PB056637

Mediassa on käyty keskustelua joulukorteista. Perinteisten jouluaiheiden on havaittu kadonneen korttivalikoimista lähes tyystin, tontut ja metsän sekä kotipiirin eläimet vilahtelevat aiheina. Joulun kukat, kranssit ja joulukuusi pitävät edelleen pintansa. Myös talviset maisemat lumihiutaleineen ovat yhä valikoimissa, vaikka talvi oikeasti olisi vain tunturien ja metsien Suomessa. En ole ihan samaa mieltä perinteisten aiheiden kadosta, olen löytänyt joulupukin, enkeleitä, seimiasetelmia lampaineen ja pyhän perheenkin. Ehkä rekiretket joulukirkkoon jo joutivatkin historiaan. Oman havaintoni mukaan aina on ollut mitäänsanomattomia, ’moderneja’ joulukortteja, joissa ei ole edes hyvän joulun toivotusta. Miksi lähettäisin sellaisen?

Nyt on aika. Joulutervehdyksiä vielä lähetetään, vaikka posti on onnistunut horjuttamaan mainettaan ihmisten mielissä. Surku on, jos joulukin sähköistetään tyystin.

PB056639

Tänään on suomalaisen musiikin päivä. Meillä on  säveltäjiä Sibeliuksesta Saariahoon, oopperalaulajia, viulisteja, sellistejä, pianisteja, kapellimestareita, orkestereja, yhtyeitä – pelkästään klassisen musiikin alueella häkellyttävä määrä kansainvälisesti arvostettuja muusikoita – viihdemusiikista puhumattakaan. Olen saanut elää sekä itse että perheenä klassisen musiikin maailmassa. Tässä elämänvaiheessa voi jo tunnustaa, että ehkä enemmän kuin mikään muu taiteen laji musiikki on henkisesti ravinnut minua, vaikka kirjallisuus ja kuvataiteetkin ovat lähellä sydäntä. On ihanaa olla jäsen musikaalisessa perheessä. Viimeksi itsenäisyyspäivän lounaalla Vaarilassa vetäisimme Maamme-laulun ja Finlandian spontaanisti koko poppoolla. Eläköön suomalainen musiikki ja suomalaisten kotien musiikki!

Kortti tuokoon tervehdyksen kaikkiin koteihin, joissa musiikkia joku rakastaa ja harrastaa!

PB056661

Meillä on onni saada vuodesta toiseen joitakin itse tehtyjä joulukortteja. Tässä eräs ristipistotaiturin taidonnäyte. Siitä näkee, että tekijä on nähnyt vaivaa ja uhrannut aikaa joulutervehdyksen saajia ajatellen. Ystäväpariskunta tietää meidän arvostavan sekä luontoa että käsin tekemisen taitoja. Luovuuttaan voi käyttää ystävien iloksi monin tavoin, joku osaa piirtää, toinen maalata, runon riimittely onnistuu yhdeltä, joulukoristeen askartelu toiselta. Luomupartainen ja joviaali pappa voi käväistä lapsiperheessä joulupukin viransijaisena. Laulu- ja soittotaitoinen voi ilahduttaa naapurin yksinäistä mummoa joululaululla.

Hyvä kasvaa jakamalla.

PB056631

Maisema, jossa näkee kauas, tekee silmille ja sydämelle hyvää. Lapsuusmaalla rakastin kiivetä metsästä kohoavalle korkealle kalliolle, jonka juurella kimalteli järvi ja järven takana loputon metsä, minun kaukametsäni. Ennen perheen aikaa tein lomalla matkoja Lappiin, vain kiivetäkseni tunturille kokemaan avaruuden huikaisevan elämyksen. Sitten löysin aavan meren avaruuden. Miten tyyni on horisontti, miten vapaa rannaton vesi. Haaveilin taas tunturivaelluksista eläkevuosien koittaessa. Se jäi unelmaksi. Unissa ja muistoissa vielä voi kokea jotain siitä rajattomasta vapaudesta.

Kortin myötä tervehdin blogimaailman sielunsiskoa, jonka kuvien myötä pääsen yhä uudestaan katsomaan kauas – sekä kaikkia teitä, jotka tunnette kaipauksen avariin maisemiin.

PB056628

Lempieläimeni on ilman muuta lintu. Ei ole väliä värillä tai äänellä kunhan on pikkulintu. Kadehdin hiukan heitä, jotka tunnistavat lajit ääntelystä (obs! kaikkien  lintujen tuottama ääni ei ole laulua). Toisaalta onko se tunnistaminenkaan nyt niin tärkeää, emmehän tunne kaikkia ihmisiäkään, joiden kanssa vaihdamme muutaman sanan säästä kauppareissulla. Kauniisti laulavan linnun kohtaaminen on samalla tavalla sykähdyttävä kokemus kuin upeaäänisen laulajan kuunteleminen konsertissa tai levyltä.

Tämän kortin myötä erityinen tervehdys ystävälle, joka asuu metsän laidassa – sekä kaikille lukijoille, jotka ymmärtävät lintujen puhetta ja nauttivat laulusta.

PB056640

Niin hartaasti kuin pääkaupunkiseudun asukkaista monet odottavatkin kunnon talvea lumineen, yhä tavallisemmaksi täällä näyttää käyvän säätyyppi, jota voisi kutsua kevyttalveksi. Syyskausi pitenee, pitkään mennään nollan vaiheilla ja paljon on pimeitä päiviä. Sama meno on Pohjanlahden rannikkoseuduillakin. Tuntuu ihanalta ajatella, että ainakin pohjoisessa ja itäisessä kotimaassa vielä saadaan kokea oikeaakin talvea. Vuodenajat ovat elämän rikkautta monessa mielessä.

