Kaupunkimme on joka syksy järjestänyt ilmaisen rokotuksen riskiryhmiin kuuluville terveyskeskuksessa. Siellä remontoidaan taas jotain, niinpä mummot ja papparaiset sekä muu riskiryhmäväki on ohjattu keskustan lukion tiloihin saamaan piikkinsä. Liikuntasaliin oli pystytetty kuusi rokotuspistettä, kukin näkösuojan takana. Ihmiset odottelivat aulatilassa numerolappu kourassa.

Odottaessani katselin parkkihallin puolelta tulijoita, jotka kävivät ihmettelemässä portaikon yläpäässä, miten pyörätuolilla tai rollan kanssa pääsee 12 rappua alas. Punaisen Ristin vapaaehtoisia oli kolme, eivät ehtineet tai huomanneet auttaa. Mehutarjoilun hoitaja neuvoi tulijat kiertämään koko valtavan lukiokompleksin alueen pihan puoleiselle sisäänkäynnille, jonne taas ei saa ajaa autolla. Olisiko ollut suuri vaiva panna ilmoitukseen ohje, mikä neljästä sisäänkäynnistä on esteetön? Kadun puolelta pihaovelle olisi ollut lyhyt matka.

Avasin sanaisen arkkuni asiasta ja pyysin välittämään palautteen järjestäjätaholle. Muistinkohan edes kiittää ilmaisesta piikistä, niin tuohtunut olin toisten puolesta.

Marraskuu, tietty. Päivät tihkuvat paksua hämärää. Kun vain ajatteletkin uloslähtöä, alkaa taatusti sataa isoja räntäriekaleita. Eteläsuomalainen kaipaa jo kovasti lumen valoa, mutta eipä tuota näy. Räntä sulaa saman tien kuin sataakin.

Järjestin itse valittua aivovoimistelua (pitkän suostuttelun jälkeen) hankkimalla applen IPhone-puhelimeni tilalle android-logiikalla varustetun uuden luurin. Se on varsinainen taifuuni aivoapparaatille ja tutustuttaa samalla tehokkaasti oman pinnan venymiskykyyn.

Oikeutettu kysymys kuuluu: miksi meidät ihmispolot sidotaan älypuhelinten avulla kulutusketjuihin, joissa parin kolmen vuoden välein kehitetään mistä tahansa apparaatista aina uusi versio ja kiinnostus entisen päivitykseen myyjäfirman taholta hiipuu. Juuri kun entisen systeemit alkavat olla suurin piirtein hallussa, alkaa nyt uusien haltuunotto. Jos jään henkiin tästä – ja miksen jäisi –paljastan hyvät ja huonot puolet kummastakin. Tällä hetkellä olen vielä vieroitusoireissa.  

Sumuinen aamu. On rauhallista, toimekkaat ovat pörisseet töihinsä, lapsukaiset tallustaneet kouluunsa. Meillä, jotka olemme elämän luppovaiheessa, on aikaa ihmetellä ikkunan ääressä kotikadun koivuissa pyrähtelevää valtavaa pikkulintujen parvea. Toisen puolen ikkunoista näkyy naapurin äiti parivuotiaine kaksosineen, jotka rattaista päästyään rynnistävät riemukkaasti pihan ainoaa kuralätäkköä kohti.

Jo lauantai-iltana lyhtyihin sytytetyt kynttilät ovat yöllä palaneet loppuun. Olen toipumassa viime viikkoisesta ohjelman runsaudesta. Flunssaoireet muistuttivat: liika on liikaa. Siunattu sunnuntai, lepopäivä. Sai vain olla.

Kaikkeahan on koko ajan tarjolla, mihin ei tarvitse osallistua. Pitää vain kuunnella sisäisiä signaalejaan: onko tämä minulle hyväksi; missä taas voisin olla iloksi ja avuksi, jos jaksan.

Viikko on pitkällä eikä blogipäiväkirjaan ole ehtinyt juuri vilkaistakaan. Elämää se vain on, että joskus isot ja tärkeät asiat rynkkyyntyvät samalle viikolle. Loppuviikolla jo taatusti muistaa, ettei kärry enää kulje samaa vauhtia kuin vuosikymmen sitten. Viimeksi eilen likipitäen raahauduin Kaupunkiin kuuntelemaan Helena Petäistön vauhdikasta, sisällökästä ja huumoria kuplivaa esitelmää teemalla EU:ssa kuohuu. Mahtava juttu, että en missannut tätä! Siinä oli apuna Leidiporukan yhteinen sopimus: siellä tavataan. Ja muistoksi vielä tuli mukaan kaksi aiheeseen liittyvää kirjaa tekijän nimellä signeerattuna.

Tänään olisi pitänyt olla kuoron harjoituksissa. Ihmisen itsesäätelyjärjestelmä onneksi toimii! Illalla jo nielu kärhämöi ja korvallista tuikki inha kipu. Päätin jättää laulamiset väliin ja siirryin itsehoitomoodiin: lämmintä mehua, panadolia ja tyyny korvallista vasten lukemista ja uinailua vuoron perään. Nyt tuntuu jo paremmalta. Ehkä jaksan huomisen ohjelman, joka on siinä määrin ainutkertainen, ettei sitä voi ohittaa.  

