Kesän lapsi kun oon, toivoin synttärilahjaksi vain kaunista korttia ja päiväretkeä jonnekin kivaan paikkaan, jossa on kukkia, vettä ja hyvää ruokaa. Ajomatkakin on nykyään jo hyvä rajata tuntiin yhteen suuntaan. Tällä kertaa Toinen vei Loviisaan, jossa olen vain kahdesti elämässäni käynyt. Kolmekymmentä vuotta sitten vein sinne ryhmän matkustavaisia, ja 2010-luvun alkupuolella kävimme kahdestaan kesäkonsertissa.

Kaupunki oli arkisena iltapäivänä ihan tyhjä. Pari koiranulkoiluttajaa ja muutama mummo nähtiin. Kotvan kierreltyämme etsiydyimme satamaan – ja kas, siellähän kaikki olivat. Satamapaviljongissa oli meneillään senioritanssiharjoitukset. Hauskaa oli tanssijoilla ja mukavahan iloisia ihmisiä on katsella. Viereisessä ravintolassa söimme ruotsalaisia pikkumuikkuja ja ihastelimme merihenkisiä akvarelleja. Tarjoilijan kanssa jutellessa kävi ilmi, että kaupunki on täysin kaksikielinen. Ruotsia siellä enemmän kuultiinkin. (Ilmankos muikutkin oli Ruotsista saakka haettu!)

Mutta sitten: Karamaloo! Puoti, jossa tuoksuivat elefanttiheinästä punotut korit, vadit, ruukut ja rasiat. Sisältä bongasin heti ’omanväriseni’ senegalilaismekon ja samasta kankaasta paidan Toiselle. Täydellinen heräteostos! Puodinpitäjärouva kertoi itse käyvänsä ’reilua kauppaa’ paikallisten tekijöiden kanssa Senegalissa ja tuovansa kontillisen tavaraa aina kesäksi puotiinsa myyntiin. Eksotiikka käy kaupaksi pohjan perukoilla.

Iltapäivän elämys oli kävellä satamapuiston jatulintarhan kivikehäpolut keskiöön ja siitä takaisin, rauhalliseen tahtiin, oman elämän kulkua mietiskellen. Kauniiden, meren siloittamien kivien reunustama polku tuli kohtaan, jossa piti valita kolmesta suunnasta, minne jatkaa päästäkseen perille. Jos valitsi vasemman, polku toi takaisin risteykseen ja antoi uuden valinnanmahdollisuuden. Jos lähti oikealle, joutui kulkemaan pitemmän lenkin kuin suoraan jatkaessa. Keskiössä voi iloita, että pääsi perille asti. Ja Toinen odotti rauhallisesti puiston penkillä ehdittyään ensiksi käydä oman polkunsa. 

P6223508

kesä tuulessa kahisevin lehdin. kesä sinisenä, vihreänä, valkein pumpulipilvin. kesä salamoin, ukkosenjyrinöin. kesä kukin ja perhosin. ja nyt mittumaarian tuulet!

P7053540

kukkia, hellettä, vilvoittavaa tuulta, rantaa, kukkia, ruohon tuoksua, mattojen pesua, kirjaa pihakeinussa, askareita, pyhäisiä hetkiä, kukkia….

