Tädin omahoitaja soitti lauantaina illalla: jääkaappi on lähes tyhjä. Oli sovittu, että hän tiedottaa meille hyvissä ajoin välipalatarpeista, tilaamme viikoksi riittävän määrän. Kauppakassipalvelu toimittaa tilatut päivän viiveellä, mutta ei sunnuntaina. Käy ilmi, että Täti oli ollut ilman ateriapalvelun ruokatoimitusta kahtena päivänä peräkkäin, jolloin hän oli siis välipalatarpeiden varassa. Miten näin voi päästä käymään – kahtena päivänä peräkkäin? Ehdimmekin elää jo melkein viikon siinä uskossa ja toivossa, että vihdoin kaikki alkaa toimia.

Sunnuntaiaamuna ukkonen paukahtelee, pilvisalamat välähtelevät ja taivaalta tulee kylmää vettä. Toinen lähtee kauppaan ja viemään Tädille välipalaa sekä mansikoita. Ateriapalvelun ihminen sattuu tulemaan. Toinen kysyy, miten on mahdollista, että ruoka on jäänyt kahdesti tuomatta. Tämä ihminen vastaa kylmästi: kyllä kaikille on tuotu, mitkä listassa ovat. Siis Täti ei ollut listalla? Posti on tuonut päätöksen kotihoidon ja ateriapalvelun jatkumisesta, päätös on tehty kaksi päivää myöhemmin kuin vaihto tapahtui.

Hoitokoti on lähettänyt postia kahden viikon veteraanikuntoutuksesta. Toinen yrittää taas taivutella Tätiä suostumaan remontin ajaksi hoitokotiin mm. realisoimalla havaintomme Tädin muistisairaudesta. Täti hämmentyy, hänhän on yrittänyt salata asian esittämällä pärjäävää ja pitää edelleen itsepintaisesti kiinni päätöksestään pysyä kotona. – Tunnemme avuttomuutta.  

Tänään soitin hoitokotiin ja saamme aikaa; peruutus on tehtävä viimeistään viikkoa ennen määräpäivää. Tässä tulee kyllä miettineeksi, miten monen eri palveluntarjoajan palvelut niveltyvät yhteen ja kuka kokonaisuudesta oikeastaan on vastuussa. Mahtaako tämän monitahokkaan pyöritys tulla asiakkaalle tai soster-systeemille edullisemmaksi kuin palvelutalossa tai hoitokodissa hoitaminen? Vanhus ei ainakaan ole onnellisempi ja ongelmat kaatuvat aina lopulta omaisen syliin, jos sellainen jossain on.    

Meillä on ollut tunne, että mihin tahansa soster-systeemin tahoon olemme puhelimitse yhteydessä Tädin asioissa, vastauksena kysymyksiimme on nippu uusia puhelinnumeroita, joihin voi soittaa. (Voisin perustaa puhelinluettelon niistä.) Monet kasvottomat nimet, niiden paikka ja tehtävä systeemin lokerostossa jäävät vieraiksi. Kukin hoitaa jotain omaa juttuaan, johon tuntuu kuuluvan ennen muuta palveluohjaus, ei itse ongelman ratkaisu.

Siksi tuntui tänään tosi hyvältä osua Tädin luo käymään hetkellä, jolloin Kotikuntoutusyksikön ammattitaitoinen henkilö oli paikalla raportoimassa tilannetta ja hoitokuvioita uudelle 1.7. aloittavan Kotimedin hoitajalle. Tädiltä käytiin myös ottamassa verinäyte, joten terveydellistä tilannetta seurataan. Kotimedi jatkaa kolmen hoitajakäynnin systeemillä päivässä, ateriapalvelu ja kauppakassipalvelu toimivat edelleen. Kotimediltä löytyi omahoitajaksi sydämellinen lähihoitaja Rose, joka tuntui saavan Tätiin heti hyvän kontaktin.

