Brittein saarten nykyinen, Thatcheriakin koleampi pääministeri uhkapeluroi uusissa vaaleissa kannatuksensa vesirajoille. Täytyy vain toivoa, että rouva pysyy uimapatjallaan eikä uppoa. Varmaan on niitäkin, jotka toivovat että meloja päätyy karille mitä pikimmin.

Ihan sama mulle, miten Mayn käy, mutta Kuopukka ja Neito tekevät töitään kuningaskunnan pääkaupungissa ja joutuvat joka räjähdyksen jälkeen rauhoittelemaan vanhuksiaan ja kavereitaan kotimaassa ’surviving’ viesteillä. Big world is big and dangerous.
 

Toinen tulee suihkusta. – Mikä tämä on? – No, näyttää, että jokin on pistänyt, kun on jälki ja ympärillä punainen rengas. Pitäisi varmaan käydä näyttämässä terkkarissa. (Apua, punkki??)

Toinen tulee terkkarista.  – No?  – Kuulemma katsotaan vielä maanantaihin asti laajeneeko rengas.  – Ja sen tiedon saamiseen meni neljä tuntia. – Niinpä.

Suunnittelen kesän reissuja kotimaassa. Tekee mieli liikahtaa kotoa. Tarpeeksi on jo päivystetty tässä erinäisten remonttisuunnitelmien vuoksi. Sitten aina unohtuu, jos onkin kotipihassa syreenin kukkatertut jo pitkällä, eipä kuulla jylhien järvien loiskintaa vielä toisaalla kotimaassa.

Kokemuksen patinoima perinnetieto kertoo, että kesäkuu ei hellesäitä tarjoa. Ajelusää saattaa siis olla miellyttävä, mutta ulkoaktiviteetit vaativat vielä kerrospukimia. Heinäkuustakaan ei ole takeita, lämmintä on jos on ollakseen, vaan on nähty rakeitakin. Kesän lämpimin kuukausi on  kotimaassa usein elokuu, kun pohjoisenkin järvet ovat jäistä luopuneet.  

Onni on elää tätä vaihetta, jossa on vapautta olla, tehdä tai lähteä, kun siltä tuntuu. Kesäsäät ovat kaikkien yhteistä jaettavaa sellaisenaan.

Juna stadiin. Satumme vaunuun, jossa kymmenkunta nuorimiestä on matkalla sinne, missä jotain tapahtuu. Korvia huumaava arabiankielinen ajatustenvaihto täyttää vaunun. Joku keksii rikastuttaa keskustelua spotifaista kaivamallaan itämaisella musiikilla. Vaunua ei voi vaihtaa leimautumatta rasistiksi, paikalliset istuvat typertyneinä aloillaan. Jos nuoriso olisi kotimaista, olisimme jo vaihtaneet, melun takia. Milloin olemme ylimalkaan olleet viikonloppujunissa, en edes muista, mutta tajuan taas miksi yleensä ajamme stadiin autolla ilta- tai viikonloppumenoihin. Jos menen yksin, menen päivällä ja käytän junaa.

Matkalla asemalta Senaatintorille havaitsemme  leiriytymällä mieltään osoittavat osapuolet. ”Oikeus elää” – ja ”Suomi ensin”. On tiedossa, että Helsinki raivaa leirit lähipäivinä pois. Toivottavasti viesti on jo mennyt perille – ei se ainakaan leiriä pitkittämällä parane. Ensimmäisen lämpimän kevätillan kunniaksi joka kadulla ja terassilla soi.

Senaatintori. Valtava lavarakennelma, penkkejä, iso screeni. Aurinko paistaa vielä kuuden aikaan kuumasti ylhäältä. Kaikki teltan varjossa olevat istumapaikat ovat täynnä, auringossa olisi tilaa. Tuomiokirkon raput ovat täynnä kuoroväkeä, joka kohta kajauttaa Suvivirren yhdessä yleisön kanssa. Lokit lentelevät ihmismeren yllä. Seitsemältä alkavat eri puolilta Suomea tulleet tuhannet kirkkokuorolaiset laulaa kaikille kuoroille tuttua ohjelmistoa. ”Siunaa ja varjele meitä, Korkein…” – Siinä kostuvat silmät.