palataan

~~~

Kotiasemalla juna sulkee ovet edestäni ja lähtee. Luulen olevani hyvissä ajoin, mutta aikataulut ovat näköjään muuttuneet sitten viime kulkeman. Näin vähänkö enää liikun kotoa? Toisessa päässä rataa juna kohisee assalle Linnunlaulun kalliosolasta. VR:n makasiinien paikalla kohoavan lasiseinäisen talomuurin kyljistä välähtelevät keskipäivän auringon säteet. Tuuli pöllyttää kaiken maailman mainoslippuja.

Onneksi sattuu olemaan ’vain’ 24 astetta mittarissa ja virkistäviä tuulenpyörteitä veden äärellä Töölönlahden tuntumassa. On rauhallista, liikkeellä on enimmäkseen lastenvaunukansaa, mummoja ja turisteja. Aktiiviväki pursuu toimipaikoistaan muutamaa iltapäivän tuntia myöhemmin ja viilettää citypyörällä kaupan kautta kotiin. Helsinki on tähän vuodenaikaan pyöräilijöiden kaupunki. Baanalta eri suuntiin huristeleva kypäräväki pitää jalankulkijat varpaillaan, ettei jouduta törmäyskurssille.

Oodi-keskuskirjastosta tulee varmasti Stadin kulttuuria sykkivä sydän jahka se valmistuu vuodenvaihteessa. Töölönlahden rantapuisto Finlandiatalon entisen parkkialueen paikalla on puhjennut ihan olokeitaaksi keinuineen, istutuksineen ja terasseineen. Ja meille katveessa viihtyville Café Veranda on oiva paikka juoda jääteetä tai lattea välipalan painimeksi. Ystävyys on mahdollisuutta luottaa, istua hiljaa puun varjossa veden äärellä, pohtia päällimmäisiä ja syväisiä, jakaa huolia ja iloa.

Minua on siunattu uniikeilla ystävillä. Tapasin heistä kaksi, perheettömät ystävykset, jotka aikojen saatossa lyöttäytyivät yhteen väljällä yya-sopimuksella. Heillä on toisissaan puhekaveri ja vanhuudenturvaakin. Ystävyyttä ja yhteistyötä on molemmin puolin riittänyt, ja eläkevuosina sitä avunantoakin on jo tarvittu. Yhteyttä on pidetty enemmän kirjoittelevan ja autoilevan ystävän toimesta. Ja nyt minut kutsuttiin heille kylään. Haettiin ja tuotiin ja hyvänä pidettiin.

Kertasimme ystävyyden syntyaikoja ja antoisia yhteistyön vaiheita, jotka ystävyyttä syvensivät. Kerroin miten olen heistä iloinnut, missä asioissa heitä arvostanut. Sitten minulle yllättäen ojennettiin paketti, jonka saatteena oli sydämellinen kiitoskortti. Tällaista ei tapahdu, ajattelin täysin yllätettynä, liikuttuneenakin. Että kukaan ei täytä vuosia tai vietä mitään päiviä, että halutaan vain kiittää ystävyydestä näin. Totesimme, että näillä vuosikymmenillä tapaamiset harvenevat monestakin syystä, mutta toivomme sydänten yhteyden säilyvän.

Sunnuntai joen rannan kaupungissa. Matkalla sinne oli hyvä tilaisuus katsella maanviljelijöiden aherrusta traktoreineen ja muokkauskoneineen peltoaukeillaan. Multa pöllysi. Metsät hehkuivat seitsemää erilaista vihreää. Aurinko helotti.

Perillä herkuteltiin ensin lounaalla. Palvelu toimi huomaavaisesti niin, että oli myös kaivattu mahdollisuus keskustella Esikoisen kanssa aikuisten kesken.  Kaikkien aikojen helteisin äitienpäivä pakotti poikkeamaan joenrantakävelyllä varjoisalle penkille. Siitä maleksimme rauhallisesti sillan yli herkuttelemaan kesän ensimmäiset tötteröt paikallisen jäätelötehtaan rantakioskilla. Taisi jäädä nesteytys vähiin, kun sammahdimme kotona heti Esikoisen lähdettyä pyöräilemään kotiinsa. Iltamyöhään ilahdutti Kuopus vielä kukkaviestillä kaukaa äitiään.

 

 

