Nyt on kevätkesä, en voi jäädä tuijottamaan ikkunastani puun tyhjää paikkaa ja revittyä pihaa, se on selvä. Joudumme joka tapauksessa olemaan vielä aika paljon aloillamme koronaohjeistuksen takia. Täytyy pakottautua kehräämään suunnitelmaa, miten pihan vauriot korjataan. Onneksi terassi on paikallaan. Onneksi on ennen kaikkea tuo Toinen, eihän mistään mitään tulisi minun vähäisillä voimillani. Säilyneet kasvit on otettava ylös, maa möyhennettävä, lisättävä multaa, tasoiteltava ja kylvettävä nurmea, istutettava kasvit uusiin paikkoihin. Voisiko tuon tyhjän paikan täyttää kukkivien pensaiden rivistöllä. Se ei ainakaan kylväisi lehtiään naapurin pihan puolelle eikä talon katolle. Grrr.

Nythän meille on kerrottu, että ravintolat saavat avata kesäkuun alusta, kuitenkin aukiolorajoituksin, 50% asiakasmäärin. Tarjoilusta ja anniskelusta on vielä eri määräykset. Buffet-aamiaisten järjestäminen hotelleissa vaatii vielä sorvaamista. Aamiainen tuskin sujuu yksittäin tarjoiltuna nykyisellä henkilökuntamitoituksella. Kokoontumiset, mm. kirkkoihin tulevat luvalliseksi enintään 50 henkilölle. Tämä pitää kesäfestarit ja urheilukatsomot vielä poissa kuvioista. Saa nähdä virkistyykö kotimaan matkailu näillä eväillä.

Riskiryhmäläiset eivät paljon helpotusta eristykseensä toistaiseksi saa. Yhä me seisoskelemme ikkunoiden luona katselemassa liikkuuko pihalla tai kadulla ketään, sataako vai paistaako, eli pääseekö edes lenkille tänään. Luonto tarjoaa kyllä virikettä, jos sinne selviytyy, mutta eihän sekään sosiaalista kanssakäymistä korvaa. Kesä on sukujuhlien ja -tapaamisten kulta-aikaa. Joko nyt saisi järjestää lähipiirille tapaamisen, missä voitaisiin juhlia tutkintonsa suorittaneet nuoret ja muistella hautaan keväällä saatetut vanhukset?

PS. Tämänpäiväiset ohjeistukset ovat riskiryhmille oikeansuuntaiset. Siis varsinaiset suositukset eivät muutu, mutta lähiomaisten ja ystävien tapaamiset eivät ole ehdottomasti kiellettyjä, omaa harkintaa ja maalaisjärkeä saa käyttää.

Tämä joka toisen viikon ostospäiväkierros alkoi perjantaina, vaihtui torstaiksi ja nyt lähestyvän vapun johdosta keskiviikoksi. Kuudes karanteeniviikko ja ison kaupan kärryllinen ruokaa kolmesti tänä aikana. Toinen hakee lisäksi kerran viikossa maitoa, hedelmiä, salaattiaineksia ja kalaa semmoiseen aikaan, että tuoretiski on avattu. Aika hyvin, vai mitä. Maanantaiksi haettiin kokeeksi valmista ruokaa Lottakanttiinista. Listalla oli kalamurekepihvit, perunaa ja valkokastiketta sekä salaattia ja pikku sämpylä. Olisi tuotu ilman kuljetusmaksua kotiinkin, lähialueelle. Ruoka oli ihan arkihyvää, mutta sekajätepussi kommentoi närkästyneenä neljää styroksipakkausta.
Tilasin verkkokaupasta uutuuskirjat, joita hesarin kulttuurikriitikko esitteli arvostaen, mutta niiden toimitusaika on vasta toukokuun lopulla. Kävin sietämättömään lukunälkääni nappaamassa ison kaupan kirjavalikoimasta yhden paksun Lucinda Riley-pokkarin. Simapullo odottelee, jos leipomosta saisi huomenna tippaleivät, siinä ne vappufiilikset. Puuttuu enää tavanomainen kolea räntäsade.

