Istun tuolissani ja keskityn kotiseurakuntani kirkosta striimattuun messuun. Iloitsen havaitessani kuvauksen laadun kohentuneen keväällisistä katsomistani. Janne-kanttori esilaulaa virret komeasti, Samuli-pappi toimittaa liturgiset osuudet lempeästi kantiloiden tapansa mukaan. Saarna on selkeä, fokus pysyy pakon ja suositusten merkityksen tarkastelussa liittyen evankeliumitekstinä olevaan Jeesuksen vertaukseen. ”Kumpi teki isänsä tahdon?” Kaikenlainen aiemmin palveluksen striimausta häirinnyt hermostunut lepatus puuttuu, vaimeana taustalta kuuluvat lasten äänetkin tuntuvat kuuluvan asiaan.

Panen merkille, että esirukous ja siihen liittyvä kynttilöiden sytytys kastetuille, avioliittoon kuulutetuille ja kuolleille on asemoitu alkuliturgian yhteyteen. Hyvin se siihen istuu. Mutta mistä tähän nyt tunkeutuu vanhatestamentillinen mielikuva vanhasta valkopartaukosta, joka istuu valtaistuimellaan? Hänen eteensä kannetaan korillinen toisensa jälkeen huolta ja murhetta omasta ja toisten puolesta, vauvoja vanhempineen ja kummeineen, pariskuntia käsi kädessä, itkeviä omaisia, koko maailman hätä ja tuska sekä hyvää tarkoittava kirkollinen puuhamaa. ”Kannamme eteesi…”

Kun puhutaan raamatun käännöksen uudistamisesta nykyihmiselle ymmärrettävämpään muotoon, voisiko joku katsoa myös rukousten kielen perään?

Tätä on suitsutettu kirkollisissa medioissa: kirkko on kuulemma tehnyt oman digiloikkansa karanteeniaikojen seurauksena. On alettu striimata jumalanpalveluksia, tosin jälki on ollut melko kirjavaa. Olen tosissani yrittänyt etsiä onnistuneita ja hyvin tehtyjä striimauksia. Voin vakuuttaa, että se on osoittautunut työlääksi – toistaiseksi olen löytänyt kaksi.  Eniten tökkii monin paikoin huono kuvauskalusto, äänityksen ja kuvan ajantasaisuus onnahtelee, miksaus on unohdettu herranhaltuun, kuvakulmia ei ole  huolellisesti mietitty,  jumalanpalveluksen toimittajat kuljeskelevat sinne tänne  miten sattuu.  On käynyt ilmi, että harvalla teologillakaan on käsitystä digiviestinnästä. Luotetaan, että kunhan tässä toimittelen näitä askareita, se riittää.

Tänään odotimme yli viisi minuuttia milloin lähetys Myyrmäen kirkosta alkaisi. Ei alkanut. Lopulta etsimme taas Helsingin Tuomiokirkosta striimatun palveluksen, joka oli jo vauhdissa. Sielläkin suntio vaelteli sinne tänne kuorissa. Käsidesipullo oli ylennetty hopeisen ehtoolliskalkin viereen alttarille. Nuori miesteologi kiipesi kohtsillään saarnatuoliin, luki viiden minuutin puheensa teinitytön lausenuotilla kuulijoitaan vilkaisematta. Saarnatekstin kontekstia selviteltiin huolella, mutta en tavoittanut yhtäkään ajatusta, joka olisi puhutellut ihmistä tässä ajassa. 

Kirkon digiloikaksi riittää näämmä se, että kuvaus käynnistetään, jos muistetaan, ja jumalanpalvelusrattaat lähtevät vierimään tuttua rataansa.