P4196292

krookukset ujoilee, mutta kuten ihmisen, kukankin keväthymy on ujona valloittava. 

tulin ajatelleeksi millaisia aarteita muistot ovatkaan. tiettyä osoitelistaa haeskellessa löysin kolme muistitikkua kirjoituspöydän laatikosta. yhdessä oli kuvia Tanskanmatkaltamme, joka jäänyt mieleen yhtenä antoisimmista yhteisistä matkoistamme. niiden perästä löytyi Pikkuritarin yksivuotissynttäreiden aikaan otettuja kuvia. kuvat kertovat pienestä ihmisestä ja hänen ujosta hymystään ympärillä häärivän perheen ja suvun keskipisteenä. Pikkuritarilla on ensimmäisen lapsenlapsemme status, eikä sitä paikkaa sydämessämme voi kukaan eikä mikään särkeä.

P4056291

tulimme tänään leffakerhosta myllertyneinä: Antti-Jussi Annilan Jussi-patsaita kerännyt Ikitie järkytti ja liikutti niin perin juurin.

saunan jälkeen saimme videopuhelun Lontoosta, kuopukka ja kultanen siellä kertoivat riemastuttavia uutisia, joista osa tiedettiin ja osa oli tosi ihana extraylläri. miten elämä onkaan rikasta, se ottaa ja antaa, koettelee ja onnellistuttaa.

nostamme yhdessä maljan kuopukalle ja kultaselle: voi, elämän kevät!

PC163402

hiljaisia lumilaikkuja oksilla, puun talviajatuksia, joita aurinko silittelee.  merkillistä, miten pakkasviikot pitivät pihan hiljaisena, mutta lauhtuminen aloitti lintujen karaoken välittömästi. mustis lenteli levottomana ikkunan edessä ihan kuin olisi halunnut kertoa jotain. ei kai se suunnittele pesän tekoa räystäskouruun? emon pitäisi ymmärtää, että ensimmäinen rankkasade huuhtoisi pesän alas. älä tee sitä sun poikasillesi.

PS  minun kansakoulun opettajani ei ollut mikään ansa kynttilä. sen sijaan olen kyllä tavannut tyypin myöhemmin, onneksi itse aikuisena. ihanan liikuttavia tanhupalloja karvamatoineen kohtaa jokaisen lastenpuiston nurkalla vähän aikaa norkoillessaan. älä välitä, tanhupallo, äläkä koskaan anna yhdenkään kynttilän dissata sua väittämällä, että et olisi yhtä ihana ja fiksu kuin vain viisivuotias tyttö voi olla.

Tassuttelen keittiöön kahdeksalta, sälekaihtimen takaa löytyy pakkaslukemaksi viisitoista. Toinen käy siinä myös ja kopistelee pihan poikki hakemaan postilaatikolta lehden. Kahvikupposen ääressä katselemme pihan lintujen aamutouhuja, varpunen siellä pyrähtelee ja rakas Mustis istuu katajan oksien suojassa höyhenpuku pörhöllään.

Mitä näenkään, kotikadun koivut kimaltavat! Katselen lumoutuneena. Mistä tuo harvinainen näkymä syntyy? Onko oksissa jäätyneitä vesipisaroita? Toinen tietää asiallisen syyn, joka liittyy talon takaa matalalta yläoksiin osuvien auringonsäteiden tulokulmaan. Huurretta ei ole, oksat ovat paljaat, mutta säihkyvät kuin timanteissa. Olen aivan ihastuksissani ja onnellinen, että satuin heräämään tällaiseen aamuun.

Muisto vuosikymmenten takaa. Satun viettämään viikonloppua Valamossa helmikuun kovilla pakkasilla, lukemat huitelevat kolmissakymmenissä. Herään varhain aamulla huoneessani, jonka ikkuna avautuu koivukujalle. Auringonnousun pehmeänpunerva valo tavoittaa juuri koivujen huurrelatvat. Unohdun ikkunan ääreen ihmettelemään upeaa näkyä. Jostain hengähtää äkisti hento tuulenvire, joka ravistaa huurretta koivujen oksilta. Oi, timanttisade, jumalaisen kaunis ja niin hetkellinen! Luonnon lahja lapselleen.