Elämähän on tietyllä tavalla riskaabelia ylimalkaan, mutta virusepidemiassa seikka eri toten korostuu. Asiallinen ja perusteltu varoittelu ja kieltely on paikallaan, mutta alkavat ajan mittaan menettää tehoaan. Tuon tutunoloisen peilikuvan paljastama tukkahapsikas, jota viimeksi oli trimmattu yhdeksän viikkoa sitten, mursi viimein omistajansa epäröinnin. Valitsin luottokampaajan numeron. Sanoi olevansa työkunnossa ja ottavansa vastaan, jos asiakas on pulassa. – Muuten mennään taiteen sääntöjen mukaan, mutta sillä riskillä, että kasvosuojusta en käytä enkä kulmakarvoja laittele, lisäsi. Sopi mulle, en käytä kasvosuojusta itsekään, tasoissa ollaan.
Siinä meni mukavasti jutustellessa muutamat työvaiheet, mukaan ottamaani Teema-lehteä lueskellessa osan aikaa. Luulen, että kohtaaminen oli meille molemmille tärkeä. Hänellä oli yksityisyrittäjän koronamurheet, minulla riskiryhmän karanteeniarjen pitkäveteisyys. Hän sai maksavan asiakkaan ja peilikuvani nuortui kymmenen vuotta. Sopii nyt kevättuulen tuivertaa.

Koko aikaa ei jaksa vain olla olemassa, selvähän se. Karanteeniväki alkaa ajoittain kyllästyä hiljaiseloonsa. Kun kaupassa aamuyöllä seisoskelee yksinään tyhjien hyllyjen edessä ja miettii elämänsä turhuutta, alkaa kyrsiä. Ei saa tuoretta kalaa, ei leipää, eikä hiivaakaan löydy, vaikka kuinka olisi aikaa leipoa.
Otettiin sitten tänään mahdollisten kevätaskareiden pinosta se ilmeisin. Verhot narulle tuuleen ja ikkunanpesu meneilleen. Sehän askare, kaupungissa varsin, on alituinen keväästä juhannukseen ja siitä syksyyn. Seuraavilla lämpimillä voisi kokeilla jo matonpesua. Vaatehuoneen ja ulkovajan voisi myllätä taas kertaalleen. Ei hauskuutta puutu, jos vain alkuun pääsee. Siis jos.
Kohta tuleekin jo taas uutiset ja huoliviranomaisten tiedonanto. Kuolleiden, tehohoidettavien ja tartunnansaaneiden määrien mietiskely aamuin illoin palauttaa tehokkaasti tajuamaan ihmiselon kaikinpuolisen turhuuden.

Kauanko tämä koronasoppa on ollut päällä, pari kolme viikkoa? Maaliskuun? Viikot ja päivät alkavat olla yhtä sumuista virtaa. Pahinta ovat yöt, jolloin unta ei tule joko ollenkaan tai vasta aamutunneilla. Joinakin öinä sitä vain kierähtelee kyljeltä toiselle lepoa löytämättä. Tämä ei pääty hyvin, ajattelee aamuöisen epätoivon hetkellä. Ruuvit kirraa. Sitä yrittää kysyä toiseltaan jotain mielestään tärkeää, se ei ymmärrä mitä tarkoitan ja ärhääntyy. Itse ei ymmärrä miksi tuo ei ymmärrä, molempien äänenpainot alkavat nousta. Jos poistuu paikalta, toinen tulee perästä, että mitä, mitä. Siinä se paukahtaa, kummankin yllätykseksi.

Miten kestämme tätä umpioelämää huhtikuun, ehkä vielä toukokuunkin? Olemme kuin kattilassa, jossa kansi pysyy tiukasti kiinni ja paine nousee. Pitäisi varmaan ajoittain päästää varoventtiilistä painetta pihalle? Epidemia on vaiheessa, jossa rajoituksia tuntuu tulevan vain lisää viikko viikolta. Milloin toimenpiteet alkavat purra, tartuntojen ja sairastuneiden määrä laskea? Joko elämä voisi kohtapuoliin alkaa palailla normaaleihin uomiinsa? Asiantuntijataho lohduttaa: huihai, tätä voi jatkua vaikka juhannukseen saakka, ja nyt aletaan huolestua kansalaisten mielenterveydestä, juopottelun ja kotiväkivallan lisääntymisestä. Ei naurata, ei.

