pyhän vieton tarjoamaa siunausta.

pihan ihana kevätmorsian. lila syreeni on vanhempi ja raaskuisempi. puolet siitä on jo raivattu pois, loput leikataan alas ehkä ensi keväänä, jos tässä kodissa vielä ollaan. koko ajan seuraamme keskusta-asuntojen markkinatilannetta.

”kulje, kulje / kuin tarhuri polkua pitkin, / pysähdy, katsele, kuuntele: / kaikkea koeta kädellä / kuin äiti kuumeisen lapsen otsaa”

(Tommy Tabermann)

Jumala, olet elämän aurinko! maa avaa kukkansa sinulle. linnut laulavat laulunsa kunniaksesi. paras ihmisessä tulee esiin lähellä sinua, kun yhteys on avoin eikä väärintekojen ja epäuskon pilviä ole välissä. jos onkin, niiden yläpuolella aurinko loistaa. rukous on tuuli, joka hajottaa pilvet. puhalla meihin rakkautesi lämpö! herätä kohmeiset sydämet tuntemaan!

värit palaavat, oi, ne ihan palavat valossa! kukka kurottuu valoa kohti, etsii elämänlähdettä, hehkunsa salaisuutta. käymme hautausmaan hiljaista käytävää, jätämme kukkiemme hehkun muistuttamaan, ettei elämä pääty kuolemaan. se juuri on pääsiäisen viesti. jokainen valostuva aamu on pääsiäinen.



lapsuudessa pitkäperjantai oli hiljaista ja loputtoman pitkää, surullista virttä: oi rakkain Jeesukseni, piinattu verinen, mun särkyy sydämeni, kun tuskaas muistelen…

tänään koen pitkäperjantaissa kuultavaa valoa. jään kuuntelemaan passiomusiikkia verkkaan askareitani toimitellen ja mietiskelyyn pysähdellen. kuljen tervehtimässä pihan kukat, kuuntelemassa linnut. hengitän syvään. se on jo täytetty.


laulamme kuorona iltamessussa, jonka päätteeksi urut vaikenevat, alttari riisutaan kukista ja peitetään mustaan vaatteeseen huomista Kristuksen kuoleman päivää kunnioittaaksemme. tämä on kirkkomme vaikuttavin hiljaisen viikon demonstraatio. sanan kirkko vaikenee.