Kesä on korkeimmillaan, ja miten hyvältä se nyt tuntuukaan. Epidemiarajoitusten purku läikähtelee ilona ja vapautumisen tunteena suomalaisten mielissä. Nuoremmat vierivät autoineen maaseudulle niemiin, notkoihin, saarelmiin juhannuksen viettoon. Ikäisemme tuskin rynnistävät vapauden hurmassa minnekään – olemme niitä, jotka ovat jo toukokuussa hankkiutuneet mökilleen epidemiaa piiloon tai jatkavat riskejä varoen eloaan kaupungin kesässä. Aurinko on kuuma, kukat kukkivat kaikkialla, rantoja riittää ja pihapuun varjossa keinuvallekin tulee juhannus.

Pessimistin lohdutus: Niinpä niin, sen saattoi arvata. Älä koskaan kiinny mihinkään, älä keneenkään. Älä kuvittele, että on olemassa asioita, ihmisiä, eläviä olentoja tai luontoa, joka saisi kasvaa, kulkea ja lakastua kanssasi. Ei ole. Ainoa mikä on varmaa, on kuolema ja tuho. Joko nyt, ennemmin tai myöhemmin.

Positivistin lohdutus: Niinhän se on, elämä on jatkuvaa muutosta. Jokaisen muutoksen alta voi versoa kuitenkin uutta. Muutos on mahdollisuus! Usko pois, huomenna tuntuu jo paljon paremmalta!

Myötäelävä lohdutus: Niin. Arvaan, että sinusta tuntuu nyt kurjalta, kunpa osaisin lohduttaa. Haluaisin ymmärtää, mitä tämä tapahtuma sinulle merkitsee. Jos voisit kertoa jotain tunnelmistasi…

Menetys voi olla puun muotoinen. Kun minulle kerrottiin, että minulle rakas puu on kaadettava, koin ennen kokematonta tuskaa. Ensin ajattelin, että kytken itseni kettingillä puun runkoon, kun moottorisahamurhaajien partio tulee. Sitten halusin muuttaa pois, lähteä pakoon. Ne tulivat varhain tänä aamuna, olin vielä nukkumassa, en ehtinyt pakoon. Oksa oksalta keväänvihreää iloa hehkuvan vaahteran kukkiva mekko riisuttiin. Viimeksi pilkottiin suoraselkäinen runko, jonka kannosta näki, että puu oli terve ja elinvoimainen. En ehtinyt hyvästiä sanoa, kun kaikki, jopa kanto, oli viety pois. Piha on raastettu, ruoho ja kukat silpoutuneet. Sielunpuuni paikalla vain autio tyhjyys. – Lohdutonta.


Tänään pakkasimme koriin kahvitermarin lisäksi limsaa, suklaakeksejä ja shampanjaa sekä kinuskitäytekakun. Ajoimme Esikoisen paratiisipihaan juhlimaan kesää. Rip ja Muru esittivät upeita voltteja trampalla, tulivat siitä sitten kesämaljoille ja kakulle kanssamme. Kouluunpaluu oli selvästi laukaissut eristysfiiliksen. Kumpikin tuli vuorotellen istumaan syliin oma-aloitteisesti ja halusi halauksen. Se kyllä sulatti ikävänkohmeet tehokkaammin ikinä.

Piha hehkui kaikenvärisissä kukissaan, ja mustarastas vihelteli jossain viereisen puiston puussa. Löysin pari pientä suloista varjoliljaa jo kukassa saniaisten joukossa. Jopa orkidea ikkunalla ruukussaan oli herännyt kukkimaan. Elämä voittaa!


Vaihteluksi ja virkistykseksi pakkasimme taas kahvikorin ja suuntasimme Sipoon maalaismaiseman halki kohti Nikuvikenia, jossa kaupunkimme ulkoilualue ja veneranta sijaitsee. Edellisestä käynnistä oli runsaasti aikaa, yhtä ja toista muutosta oli tapahtunut. Kalliolla sijainnut päärakennus oli jo vuosia sitten palanut maan tasalle. Palojäljet oli raivattu pois ja nyt kallioisen merenrantamaiseman jylhyys pääsi oikeuksiinsa. Rinteessä olivat mustikat jo tekeillä ja maa sinisenään kukkaa. Autoja oli parkkipaikalla runsaasti ja koska rantamaisemassa ei ollut kuin yksi pariskunta lisäksemme, voi päätellä, että veneilijöitä olivat muut. Toinen pariskunta viritteli tulia katokseen, me kävelimme kalliolla ja istuimme sitten kahvittelemaan saunan kuistille.