Nostalgialaulukonsertin jälkeen lyhyt halaus veljeltä, joka laskeutuu rapuilta alas Aleksanterin patsaan tuntumaan. Hän lähtee seurueensa laulajien mukana jo ajamaan kotiin, ja me kaksi taas asemalle. Juna on täynnä rauhallista väkeä matkalla kotiin. 

Niin nyt on, että kevään puuhaviikot ovat koittaneet. Naapuriyhteisön talkoopäivä on ovella. Pihafaunaan on ilmaantunut kevään korvalla hiiri. Se hiiviskelee naapurin puoleisen aidan alta tutkimaan josko lintulaudan alta löytyisi vielä pikku purtavaa. Hiiri on soma, mutta ihmisen metsästysvaisto herää, kun ei talossa ole kissaa, joka hoitaisi sen puolen reviirin turvaamistointa. 

Siis lisätään kauppalistaan tavaranimike hiirenpyydys. Toinen tuo tuplamäärän teollisen tuotannon ensimmäistä pyydysmallia, nääs kokemus on osoittanut, että toimintavarmuus parin euron vempeleessä on noin 50%. Niinpä taas. Ensimmäisen viritys oletusarvoisesti epäonnistuu, jokin vipu on liian pitkä tai lyhyt, mutta toiseen asennetaan pala ahvenanmaan kartanojuustoa. 

Pariin päivään ei hiirosen kulkureitillä näy liikennettä. Kolmantena aamuna juusto on kadonnut ja viritys lauennut, mutta saalista ei ole. Neljäntenä aamuna pyydys on lauennut ja juusto tallella. Ei tästä mitään tule. No, rautakauppaan. Otetaan kokeiltavaksi astetta modernimpi versio, kotelo myrkkyherkkuineen, jota orava ei pääse käpälöimään. Jokohan tärppäisi.

Vuosi sitten kuljimme Irlannin maisemissa. Mietin silloin, onkohan tämä viimeinen kiertomatka, jonka jaksan tehdä. Väsyin pitkiin bussissa istumisiin ja joidenkin päivien kävelytkin jo ottivat voimille. Joka kevät kuitenkin toivo nostaa päätään: jos kumminkin, vaikka lyhyempi reissu. Olen kotona viihtyvä, mutta samalla tarvitsen ajoittaisia maisemanvaihdoksia, ehdottomasti.

Toinen pohdinnan paikka on vieläkö ostaisi uuden pyörän, kun tuo uskollinen valkea cresent (melkein 30 v!) alkaa olla finaalissa. Meillä on runsaasti erinomaisia retkikohteita näillä seuduilla. Jos vaikka ensi kesä soisi sopivia pyöräilysäitä. Ja kun se kosteusremonttikin saunaosastolla on vielä riesana. 

On hyytävän kylmää, kukat värjöttelevät pihassa, linnut ovat vaiti. Aika ajoin tupsahtaa taivaalta kevyt lumipilvi. Lippu on jähmettynyt tankoonsa Eurooppa-päivän kunniaksi.

Olen muistanut näinä aikoina äitiäni, jonka kuolemasta tulee syksyllä seitsemän vuotta. Hän eli pitkää koti-ikävää palvelutalo- ja hoivaosastovuodet, kunnes luopui elämästä 96-vuotiaana. Toisinaan hän käy unissani, häivähtää taustalla iättömänä ja onnellisen oloisena. Muistot hänestä ovat etääntyneet, niissä on säröjäkin. Minulla on olemassa äidistä vain yksi kuva, jossa hän näyttää täysin onnelliselta. Se liittyy poikien varhaisvuosien kesäviikkoihin mummolassa.

Aikuisen muistot äidistään ovat pitkää jatkumoa, johon sisältyy hyviä ja huonoja hetkiä, eheyttä ja säröilevää. On mahdollista hyväksyä elämään kuuluvana, että näin on.

Olen seurannut ystävän merkintöjä Caminolta eli pyhiinvaellukselta Santiago de Compostelaan. Hän ja miehensä ovat monena keväänä vaeltaneet jonkun pätkän eri reittejä kokeillen. Viimeksi päivityksessä kuvailtiin, miten he eksyivät toisistaan, kun valitsivat sinä päivänä eri polut oletuksella, että ne päätyvät samaan paikkaan. Niin ei käynytkään.