Palveluohjauksen piirileikissä olen kohdannut yhden ammattilaisen, jolla oli harvinaiseksi osoittautunut taito ensinnäkin kuunnella omaista, ymmärtää tilanne sekä omaisen että asiakkaan kannalta sekä ehdottaa mielekkäitä käytännön ratkaisuja. Käytyäni kaksi puhelinkeskustelua tämän siunatun ihmisen kanssa tunsin syvää helpotusta ja kiitollisuutta. Hän jäi kesälomalle, mutta ennen sitä hän taikoi hoivakodin muistiosastolta kuntoutuspaikan Tädille putkiremontin ajaksi. Meidän epäkiitollinen tehtävämme on suostutella Täti lähtemään kotoaan kahdeksi viikoksi. Ainakin tänään hän ilmoitti varsin napakasti, ettei lähde remontin ajaksi kotoaan minnekään. Onneksi on vielä kuukausi aikaa miettiä, mutta kova taistelu tästä tulee.  


Lähdimme eilen käymään Tädin luona mukanamme juhannuskukka, jäätelöpakkaus ja mansikoita. Täti otti vastahakoisesti meidät vastaan. Kolme kertaa päivässä käyvät kotihoitajat ovat selvästi hermostuttaneet häntä. – Käyvät vain katsomassa satunko olemaan kotona. (Täti ei muista, että hänellä ei ole enää avainta.) Kyselen, onko ateriapalvelu tuonut ruuan tänään. Täti ei muista, ei sitäkään onko syönyt. Pöydällä on kansiollinen selostusta siitä mitä ’kotikuntoutusyksikön’ palvelut sisältävät ja mitä ei ja mitä palvelu maksaa. Meille on kerrottu, että hoitaja jättää kansioon merkinnän joka käynnistä. Kansion käyntilomakkeessa ei ole ainoatakaan merkintää. Kaksikymmentä yli kahden ovesta tulee yksi hoitaja ja tervehtii iloisesti Tätiä, sitten meitäkin. Hän ei ole tietoinen merkitsemisasiasta. Tarkistamme yhdessä jääkaapin, se on lähes tyhjä, mutta on siellä hiukan sen näköistä valmisruokaa, joka on päivän ruokalistassa. Ilmeisesti Täti on siis saanut aterian ja syönyt. Hoitaja lähtee, viiden minuutin käynti ei sisältänyt muuta. Minusta Täti näyttää taas kutistuneen sitten kahden viikon takaisen tapaamisen sairaalaosastolla. Todennäköisesti Täti ei muista juoda, vaikka kotihoitaja ehkä käydessään muistuttaa. Kaikki tärkeät asiat puhutaan moneen kertaan ja kohta Täti kysyy taas samaa. Listaan kauppakassipalvelua varten, minkälaista aamu- ja iltapalaa Täti mieluiten söisi. Täti allekirjoittaa apteekkia varten hoitajan jättämän lapun lääketilin avaamiseksi. Tili tarvitaan, että hoitaja voi hakea lisää lääkkeitä, kun entiset loppuvat, ja apteekki voi laskuttaa omaista, joka raha-asioita hoitaa. Käymme kotimatkalla apteekissa hoitamassa tiliasiaa. Saamme lisää lappuja. Huoh. – Tänään hoitaja soittaa ja kertoo, että tädille pitäisi hankkia paikka kuukauden päästä alkavan putkiremontin ajaksi. (Mitä, meidänkö se pitää hoitaa?) Puhelimesta kuulee, että Täti sanoo taustalla: – minä en lähde kotoani minnekään.  – Näin mennään päivästä toiseen tässä kotihoitosysteemin ihmemaassa.

Eilen illalla soi puhelin. Miesääni kertoi olevansa Tädin rapun alaovella ja tarvitsevansa ovikoodia. Kävi ilmi, että kotikuntoutukseen siirto oli päätetty toimeenpanna, mutta unohdettu tiedottaa omaiselle, niin kuin sovittu oli. Toinen antoi puolestaan isännöitsijätoimiston numeron: – Kysykää sieltä koodia, en ole tarvinnut, kun minulla on vara-avain. (Mietin, mihin ovikoodia tarvitaan, jos Täti on siinä ja hänellä on avain kotiinsa.)