Sytytyslanka palaa

Istutaan katsomassa illan pääuutislähetystä. Toinen aloittaa mielipideselostuksensa samaan aikaan, kun uutistoimittaja haastattelee asiantuntijaa, joka ohjeistaa riskiryhmäläisiä ja akuutisti sairastuvia. On selvää, että moni lykkää nyt terveyssysteemin hoitoon hakeutumista, siitähän on varoiteltu. Pysäytän Toisen kuullakseni meitäkin koskevan ohjeistuksen. Toinen loukkaantuu. Hetken päästä kysyn, mitä hän oli sanomassa. Toinen sanoo kireästi, että se meni jo. Sitten saan kuulla, että puhun itsekin uutisten päälle. Ja nyt minä loukkaannun. Kyllä yhden lauseen kommentilla ja minuutin mittaisella paremmin tietämisellä sentään on ero. Parasta lähteä omaan huoneeseen ennen räjähdystä. Karanteeniumpioon laskeutuu painostava hiljaisuus.

Ei olla vielä pääsiäisessä. Tämä paastonaika ottaa voimille.

Alkuviikolla näillä main ilmoittautunut peipponen on ollut hiljakseen. Yöllä on satanut lunta sen verran, ettei se heti hävinnyt. Nyt voi kyllä jo sanoa: 2019-2020 oli talveton talvi. Muutaman kerran marras-maaliskuulla satoi sentin pari lunta, joka aina katosi vuorokauden sisällä. Pakkanen on pysytellyt muutamassa asteessa, alle 10 parhaimmillaankin. Nyt ovat kevään merkit puhkeamassa, ja satunnaiset pilvet pudistelevat viimeisiä lumia helmoistaan.

Maaliskuu 2020 tulee jäämään muistiin koronavirusmylläkkänä. Tammikuulla saatiin satunnaisia uutisia Kiinassa ilmenneestä epidemiasta, vielä helmikuullakin moni arveli virustaudin jäävän sinne. Meillä puhuttiin tyynnyttelevästi, miten kausiflunssahuippu on tulossa ja kehoteltiin pesemään käsiä ja yskimään oikein. Maaliskuulla paljastettiin viimein, että kulovalkean tavoin maasta toiseen ihmisten mukana leviävä virus on osoittautunut vaaralliseksi, jopa tappavaksi. Tuli kiire. Ja sittenhän se oli jo meilläkin, ensin kiinalaisten turistien mukana, sitten oman maan matkailijoiden palatessa kuka mistäkin.

Media on pitänyt suomalaisia koronatilanteesta kiitettävästi kartalla. Juuri mistään muusta ei ole puhuttu ja kirjoitettukaan. Keski-iältään poliittisen historian nuorin hallitus on tarttunut reippaasti toimeen ja petraa juoksuaan pitkin matkaa. Mikäs tässä on ollessa, jos vain taudilta säästyy.

                           Antaudun ajatuksiin. Ne valuvat sinne tänne, ensin vähän levottomasti arkisiin pikku asioihin, sitten siihen mitä olen tässä riskiryhmäläisen eristyneessä epidemia-arjessa tehnyt toisin kuin eläkeläisen vapaudessani. Yllättäen se ei olekaan lista siitä, mikä nyt ei käy päinsä, vaan mille nyt on tilaa ja aikaa. Ja mikä tuntuu tärkeältä juuri nyt.

                           Olen soittanut ystäville, jotka tavallisesti ovat lyhyen tekstiviestiyhteyden päässä. Olen myös ottanut yhteyttä ja antautunut puhelinkeskusteluihin yksin asuvien ikäihmisten kanssa, jotka tunnen, mutta joiden kanssa emme tavallisessa arjessa tapaa emmekä soittele. Nyt tuntuu ihan luontevalta soittaa ja kysyä, miten kukakin poikkeusarjessaan pärjää. Poikkeuksetta ihmiset ovat ilahtuneet yhteydenotosta. On ollut itselleni hyvin voimaannuttavaa havaita, että kukaan ei ole ollut millään tavalla pulassa. Jos ei ole omaisia lähellä, naapurit tarjoavat apuaan. Erilaisia ruoka- ja kauppapalveluita on löytynyt, jos ei itse ole päässyt kauppaan. Pieniä kausiaskareita tehdään, ikkunain pesua, vaatehuoltoa, komeroiden järjestelyä, kaappien nuohousta. Ja käsityöihmiset ovat palanneet keskeneräisten töidensä pariin!