Vesi välkehti auringossa. Kauempana lipui purjevene saaren taakse. Rantaruovikossa silkkiuikkuemo hautoi tyynesti pesässään. Kuistin edustan mäntyyn lennähti pieni ja siro vaaleanharmaa lintu ja piti meille konsertin. Olisiko tuo leppälintu, tuumin, ei kovin erikoinen laulaja, mutta yksinkertaisen säkeen kirkas ilo oli suloista kuulla. Tällä kertaa lintukirja ja kiikari olivat jääneet kotiin, voimme rauhoittua kuuntelemaan ja katselemaan luonnon kauneutta. – Kevät on täällä!

Tapasimme yhdessä koko poppoon kanssa meren rannalla. Kukin perheyksikkö istui omalla retkihuovallaan, omine eväineen. Se isompien lasten ja kuopukkaisen iloinen pulina oli juuri sitä, mitä tässä eristyksessä on eniten kaivannut. Olen sitä mieltä kahden kuukauden karanteenin kokemuksella, että jos kuolla pitää, niin mieluummin sitten koronavirukseen kuin ikävään. Pojantytär, 1v 7kk oli päiväkodissa taiteillut pienen kätösensä jäljen sekä äidilleen että mummelille muistoksi korttiin. Sykähdyttävää.

PS. Illemmalla käytiin vielä ihanan aikuismainen keskustelu Esikoisen kanssa kaikenmaailman asioista. Sekin virkisti!

Pysyttelimme flunssaviikot pois tädin luota, niinpä hän ilahtui vieraista kovin, kun tänään menimme häntä tervehtimään kahvikorin kera. Kahvi tuntui virkistävän häntä kovasti niin, että kun kyselin rajantakaisen Karjalan lapsuusmuistoista, puhetta alkoi pulputa. Soitimme Toisen siskolle, joka yrittää usein tavoittaa tätiään, mutta ei saa vastausta. Täti ilahtui puhelusta kovasti ja kuului pulputtavan pitkään siskontyttärensä kanssa.

Sen hän kertoo nykyään moneen kertaan, että kaikki hänen ikäisensä ystävät ovat kuolleet, hänellä ei ole ketään, mutta ei hän halua uusiakaan ystäviä. Täti ei vastaa enää puhelimeen, eikä avaa ovea kellekään. Niinpä hän tapaa vain ne, joilla on avain: kotihoitajat ja ruuantuojan sekä meidät. Hänen päivänsä ovat melko samanlaisia, paljon hän lepäilee vuoteessa ja toisinaan istuu sohvalla selailemassa niitä harvoja lehtiä, joita hänelle enää tulee tai kuuntelee kuulokkeilla radiota. Hän oli selvillä mitä vuotta eletään, mutta kuukausi ja päivämäärä olivat hukassa. Sitä hän ihan kauhistui, kun laskimme hänelle, että tänä vuonna hän täyttää 97, joten kolmen vuoden päästä tulee sata vuotta täyteen. Hän on omasta mielestään yhä 95 vuotias.

Tänään kävi meille uusi kotihoitaja, joka viipyi viitisen minuuttia ja kirjasi käynnin vihkoon. Hän ehti rasvata Tädin jalat ja kertoa, että huomenna on suihkupäivä. Hän mainitsi myös, että ovat pyytäneet terveyssysteemiltä Tädille uutta sänkyä, hänen omansa kun on kovin matala, eikä hän tahdo enää päästä siitä omin voimin jalkeille. Rollaattori oli viety pois, sitä Täti ei halunnut käyttää, hän ottaa mieluummin ovenpielistä, huonekaluista ja seinistä tukea. Ajattelemme tilata keväällä perusteellisemman siivouksen, kotihoitoon siivous ei kuulu.

Täti oli mielestäni yllättävän pirteä tänään ja jäi hyvillä mielin, kun lähdettiin. Ruuantuojaa ei näkynyt, mutta eilistä ruokaa oli jääkaapissa vähän, ja välipalavarasto tuntuu pikemminkin paisuvan kuin vajenevan.

