Jouluviikko kuluu vauhdikkaasti. Joka päiväksi on ohjelmaa. Maanantaina ajoimme naapurikaupungin kirjakauppaan etsiskelemään koululaisille joulupaperiin käärittävää. Hätkähdyttävä kokemus: vaelsimme hyllyltä toiselle isossa kirjakaupassa, moneen kertaan ja taas, emmekä löytäneet mitään. Vaikka kirjoja oli paljon, miksi ne eivät halunneet meille? Masentava kokemus, monella tavalla. Olemmeko ihan ulkona koronanjälkeisestä todellisuudesta?

Tiistain olin suunnitellut leipomispäiväksi. Se sentään onnistui yllättävän hyvin. Traditionaalinen taatelikakku kypsyi kiltisti, piparit paistuivat kauniin ruskeiksi. Leipominen tuntui mukavalta ja tuotti ihania tuoksuja talon täydeltä! Toinen kävi hankkimassa jouluaterian juomat ja kuusen, joka nököttää nyt omalla pihalla odottamassa, milloin hänet kutsutaan sisälle kotiin. Huomenna ajamme Tätivanhuksen luo pipareinemme, kakkuinemme, kahveinemme ja kukkinemme. Ja loppuviikolla tunnelmat vain tihentyvät…

Pääkaupunkiseudun ihminen ilahtuu, jos näille main yleensä tulee talvi. Sen parhaat näkymät, huurtein kuorrutetut puut ja puhtaan valkean lumen alla uinuvat pihapensaat, kohottavat mielialaa. Lumi myös vaimentaa kaupungin ääniä. Erityisen ilahtunut ihminen on jouluksi satavasta lumesta. Kunnes sitä tuleekin lisää päivä päivältä ja tuuli pyörittelee villisti kulkijan silmät ja suun lunta täyteen.

Taloyhtiöiden lumityöt eivät hoidu itsestään, talkoiksi menee. Huonojalkaiset, -selkäiset tai muulla tavoin vaivaiset vanhuksetkin joutuvat itse raivaamaan polkunsa postilaatikolle ja roskavajalle. Jos joku työssäkäyvä talorivissä asuu, tietää joutuvansa päivän päätteeksi tekemään ekstra savottaa yhteisillä kotipihoilla ja pahimmassa tapauksessa aamulla taas. Tämä talvi on nyt jo toinen peräkkäin, kun on saatu lumitöitä puurtaa. Mistään ei löydy tilapäisapuakaan, kun kaikilla on yhtaikaa sama pulma.

Onhan lumitalvessa kyllä se hyvä puoli, ettei tarvitse lähteä maksullisille liikuntaharratuksille halleihin tai hikilenkille kaupungin liikuntaviraston koneella aukaisemille laduille. Tarjolla on ilmaista puuhastelua lapion ja kolan kanssa omalla pihalla yllin kyllin. Tätä sanottiin ennen muinoin hyötyliikunnaksi.

No niin. On ollut eläköidyttyä jo joltisenkin aikaa vaihe, jossa ruokavastaavamme päänvaiva ratkaistaan arpomalla viikon kauppalistalle aineksia kohtuullisella vaivannäöllä syntyviin aterioihin. Niihin kuuluu joku puolivalmiste, muutama pakaste, joku hyväksi havaittu laadukas einesruoka, kahden päivän keiton tarpeet ja sunnuntain herkkuateria. Joka viikko on yksi kala- ja yksi kasvisruokapäivä sekä salaattitarpeita, välipalatarpeita ja hedelmiä.

Väistämättä eläkeläispariskunnan ruokavastaava on emännäntöihin perehtyneempi puolisoista. Tämä sitten yhtä väistämättä kyllästyy/väsähtää vastuuseensa ja nurisee, miksei hänellä ole tästä toimestaan ikinä vapaapäivää. Silloin alkavat hyvät neuvot olla tarpeen. Etsittäessä ratkaisuvaihtoehtoja löytyy, jos halutaan. Sovitaan, että yksi ateria viikossa on Toisen vastuulla. Löytyy muutama ruokalaji, jonka Toinen osaa tehdä yhtä hyvin/paremmin kuin emäntänsä. Toinen osaa myös käydä pizzeriasta molempien hyväksymän pikaruoka-annoksen tai viedä puolisonsa kiinalaisen noutopöydän ääreen.