Saattaa unohtua näinä erilaisten kommunikaattorien kulta-aikoina, että joskus vain kenttää ei ole tai akku tyhjenee paikassa, jossa lataaminen ei ole mahdollista. Tai aparaatti tuntemattomasta syystä vain yksinkertaisesti tekee lakon. Kun yhdessä vaelletaan vieraassa maassa, toisistaan eksyminen yhteyttä saamatta nostaa ehkä hiukan hikeä.

Pariskunta ei kertomasta päätellen panikoinut, he luottivat, että aikanaan kumpikin päätyy ennalta sovitulle etapille. Joskus tiet menevät tutuissakin ympyröissä sillä tavalla mistiin, että yhteisellä matkalla eksytään toisistaan. Joudutaan ponnistelemaan yhteyden saamiseksi. Kokeneet tietävät: ponnistelu kannattaa.

Kaupunkimme Terveyskeskuksen Systeemi kutsuu tietyn syntymävuoden mukaan eläkeläisiä ns. hyvinvointitapaamiseen. Aikaa varataan, jos kutsuttu haluaa tulla. Arvelin ensin, että mitä minä siellä, kun toistuvat vaivan aiheeni sinkauttavat minut Systeemin rattaisiin aika ajoin joka tapauksessa. Sitten ymmärsin, että tässä olisi tilaisuus keskustella kollegiaalisesti ihmisen kanssa elämänsä kokonaistilanteesta keskittymättä vaivoihin.

Vastaanotto oli ystävällinen ja kiinnostunut. Olin täyttänyt esitietolomakkeen, johon tukeutuen asioita sitten tarkasteltiin. Olen sitä mieltä, että elämässäni asiat ovat kaikesta huolimatta hyvin. Terveysongelmani eivät estä minua elämästä henkisesti rikasta ja monimuotoista elämää, vaikka liikunnalliset aktiviteetit ovat rajallisia. Joistakin unelmista olen joutunut luopumaan ja huomaan olevani sinut sen kanssa. Tosiasioiden hyväksymiseen tarvitaan aikaa ja rauhaa, ja niitä on ollut. Keskusteluilmapiiri antoi mahdollisuuden tarkastella kokonaistilannetta puolueettomasti ja jätti rohkaistuneen olon.  – Kunpa tällaisiin palveluihin olisi mahdollisuus kaikkialla. 

Eläkkeelle jääneet tuttavat, työtoverit ja ystävät ovat jo kukin löytämässä elämisen tyylinsä ja oman vuodenkiertonsa kuviot. Eräs pari kunnostaa nurkkiaan aamusta iltaan, ja työtä riittää, kun on talvitalo ja kesätalo. Toinen pari muutti talostaan kerrostalon lokerikkoon, hankki matkailuauton ja lähti seikkailemaan merentakaisille baanoille. Useampikin kädentaitoinen ystävä alkoi maalata; taulu tai ikoni toisensa perästä syntyy ja taidot karttuvat. Myös käsitöihin ja puutarhanhoitoon uppoutunut löytyy tuttavapiiristä. Eräs kirjoitti kirjan elämästään, toinen julkaisi runojaan omakustanteena. Muuan pariskunta keskittyy jatkamaan yksinkertaista arkeaan suuritta muutoksitta työmurheista vapaana. Eräs aloitti oikein kimpun uusia harrastuksia periaatteella: näistähän olen aina haaveillut, jos vain olisi aikaa. Joku mummoksi päässyt keskittyy hoitamaan lapsenlapsia ja toinen omaistaan. Joku jatkaa samoja töitä, joista saa jo eläkettä, niin paljon kuin aikaa ja voimia on. Eräs on antautunut täysillä politiikkaan, toinen vapaaehtoistöihin. Järjestötoiminnan aktivistejakin on. 

Mitä sanoisin omasta pienestä elämästäni. Mitään dramaattista uutta tai näyttävää ei ole kerrottavana. On arkea ja pyhää. On lapsenlapsi-iloa sopivasti ja omaa sekä kahdenkeskistä elämää. On sairastamisen aikaa ja hyvävoimaista aikaa. On kotiaikaa: lukemista, kirjoittelua, musiikkia, tv-katselua, kotitöitä ja lepoa. On matkoja, satunnaisia pyrähdyksiä ja paluita. On aikaa luonnossa. On kulttuuriaikaa, aikaa sosiaaliseen osallistumiseen. On aikaa itselle, Toiselle, ystäville ja muillekin. Aikaa on – ja rakkautta.