                           Mitä pärjäämisen keinoja itsellä on? Rajoitan osaltani uutisvirtaa ja YLEn toimittajien loputonta tilanteen märehdintää. Koska meitä on täällä kotona kaksi, tavanomaiset, arkiset keskustelut ja toinen toisensa mielenliikkeiden kuulostelu on tärkeää. Vetäytymiseenkin on tilaa, eikä tarve ole lisääntynyt, vaikka päivät jatkuvat tiiviin läsnäolon merkeissä. Yhteiset metsäkävelyt ovat tulleet tärkeäksi osaksi päivärytmiä. Mietin, että vaikka olisin yksin, kävisin metsässä, puhuisin puille, kuuntelisin tuulen ja metsän laulua. Se on niin hoitavaa. Eilen toimme kävelyltä tuulen irti ravistelemia havupuiden oksia. Pihka tuoksuu ihanasti.

                           Asiantuntijatahot kertovat päivittäin, että epidemian huippu on vasta edessä päin. Kaiken kaikkiaan poikkeustila saattaa jatkua kesän puolelle. Satumme asumaan Uudellamaalla, mutta meillä ei ole mitään välttämättömyyksiä maakuntarajan ylittämiseen. Emme tarvitse erityisiä pääsiäisen tai kesän vieton suunnitelmia, meillä on mahdollisuus ja vapaus elää tilanteen mukaan, kellua käsillä olevassa hetkessä.  

Sitä ei ikinä ennakkoon tiedä mitä tapahtuu, kun ihmispopulaatio määrätään kotikaranteeniin pahimman pelossa. Pahaa tapahtuu kaikesta huolimatta, eivätkä silti koskaan ihan kaikki usko, mitä sanotaan, vaikka millä faktoilla perustellaan ja vedotaan. Oma apu kun tunnetusti on monen mielestä paras apu, ja jänöjussin turva on pää pensaassa. 

Kuulutaan riskiryhmään, selvä se. Ikää on päässyt kertymään ja muutama diagnoosikin asiaan kuuluvine pillereineen. Ihan kamalaksi äityisi muksu-ikävä kotikolossa, jos ei Kuopuksen porukka pistäisi kehiin hurmaavia kännykkävideoklippejä puolitoistavuotiaan Pikkufriidun edesottamuksista ja Esikoisen kotiorkesteri musisoinneistaan.

Vaan niinkin on, että myös hyvää tapahtuu. Sosiaalisen seisokin vallitessa aurinko houkuttelee luontopolulle. Ihmiset Italiassa ja vähän muuallakin kerääntyvät iltaisin parvekkeilleen laulamaan toiveikkaita ja hyvää tekeviä lauluja. Kaivetaan esiin unohduksissa olleita yhteyksiä entisiin työtovereihin ja ystäviin. Puhelimet soivat mummoloissa, tekstiviestit ja hymiöt viuhuvat suuntaan ja toiseen. Apua tarjotaan ja saadaan naapurilta ja tuttavilta, jos ei omaisia ole lähimain tai ollenkaan. Tämähän kuulostaa jo siltä kuuluisalta talvisodan hengeltä!

Aurinko synnyttää varjojen taidetta pihaan. Puun ja aidan pitkät varjoraidat, vajan vaitonainen, hitaasti siirtyvä varjomöhkäle, pensaan oksat, joita tuuli liikuttelee. Lätäkkö kimaltaa jäisenä, yöllä on ollut kylmää. Lentävän linnun varjo sujahtaa poikki pihan.

Naapurinmies lähtee liukkaasti hybridiautollaan. Meiltä ei lähdetä. Elämä seisoo kuin kelo tyhjässä maisemassa. Toinen sanoo, että vilu yhä väristää tuolloin tällöin. Minä yritän sanoa itselleni, että olen jo toipunut, nyt pitäisi jo tormentua, mutta kun virus ei halua päästää irti.

*

PS. Uutiset ja A-studio ovat kotvan jo märehtineet coronavirustilannetta. Hallituksen tiedonantotilaisuus, joka televisioitiin, keskittyi huhujen, pelottelun ja ’mutu’stelun sijaan tanakasti asiapohjalta kertomaan, ettei toistaiseksi ole epidemiaa, on kaksi yksittäistä sairastunutta. Todennäköisempi skenaario on kausi-influenssan leviäminen väestössä lähiviikkoina. Asiantuntijoiden taholta kerrottiin myös miten epidemioihin on varauduttu ja miten vastuuketjut toimivat. Eduskunta tulee saamaan asiaa koskevan pääministerin ilmoituksen vielä tänään täysi-istunnossa.