Tänään kokeiltiin kaupungin iäkköväen palvelukeskuksen antimia. Vaihtoehto on viiden minuutin ajomatkan päässä ja erittäin edullinen eläkeläisille. Sinne! Karjalanpaisti lisukkeineen oli ihan hyvää ja aidon makuista Toisen mielestä. Emäntä riemastui keittolounasvaihtoehdosta ikihyväksi, sai siihen salaattipöydän antimia, tuoretta ihanaa siemenleipää ja maailman parasta parsakeittoa. Jälkiruuaksi oli raparperikiisseliä kermavaahtonokareen kera. Pariskunnan yhteinen arvio oli: tänne tullaan toistekin.

Ihminen tarvitsee tavallisia päiviä ja erityisiä. Molemmissa on hohtonsa. Erityiset tempaavat mukaansa jonkin harvinaisen, poikkeavan aiheen tai tapahtuman myötä. Käynnistävät ajatusketjuja, muistoja, tunnetiloja – ehkä luovuuden purskahduksia. Oli mukava tavata isänpäivänä lapsenlapsia ja niitten isiä. Ritaripoika valitti, ettei ole piitkään aikaan päässyt käymään Vaarilassa, niin kysäisin mitä meille yhteisiä juttuja he muistavat lapsuudestaan. Poika muisti ”ne maanantait, kun te tulitte meille ja haitte mua ekaluokalta kotiin ja sitte puuhattiin kaikkea, mummeli luki juttuja ja lauloi mun oman spesiaali-iltalaulun”. Isomuru taas muisteli, kun ”vaari haki mua päiväkodista ja me keksittiin lauluja mummelin kaa koko matkan kotiin asti. Sit mummeli lauloi mulle unilauluksi aina pohjantähtilaulun ja muitakin tähtilauluja…”

Tavallisen päivän aamuna herätessä eläkemuori huokaa: ihanaa, tänään ei ole mitään ohjelmaa! Se tarkoittaa, että ei ole välttämätöntä lähteä mihinkään, voi aloittaa päivän hitaasti, unohtua lukemaan lehteä, hoitaa kotiaskareet muistaessaan, syödä kun tuntuu siltä, lukea levätessään tai kirjoittaa tai lähteä metsään kävelylle. Voi soittaa ystävälle tai viestitellä lähipiirin kanssa arkisia. Illalla voi katsoa uutiset ja ajankohtaiset telkkarista, jos jaksaa. Ja sammuttaessaan lampun huokaista syvään: Kiitos tästä tavallisesta päivästä.

Luonnon syysvärit tummuvat. Heleiden värien aika on ohi. Kirjoitushuoneeni ikkunasta näen riisutun koivun. Se näyttää palelevan. Sen vieressä haapa on vaihtunut keväänvihreästä syväntummaan kesäväriin ja nyt sen räiskyvänkeltainen syyspuku ohenee, tummuu hiljalleen. Pihlajan punalehdet ovat jo ruskeina. Värisevät lehdet antautuvat tuulen mukaan ja oksien grafiikka tulee esiin.

Ihmiset ovat lähes unohtaneet pandemian olleenkaan. Jossain taustalla häälyy vielä tietoisuus viruksesta, joka yhä tarttuu, jos kohdalle osuu, mutta jota hoidetaan kuin jokasyksyistä flunssaa. Puhuuko joku vielä karanteenista, jos sattuu sairastumaan? Kasvosuojukset ovat kadonneet katukuvasta. Ihmisellä on sinnikäs pyrkimys normalisoida elämäänsä. Kaikki ikävä ei silti katoa maailmasta, vaikka siitä vaiettaisiin.