Palasin tänään kotikirkon sivuille jumalanpalvelusta seuraamaan ja yllätyin myönteisesti. Striimausta toteuttavat olivat rauhoittuneet, näkymiä oli valittu huolellisemmin ja ääni ja kuva olivat kohtuullisen hyvin synkronissa. Huomasin nyt ikävöineeni jo sinne toisten mukaan – ja se on elämän merkki. Tuttu upeasti laulava Janne-kanttori uruissa ja nuorekas Markus-kirkkoherra saarnaamassa tekstistä, jota on totuttu kutsumaan vertaukseksi tuhlaajapojasta. Puhuja määritteli tekstin uudelleen kertomukseksi isästä ja kahdesta pojasta. Pieni näkökulman muutos antoi uudenlaisia mielikuvia, myös oman perheemme kahden pojan suhteista toisiinsa ja isäänsä. Teksti ei mainitse äitiä mitenkään, mutta löysin itsenikin siinä miettimässä olenko arvottanut poikiamme tavalla, joka saattaisi jättää kateutta tai katkeruutta heidän välilleen. Isänpäivänä kysyin pojiltamme, millaisena he kokevat suhteen isäänsä tässä elämänvaiheessa. – Lämpimänä, vastasi Esikoinen oitis. Kuopus ei ehkä ollut miettinyt asiaa, ei hän muutenkaan ole tunneasioita herkästi jakava mies. Veljesten suhde toisiinsa on koko ajan elävä ja muuttuva komponentti, mutta tulee yhä tärkeämmäksi, sillä isät ja äidit eivät ole ikuisia.


Tarvittiin vain kaksi sadepäivää ja luonto puhkesi riemukkaaseen suvivirteen. Osa seurakuntaväestä kokoontuu helpottuneena kotikirkkonsa tuttuihin penkkeihin ja toimittajienkaan ei tarvitse puhua tyhjille seinille. Me jatkamme toimivien palvelujen etsintää yhä kotona, nimenomaan etsintää, sillä oman seurakunnan fb-striimaus on ollut luokattoman huonoa.

Jumalanpalvelus tv-ruudulta katseltuna on saanut tekemään muutamia huomioita. Kun ollaan pelkän äänen ja kuvan varassa, niiden laadukas ja osaava käyttö korostuu. Myös palveluksen toimittajien puherytmi, lauluosuudet ja liikehdintä nousevat enemmän esiin kuin kirkkotilassa tapahtuvassa kokoontumisessa. Myös sanallisen viestin (saarnan) sisältö painottuu eri tavalla. On nähty haahuilua kuvan poikki sinne sun tänne, kuultu urkujen mylvintää ja jääty aamenen jälkeen ihmettelemään, mikä oli viesti, kun puhujan katse sekä ajatus tuntui harhailevan siellä ja täällä. On myös nähty osaavan kuvaajan rauhoittuneen pariin kolmeen tarkoin valittuun kuvakulmaan, kuultu kelpo laulajien hienoja esityksiä erilaisten soittimien säestyksellä ja päästy puhujan mukana tekstin salaisuuksien äärelle niin, että viesti on välittynyt ja sielu tullut ravituksi. Etsintä jatkuu, kuten elämäkin.

Helluntai on alkuseurakunnan syntymän, Pyhän Hengen vuodatuksen ja yhteyden juhla. Erillään olon näännyttämät karanteenilaiset tarvitsevat kaiken saatavilla olevan ilon tuomaa voimaa voidakseen palata näkyville, etsimään oikeita ja mahdollisia tapoja yhteyteen rakkaidensa ja toisten ihmisten kanssa.

Eilen iloitsimme lastenlasten erinomaisista koulutodistuksista ja alkavasta kesälomasta. He myös tarvitsevat perhe- ja sukuyhteisön parissa voimaantumista. Kesä on kesä tänäkin vuonna, vaikka joudummekin vielä muistamaan tietyt rajoitukset ja etsimään uudenlaisia tapoja liittyä toisiimme.

Lapsi ihmettelee kaikkea. Rauhan alkuvuosina syntyneenä ihmettelin aikuisten puhetta vainajista, kaatuneista ja kuolleista. Isäni ja äitini olivat kumpikin menettäneet sodassa vanhimman veljensä. Äidit, vaimot ja lapset heitä muistelivat ja kaipasivat kyynelin, sisarukset menetyksen ja murheen tuntein. Sankarihautausmaalla käytiin heidän muistopaikallaan kukkia viemässä.

Sotatarinat glorifioivat sankareiksi luotien kaatamat, kranaattien silpomat, pommien ja tykin kuulien murskaamat ihmiset, jotka eivät itseään sankareina pitäneet. Mitä kauemmaksi historiaan sotavuodet jäävät sitä harvemmaksi käy kaatuneiden lähiomaisten ja muistelijoiden joukko. Jälkipolvet nostavat yhä kiitollisina tai velvollisuudentuntoisesti lipun salkoon tänään, kaatuneiden muistopäivänä ja itsenäisyysjuhlien aikaan.