Lokakuun viimeisiä päiviä eletään. Tänään paisteli aurinko, mittari näyttää miinus nollaa ja nurmikossa kimaltavat lumitähdet. Toinen antoi viimein periksi, ja vei auton talvirenkaineen huoltamolle. Mielessä on pyhäinpäivän perinteinen haudalla käynti matkan päässä, siksi nyt. Ei ollut huoltamossa ruuhkaa, kiireisimmät olivat jonotelleet viime viikolla.

Otin vaatehuoneesta talvisempia ulkovaatteita eteisen kaappiin. Mustarastas kävi pihassa tarkistamassa, onko syötävää. Eilen lennähti kokonainen tiaisparvi ilmoittautumaan: olemme tulleet metsästä. Onkohan niillä jo mielessä lintulaudan antimet. Meillä talviruokinta alkaa kyllä vasta lumen ja pakkasten tultua. Oravat bilettävät tammenterhoilla, ja niitähän riittää.

Kynttilöiden ja takkatulien aika alkaa. Löysin marketista kauniin kimpun syyskukkia, joiden seurassa oli hienona kontrastina tumma rautalehtioksa. Kuin elämässä, joka sykkii värejä surun tummaa taustaa vasten.   

Joo, no kello on tipan vaille puoliyön tätä perjantaita ja tässäpä vain äherrän. Viimeinen Vain elämää -lähetys sammui äsken elisalta, jäivät bilettämään ja sitten syöksyivät järveen vaatteineen päivineen. Porukalla on ollut ikimuistoinen kesäleiri. Tämä ohjelma on eräs niistä muutamista, jotka katson yksin. Onneksi semmoisiakin on, jotka katsomme yhdessä – siis muitakin kuin puoli yhdeksän uutiset ja A-studio. Toinen seuraa ajoittain BBC-news, vallankin näinä brexit-kiiman aikoina. Minä saan näppylöitä aiheesta jo omien uutisten tilannetiedotuksista ja ajankohtaisohjelmien käännellessä illasta toiseen sitä samaa kiveä. Tuosta ei farssi parane, jos minulta kysytään.
Muuten tästä päivästä ei ole kummempaa kerrottavaa kuin, että käytiin tavanomainen viikonloppuruuan ostoskeikka ja sitä ennen Toinen kärräsi kymmenen säkillistä vaahtera-, koivun- ja tammenlehtiä naapurikaupungin jäteasemalle. Maksoi kympin siitä, näin kertoi.
Näillä hetkillä päivä vaihtuu lauantaiksi, jolla on taasen ihan omat kuvionsa. Hyvää yötä sille, ken valvoo.

Olemme muutamankin viime vuoden seurailleet tiiviisti kotikaupunkimme asuntomarkkinoita. Mielessä on muutto pientaloalueelta keskustaan tulevaisuutta silmällä pitäen. Olemme viihtyneet rauhallisen puistometsän tuntumassa sijaitsevassa kaupunginosassa neljäkymmentä vuotta. Kotia on pidetty ajan tasalla, remontoitu pitkin matkaa, ja kaikki on niin kuin on haluttu olevan. Jokainen pihatyöpäivä ja talvinen lumipyry muistuttaa aina vain tylymmin, ettemme ole enää niin vetreitä kuin ennen.

Mitä keskustakodilta toivoisimme? Uudet mammuttikerrostalot, joita keskustaan on parin vuoden sisällä noussut puolen tusinaa, eivät kiinnosta. Eivät myöskään vanhemmat 20-kerroksiset tornit. Niinpä jäljelle jää muutamia alueita ydinkeskustan liepeiltä, joissa kerrostalot eivät ole valtavia. Vanhempien talojen ympärillä on myös vanhoja puita ja istutuksia. Sitä tietysti toivoo, että asunnot on pidetty kohtuullisessa kunnossa ja ajan tasalla. Ikkuna- ja parvekenäkymät ovat tärkeitä ainakin minulle, joka kirjoittelen paljon ikkunan ääressä. Neljättä kerrosta ylemmäksikään en tahtoisi asettua.

Viime sunnuntaina osuimme näytölle kolmikerroksisen ja yksirappuisen pientalon ylimmän kerroksen osakehuoneistoon. Siinä oli asunnon levyinen parveke ja siitä näkymä alarinteeseen, jossa hehkuivat syysasuiset vaahterat, koivut ja haavat. Makuuhuoneen ikkunan alla yläpihalla oli omenapuu. Huoneissa oli korkeutta ja valoa. Olin aivan hurmaantunut! Oli todella vaikea perääntyä unelmakodin ostoaikeista, kun yhteys isännöitsijään tuotti tiedon, että kuuden talon yhtymän suihku-ja saunatilojen remonteista oli jo päätetty (ei se niinkään), mutta koko taloyhtiön putkiremontti oli tulossa.   