Rakastan syksyä. Olen aina rakastanut. Tämä on asia, joka ei näytä muuttuvan ikääntyessä. Syksyt ovat erilaisia, tänä vuonna on ollut maksimaalisen upea ruska kaikkialla. Luontoäiti on antanut aurinkoa, tuulta, sadetta ja myrskyä. Nyt juuri on lehtien haravoimisen aika – ja aika sytyttää kynttilä illan hämärään.

Toinen sai tänään tekstiviestin viranomaispäätöksestä, joka koskee hänen kummitätinsä hoivapaikka-anomusta. Tästä käytiin alkuviikolla neuvottelu Espoon Sosterin viranomaisen, kotihoitofirman edustajan ja lähiomaisen kesken Tädin luona. Että tällainen neuvonpito onnistui, tarvittiin vuosien mittaan lukuisia puheluja, öitä eteisen lattialla sekavana aamuhoitajaa odotellen, ambulanssikyytejä päivystykseen ja yksi sairaalajakso. – Neuvottelun tulos oli sikäli myönteinen, että Täti pääsi viimein hoivapaikkajonoon.

Täti täyttää näinä viikkoina 99 vuotta. Nyt toivomme hartaimmin, että hän ehtisi edes vähän aikaa nauttia turvallisesta huolenpidosta ennen kuin hauraaksi käynyt elämänlanka katkeaa.

Vaikka etelässä ei ole kovin paljon maaruskaa, lehtipuut ja pensaat ovat sitäkin värikkäämmät, nyt ne suorastaan leiskuvat. Aurinkoisena päivänä värien hehku huumaa. Saderintamat kulkevat kulkuaan, tuuli yltyy ja lehdet lentelevät – se kaikki kuuluu syksyn olemukseen, mutta aina väliin pujahtaa aurinko esiin ja kultaa maiseman.

Ihmisen alitajuinen syystyö on varautuminen talvea varten. Piha riisutaan kesäkalusteista. Katsotaan, että takkapuita riittää. Leikataan perennat alas ja tuetaan pensaat. Haravoidaan lehdet myrskytuulten jälkeen. Lintujen mökit ja kynttilälyhdyt otetaan esille pakkasöiden myötä. Pestään ikkunat, ainakin ulkolasit. Tehdään pyhäinpäivän matka lähiomaisten haudoille, viedään kynttilä sinnekin.

Vielä tänä syksynä jaksamme tehdä tämän. Talvi saa tulla.

Alkuviikon kaksi aamupäivää meni vielä oman pihan syystöitä nyherrellen. Enempää ei jaksa kerrallaan. Siitäkin seurasi väsymystä ja kipuja, joita sitten sai lääkitä ja parannella. Mietin – kuten jo monena syksynä – miten kauan me jaksamme tämän. Kaikki riippuu oikeastaan kevään voimista. Jos jaksaa istuttaa ja kunnostaa kukkamaat sekä pystyttää kesäkalusteet pihaan, se palkitsee eikä kesän mittaan mieti syksyä.

Tuntuu hyvältä, että olen nyt jaksanut käydä vähän vaateostoksillakin. Olen ollut eläkkeellä jo toistakymmentä vuotta, enkä juurikaan ole uusia vaatteita hankkinut. Hyvin on sujunut näihin asti, mutta nyt on alkanut hajoamisprosessi yhdellä jos toisella alueella. Tarpeeseen tulivat, uudet.

Tässä sivumennen olemme miettineet mistä johtuu, ettei television viihdetarjonta enää kiinnosta. Ei myöskään tee mieli minnekään, pitää oikein puhutella itseä, jos heräisi pienikin kiinnostus johonkin lähteä. Yksi taidematka tuli tehtyä kuluneena kesänä. Siitä jäi ravittu olo ja hyvä mieli. Lapsenlapsia tulee välillä ikävä, onneksi eivät ole kaukana, niin poikkeaminen sinne ei ole iso ponnistus.

Kun rivitalossa on viemärinhuolto, liittyy siihen erinäisiä valmisteluja ja työstä seuraavia seikkoja, jotka tekivät tästä maanantaista poikkeuspäivän. Valmistelu piti tehdä jo sunnuntai-iltana, koska kahdeksalta alkaisi työ, emmekä päätyasunnossa asujina tienneet kummasta päästä riviä aloitetaan. Tavalliset aamutoimet piti hoitaa siis ennen kahdeksaa. Päivään oli buukattu kaksi vessataukoa, muuna aikana vesien valutus viemäriin oli katkolla.