Tämä ihana revontulikortti tuokoon lämpimän tervehdyksen erityisesti pohjoiseen asettuneelle ystäväpariskunnalle – ja muistuttakoon meitä muitakin, että työvuosien mentyä voi tehdä isojakin elämänmuutoksia, ja toteuttaa haaveitaan. 

PC106135

aatto on ennen jotakin odotettua, johon sisältyy perinteitä ja ennen kokematonta iloa. adventti aloittaa joulupolkuni. joulun odotukseen liittyy itse kullakin ihan omia asioita, minulle on tärkeää muistuttaa itseäni ja muita kanssakulkijoita valosta, jota aina jossain muodossa on myös keskellä pimeää.

kutsun sinut blogin joulupolulle katselemaan viime vuonna saapuneita joulukorttejani.  joulupolun kuvat muistuttavat toiveista, kaipauksesta, muistoista, sadusta ja arkirealismista, luonnon ja pyhyyden voimalatauksesta. vamos!

Sunnuntaina Toinen flunssainen neljättä päivää. Yksin aamukävelyllä. Metsäpolkuja ja kadunpätkä kotiin. Joka sortin vastaantulijaa ja ohi menijää: miehiä ja naisia, kaksi pikku tyttöä, 12 eri koiraa ulkoiluttajineen – osalla kaksi,  juoksijoita, kävelijöitä sauvaillen ja ilman. Raikasta, raikasta, raikasta. Auringonvaloa matalalta. – Iltapäivällä kiinalaisessa syömässä kahdestaan. Illalla tanssikisaa. Tuure on suloinen ja Edis niin miehekäs! Ei pysty päättämään kumman toivoisi voittavan.

Maanantaina Toinen yskii ja makailee edelleen. Kaurapuuroa, mansikkasosetta, hedelmää. Koneellinen pyykkiä. Kävellen urheilupuiston metsälenkki. Vanheneva mies juosten läkähtymäisillään kahdesti vastaan hampaat irvessä – nuori tummaihoinen mies viidesti vastaan kevyin askelin. Raikasta ja kylmää. Valoisaa pilveä. – Kasvisruokapäivä, pinaattigreppejä.

Katseltu useita kertoja videoklipiltä Vauvan hurmaavaa jokellusta ja isyyslomalaisen pyydystämää hymyä. Puhuttu veljen kanssa puhelimessa. (Hän oli nähnyt metsätien poskessa lumikon! Olen kade!) – Katsottu kaksi jaksoa tallenteita yhdessä, ja yksin iltamyöhällä La otra miradaa.

Vanhan iskelmän sanat käväisivät mielessä: ”Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan…” Jokin panee tuota kysymään, vaikka kyynikon vastaus on selvä: ei ihminen muutu.

Olen käynyt Italiassa nuorena ja keski-ikäisenä. Nuorena ihastuin italialaiseen elämänmenoon, ihmisten vilkkauteen, elämäniloon ja säteilyyn. Olin sitä mieltä, että italialaiset ovat auringon lapsia, valo ja lämpö on tehnyt heistä välittömiä ja iloisia. Vuosikymmeniä myöhemmin vietimme aikaa Roomassa. Katselin elämänmenoa siellä ja ajattelin: mihin näillä on näin kova kiire koko ajan. Ei olla turhan tarkkoja liikennesäännöistä, sovituista ajoista tai mistään. Olkapäät nousivat kovin herkästi ja käsiä leviteltiin yhtenään. Pari viikkoa sitten nähdyn italialaisen klassikkoelokuvan seuraaminen oli yllättävän työlästä. Puolivälissä olin jo ihan kypsä lähtemään kotiin. Elokuva oli hirveän meluisa, ihmissuhteet pinnallisia ja sotkuisia, ja juoni haahuili sinne tänne. – Ei tämmöistä enää jaksa, sanoin Toiselle.

Mustavalkoinen filmi olisi voinut olla sitä aikaa, kun nuorena ihastuin italialaiseen elämäniloon. Miksi koin sen nyt niin eri tavalla? Ainoa johtopäätös voi olla: ihminen muuttuu ikääntyessään. Olen itse muuttunut. Suuntaa voi miettiä, kun moni asia on jo osastossa: ei enää, kiitos.  

Esikoinen palautti auton, tuoksui metsältä ja näytti rentoutuneelta. Lapset olivat olleet reippaita vaeltajia ja nukkuneet pitkiä unia makuupusseissaan teltassa Kuopukselta lainatuilla pehmoalustoilla. Retkisää oli mitä mainioin, ja yötkin vain sopivan viileitä, ei kylmiä. – Mitä jää mieleen seikkailustamme, kysyi isi palatessa. – Nukuin ensi kertaa kaksi yötä umpimetsässä, tiivisti Muru elämyksensä. Ritaripoikaa taisi jäädä harmittamaan, kun sieniä ei löytynyt, vaikka niitä hartaasti etsittiin.

Mekin olimme muutaman tunnin retkellä lähimetsässä sunnuntaina. Ei sieniä, mutta haapojen helinää tuulessa, lentäviä lehtiä ja auringon kultaamia puita syystaivaan syvään sineen kurkottelemassa.