Päivät humahtelevat horisonttiin. Talventulon toiveet valuvat ikkunalasia suurina pisaroina. Pilvet makaavat taas auringon ja maan välissä tiheänä, harmaana peittona. Jossain niiden yläpuolella avaruus hehkuu sinisenä, täällä alhaalla maisema on yhtä loputonta hämärää. Helmikuu on jo puolivälissä, lunta on satanut kourallinen pari kertaa tänä vuonna ja saman tien sulanut pois. En tiennyt, että talvea voi ikävöidä näin syvästi.

Eilen vietimme päivän Pikkufriidun kanssa. Hänellä on kävely ja juoksu hallussa, on määrätietoinen ja osaa ilmaista itseään monin tavoin. Esipuhetta riittää ja ilmeistä hänen mielialojaan voi lukea, mutta ymmärrettäviä sanoja on vasta yksi, ’äiti’. Iltapäivällä kuuntelimme puistotiellä sillan alla kaikua ja yhtäkkiä hän toisti ihan selvästi ja monta kertaa ’kukkuu’. Kävimme joen rannassa ihmettelemässä vuolaana virtaavan veden pyörteitä. Matka jatkui ja vilkutimme joelle hyvästit. ’Hei hei’, sanoi Pikkufriidu ihan selkeästi ja toisteli oppimaansa sanaparia pitkin matkaa. Ihanaa saada olla pienten ihmeiden äärellä. 

Lausahdin tapanin perhepäivällisellä, että huoneeni kirjakaapin ylätasolla on vuosikaudet lepäillyt kaksitoistakielinen kitara, joka odottelee soittajaa. Ostin sen itselleni vuonna 1971 Musiikki Fazerilta ja se maksoi vähän yli 400 markkaa. En ole soitellut aktiivisesti kymmeniin vuosiin. 70-luvulla viimeksi esiinnyin pienimuotoisissa seurakunnan tai joidenkin yhdistysten pippaloissa joululaulu-, gospel- tai hepreankielisten israelilaislaulujen ohjelmalla. Jokainen kitaraa soittanut tietää, että otekäden sormet joutuvat koville kuuden muovikielenkin kanssa, puhumattakaan kahdestatoista metallikielestä.

Aterialla viihdyttiin tuntikaupalla. Puhe kierteli kunkin jouluperinteissä, muistoissa tai käsillä olevan joulun tunnelmissa, joulumusiikissakin. Esikoisen kanssa jatkoimme Bachin jouluoratoriokokemuksen kirvoittamaa pohdintaa kontrapunktista. Pikkufriidu Tähtisilmä kiersi sylistä toiseen tutkimassa mitä herkkuja kunkin lautaselle oli kerätty. Hän oli saanut pensasmustikoita tuopissa, kun toiset joivat alkuglögejään. Marjoihin ihastuneena hän sitten poimi kunkin hedelmäsalaatti-jälkiruokamaljan pinnalta kaikki isot mustikat.

Pikkufriidun nukkumattiaika alkoi olla käsillä ja kun Kuopuksen porukalle oli vilkutettu, Esikoinen kurotti kitaran kaapin päältä. Aikansa sitä viriteltyään hän innostui säestämään joululauluja. Kyllä sellistillä on sen verran parkkiintuneet sormenpäät, tuumittiin, mutta ennen kuin kaikki mieleiset joululaulut oli säestetty, oli hänenkin pakko tunnustaa, että työstä käy. Kitaran kopasta jäi soittajan polvelle paksu harmaa pölykerros, joka kirvoitti makeat naurut. Että eipä ole täällä panostettu kaapinpäällisten joulusiivoukseen.   


On ollut aivan ihanaa kahdestaan. Kuunnella mielilevyjä, Mahalia Jacksonia – ja erityisesti Bachin Jouluoratorio alusta loppuun kynttilähämärässä. Ja kun poikaset ovat lähetelleet wupissa välähdyksiä omista ajantasaisista tunnelmistaan.
Ja huomenna tapaamme.

niin pimeää on, että pieni liekki häikäisee. kävimme hautausmaalla, jossa tuhannet liekit kertoivat perinteestä muistaa poismenneitä läheisiä. moni kaipaa, tuntee kipuna, ettei läheistä ole. elävät hakeutuvat toistensa luo, jos toisia vielä on. joululaulu soi hiljaa, kannattelee kaipausta. veljeni, siskoni, älä etsi pimeää, löydä valo.