Mietittiin reitti ovelta niihin tiloihin, joissa viemäreitä on. Korjattiin matot käytäviltä ja suojattiin parketti muovilla ja pahvilla. Keittiön ja pesu- sekä wc-tilojen kaapit ja laatikot, joiden uumenissa viemäriputkia kulkee, oli tyhjennettävä.

Työmiehet, seniori ja juniori, ilmaantuivat pihaan tasan klo 8 ja aloittivat talon toisesta päästä. Ohhoh, huono tuuri, onneksi olin varannut mikrossa lämmitettävän ruuan, koska Toinen joutui puolipäivän jälkeen käymään aluesairaalan poliklinikalla tutkimuksessa eikä saanut syödä sitä ennen. Jäin siis yksin päivystämään kotia, ja se kyllä nosti verenpainetta.

Oikaisin vuoteelle lukemaan aamun lehteä ja torkahdinkin. Heräsin naapurin huuteluun ja kas, juniori oli jo valmiina rapulla tykötarpeineen. Viemäreiden tarkistus ja kuvaus kesti vajaan puoli tuntia. Kun juniori oli kerännyt työkalunsa ja ilmoittanut kaiken olevan erinomaisessa kunnossa sekä toivotellut hyvää syksyä, ilmaantui Toinen kotiin. Voitiin todeta päivän poikkeusosuus suoritetuksi. Saman tien palautettiin keittiö ja vessa käyttökuntoon. Loput palautustyöt tehdään huomenna.

Aika usein se on minulle sunnuntai. Jo lapsuudessa sunnuntai oli pyhäinen päivä, jossa oli ihmeellinen kiireettömyyden tuntu. Se tuli siitä, että isä, joka muutoin askaroi talon pihapiirissä, kauempana tiluksilla, metsässä tai asioillaan keskustassa, istui kaikessa rauhassa kotona keinutuolissaan kirkonmeininkiä kuunnellen. Siihen oli mukava pujahtaa isän polvelle ja joskus jopa nukahtaa rauhalliseen keinuntaan.

Eläkeläisenä sunnuntaini on edelleen hiljentymisen ja levon päivä. Pandemia-aika rajoituksineen opetti etsimään tuttujen tai vieraiden seurakuntien messustriimauksia netistä ja nauttimaan televisio- ja radiojumalanpalveluksista omassa nojatuolissa. Helteiden aikaan keksimme etsiä suoratoistotarjonnasta iltapäivän huviksi hyvän elokuvan kodin ilmastoidussa viileydessä nautittavaksi. Jos sää on sopiva, voi sen  sijaan käydä metsäkävelyllä tai tehdä pienen ajelun lähiseudun maisemiin.

Arkiviikko tarjoaa nykyään kovin vähän ohjelmaa, niinpä siihen sovitellaan lukemisen ja kotipuuhien lomaan lastenlasten ja ystävien tapaamisia tai videopuheluja kauempana asuvien kanssa. Keväällä jo saimme perjantaista toisen viikon odotetuimmista päivistä, kun miniäkulta ehdotti pikkutyttöjen kanssa Vaarilassa tai heillä päin kyläilyä. Siinä on sekin mainio puoli, jota arvostan, että sekä kotiäiti  että isoäiti saavat myös aikuista keskusteluseuraa ajankohtaisista asioista.

Haikeana muistan nyt niitäkin vuosia, kun Esikoisen koulukkaat olivat pieniä ja jaksoimme olla heidän kanssaan joka viikko jonkun iltapäivän ja illan, kun vanhempansa olivat iltatyössään. Enää emme voi sitoutua sillä tavoin avuksi, mutta tärkeää on tavata sekä isoja että pieniä lapsenlapsia. Saamme heiltä iloa ja energiaa. Heitä tavatessa vanhuusvaivat vaikenevat.