Kaikkeahan ei voi saada, mistä unelmoi. En silti haluaisi uskoa, että toiveemme olisivat ylimitoitettuja. Tähän mennessä olemme olleet kuutta asuntoa katsomassa. Tämä viimeinen olisi monin osin ollut ihan unelmakoti, joten pettymys karvastelee. Ja etsintä jatkuu.  

Kun ikäiseni ihminen menee ensimmäistä kertaa elämässään lakiasiaintoimistoon, hän tajuaa sen uudeksi kokemukseksi. Tavallaan käynti ei paljonkaan eroa muista virastoissa tai pankissa käymisistä. Asioissaan harvoin tietää miten monimutkaisia lain kiemurat ja pykälien tulkinnat missäkin asiassa ovat, siksi voi tarvita asiantuntijaa. Olimme käynnillä yksissä tuumin Toisen kanssa eikä asioihin liittynyt mitään dramatiikkaa.

Näissä merkeissä pojat olivat eilen täällä perheneuvottelussa. Puhuttiin mitä tarkoittaa puolisoiden keskinäinen testamentti ja miksi sellainen on hyvä olla olemassa aviopuolisoidenkin kesken. Sovittiin edunvalvonta-asioista siltä varalta, että sellainen osoittautuisi tarpeelliseksi. Keskustelu sivusi myös hoitotahtoamme ja hautaustoiveitamme, jotka eivät ole lakiasioiden nipussa, mutta joka tapauksessa tulevat lähiomaisina poikien eteen joskus. Tunneasioitakin jaettiin. Keskinäinen luottamus väreili välillämme, ja se tuntui hyvältä.   

Heräilen hissukseen. Hipsuttelen kohta keittiöön, käynnistän vedenkeittimen ja varustelen aamuteeni tarjottimelle. Jokin on toisin, mutta tajuan syyn vasta, kun Toinen tulee postilaatikolta ja ryhtyy vetämään seinäkelloa. Kello on seisahtanut, aika ei. Digitaalinumerot eri laitteissa rientävät eteenpäin, vaikka muinoin häälahjaksi saadun seinäkellon viisarit pysähtyvät. Joulukuun 22:na kalenteri kertoo olevan Talvipäivänseisauksen päivä. Sekään ei seisauta aikaa.

Syksy on asettunut paikalleen vuodenkierrossa. Päivä päivältä lehtipuut kellastuvat, punertuvat. Miten ihanan kevyesti värikäs lehti irtoaa oksasta, leijailee alas. Ei se tarvitse tuulen apua, se luovuttaa, kun aika on täysi. Aurinkoisena päivänä pihan ja kotikadun värikäs lehtimatto ilostuttaa kävelijän tai pihapuuhailijan mielen. Sadekuuro kirkastaa värit ja puhdistaa ilman.

Vielä ei ole syysmyrskyjen aika.  

Tällä viikolla läksin Toisen mukaan Tädin luo. Menemme avaimella sisään, kun ovikelloon ei vastata. Täti istuu vuoteensa reunalla, mutta ei jaksa ponnistaa siitä jaloilleen ilman apua. – En tykkää kutsumattomista vieraista, Täti murisee taas – kun en ole arvannut käydä kaupasta mitään tarjottavaa. Omissa mielikuvissaan hän käy yhä itse tutusta lähikaupasta ruokansa, vaikka ateriapalvelu on tuonut jo kesäkuusta asti valmiin ruuan kotiin ja välipalatarvikkeet tilataan kotihoitajan tekemän listan mukaan kauppakassipalvelusta ovelle. Tänään on vielä vedenkäyttökielto klo 11-14 putkiremontin loppuun saattamiseksi. Siksi olemme nyt täällä.

Ateria tuodaan kahdeltatoista, mutta Täti ei halua syödä. – Ei ole nälkä, hän sanoo. Toinen vaatii syömään edes vähän, ja aukoo pakkaukset. Täti nokkii haluttomasti ruokaa. Omahoitaja Rose tulee. Käy ilmi, että hän on sekoittanut kellonajat, on siinä uskossa, että vedenkäyttökielto on ollut 9-12, vaikka Toinen oli lähettänyt oikean ajan tekstarilla. Täti haluaa vessaan syötyään. Laitan ämpärin vessanpytyn sisään. Iso lappu jää kertomaan, ettei vessaa saa vetää eikä lavuaariin laskea vettä ennen klo 14. Rose lähtee ja sanoo tulevansa klo 18 taas.

Yritän kysellä tädiltä hänen sota-aikaisesta osallistumisestaan lottatyöhön. Hän on sanonut kuuluneensa paikalliseen veteraaniyhdistykseen sen perustamisesta asti. Täti näyttää hämmentyvän: – En kyllä muista mitään siitä ajasta, olen minä jotain vissiin tehnyt. Toinen tarkistaa postin, avaamatta on tällä kertaa vain kutsu Veteraaniyhdistyksen 60-v juhlaan ja kylpyläreissutarjous Tallinnaan. – Olen aika yksinäinen, sanoo Täti, – ei täällä kukaan muu käy kuin te. Taannoinen kuntoutusviikkojen tuoma piristyminen on ohi, Tädin elämänhalu on kadonnut ja vointi hiipuu. Kun suljemme oven, hiljaisuus jää Tädin seuraksi.