Orvokkien pienet, hellyttävät kasvot kurkkivat uteliaana ja eläväisinä sunnuntaiaamuun. Koronakevään pitkät, hitaat viikot ovat kääntymässä huhtikuun viimeisiin päiviin, yöt ovat vielä kylmiä, päivät aurinkoisia. Sitkeät kevätkukat eivät ole pienistä pakkasista moksiskaan. Rakas vaahtera availee jo pieniä silmunyrkkejään onnellisen tietämättömänä, että elää viimeistä kevättään tässä pihassa. Vuosi sitten huhtikuussa emme tienneet, että tämä kevät on monelle meistä kuolemaksi.

Luen retriittipäiväkirjoja vuosien takaa. Hiljaisuuden retriitit ovat olleet hengellisen elämäni ominta sielun hoitoa itselle, mutta retriitinohjaajana myös se tehtävä, jota olen syvästi rakastanut, sille antautunut. Päiväkirjoja lukiessa olen alkanut miettiä tätä koronakaranteenia hiljaisuuden retriittinä. Kukin elää yksinkertaista, hiljaista arkea omalla tavallaan ja omaan tahtiin. Mitä hiljaisempaa on, sitä vahvemmin luonto, arjen pienet tapahtumat, musiikki, luetut ajatukset puhuvat, kun sydän on auki.

Retriitin idea on vetäytyminen normaalista arjesta, päiväjärjestyksen yksinkertaistaminen, turhan ponnistelun tai viihdykkeiden karsiminen. Tarkoitus on saada tilaa hetkille, jotka saavat syntyä siitä, mitä on ja mitä sielun sisimmästä nousee. Vain se erottaa karanteenin ja hiljaisuuden retriitin, että viime mainittuun kokoonnutaan pienellä joukolla ja ohjelmaan kuuluu yhteisiä rukousmeditaatiohetkiä. Ollaan vapaasti, keskustelematta jossain luonnon keskellä. Retriittitoverit edustavat siinä Jumalan hyväksyvää läsnäoloa, kukaan ei ole yksin.

Monelle tämä virusepidemian karanteeni on yksinäinen polku. On hyvä ajatella että emme silti ole yksin, emme unohdettuja. Olemme kaikki samassa tilanteessa, naapurit, tuttavat, ystävät ja omaiset. Tämä on yhteinen matka. Näemme ja kuulemme toisistamme digiyhteyksien kautta, uutisvälähdyksissä, ulkoilureitin varrella, kauppaan pujahtaessa. Retriitille ominaisia ovat yllättävät löydöt, oivallukset omasta elämästä. Niitä voi odottaa koronaretriitiltäkin.

                           ”Kaukaa sinua hain / nyt on pyyntöni vain: / pidä minusta kiinni / kunnes kasvosi nään.

                           Omin voimin nyt näin / pääse en eteen päin / pidä minusta kiinni / kunnes kasvosi nään.”

                           (Anna-Mari Kaskinen)

Liisa-rovastin pääsiäiskortissa naiset rientävät Jeesuksen haudalle aamulla varhain, kuten evankeliumi kertoo. Heidän hengellinen ohjaajansa ja rakastettu ystävänsä on kuollut. Tunnelma on varmasti hämmentynyt ja suru syvä. Heitä odottaa uskomaton näky: hauta onkin tyhjä! Mitä Mestari sanoikaan viimeisinä aikoinaan, voisiko olla totta, että hän on noussut kuolleista!

Sama kysymys ravistelee kristittyjä yhä. Kukapa olisi kahden tuhannen vuoden takaisiin tapahtumiin muuta selkeyttä saanut. Yhä edelleen on kysymys yksinkertaisesta uskosta, joka sekin on Jumalan lahjaa – ei ihmisen älyn ja pohdintojen tuote. Pääsiäisen evankeliumi: Kristus elää!

Olemme nähneet uutisissa järkyttäviä joukkohautauksia New Yorkista, jossa epidemiaan on viikkojen ajan kuollut joka päivä tuhansia ihmisiä. Osa heistä on kuollut kadulle, yksin, hoidotta. Ei saattajia, ei rituaaleja, tuskin kukaan heitä muistelee. Tuntuu siltä, että monen kurja elämä päättyi myös kurjaan kuolemaan. Niin eri arvoisia me ihmiset olemme kuollessammekin. – Kristus kuoli kuin rikollinen, mutta hautaan hänen ruumiinsa saattoi rakastavien ja surevien ystävien pieni joukko, joka tunsi hänen arvonsa.