Soitettiin saman tien osastolle, kello oli kuuden maissa. – En voi nyt tarkistaa, olen potilasta hoitamassa, soitan kun vapaudun. Viittä vaille kahdeksan soitettiin uudelleen. Huonosti suomea puhuva mieshoitaja pahoitteli, että takaisinsoitto oli unohtunut. – Kyllä, hänet on siirretty kotiin tänään. Kotikuntoutusyksikkö hoitaa hänen asioitaan. Tässä tulee numero…  – Päätimme soittaa aamulla, tuskin siellä kukaan enää illalla vastaa.

Aamulla soitin. Kotikuntoutusyksikön päivystäjällä kesti etsiä koneelta asiakkaan tietoja. Asiakastiedostojen selaaminen ei selvästikään ollut hänen vahvuusaluettaan. Kun hän oli kartalla kenestä puhutaan, puhelu katkesi. Soitin uudelleen. – Kyllä, hänet on tuotu kotiin eilen illalla. Kyllä, hän on Espoo Cateringin ateriapalvelun listalla, lämmin ateria tuodaan puolen päivän maissa. Nyt en tiedä miten sen sisäänpääsyn kanssa on, mutta jos rappuun pääsee, ruoka jätetään oven taa 10-14 välillä, ellei asiakas avaa. Kauppa-asiat hoitaa kauppapalveluyksikkö. Kyllä, osastolta yleensä pannaan mukaan jotain pientä iltapalaa ensimmäiseksi illaksi. Aluksi kotihoitaja käy kolmesti päivässä, aamulla 8-10 välillä, 12-14 välillä ja viimeisen kerran 17-19 välillä. Osastolta kerrottiin, että asiakas pääsee itse vessaan. Eikö, no me olemme osastolta saadun tiedon varassa.

Puhelin soi kohta. – Täällä on kotihoitaja …, olen soittanut omaisenne ovikelloa useaan kertaan, mutta hän ei avaa. Mitä tehdään? – Toinen huokaa syvään. – Tulen avaamaan oven, sopiiko tunnin päästä? Toinen ajaa Espooseen päästämään hoitohenkilön sisään. Toinen ihmettelee hoitajalle, miksi Tädillä on kanyyli teipattuna käteen, vaikka tiputukset piti olla jo aikoja sitten lopussa. Kotihoitaja poistaa kanyylin. Neuvotellaan avaimen antamisesta kävijälle, paljon puhetta, perustelua ja suostuttelua tarvitaan ennen kuin Täti itkien suostuu ’lainaamaan’ oman avaimensa. – Se on palautettava, muuten en voi lähteä ulos kauppaan. (Kauhistus, ei kai hän aio mennä ulos ilman kotihoitajaa!) Isännöitsijätoimistosta tilataan ylimääräinen avain, sen saa huomenna. Kotihoitaja lupaa hakea.  

Toinen odottaa puoli kolmeen asti, mutta ateriaa ei näy. Hän soittaa taas Kotikuntoutusyksikköön, josta luvataan soittaa Ateriapalveluun ja kysellä, miksi ruokaa ei ole toimitettu sovitusti. Huoh. Täti on niin väsynyt kaikesta, että nukahtaa vuoteeseensa. Toinen palaa kotiin. Yritämme luottaa Kotikuntoutukseen, vaikka ihan hyvin tämä ei ole alkanut…


Osastolla syötiin päivällistä, puolenkymmentä mummoa päivähuoneen pöydän ääressä, loput omissa huoneissaan, ehkä, jos joku ennätti syöttämään. Aterioituaan Täti tuli käytävää reipasta vauhtia rollaattorin kanssa, mutta meni ohi huoneensa, jossa istuimme odottamassa. Hän oli kyllä tunnistanut meidät, mutta keskustelun edetessä tuntui siltä, että välillä hän ei ollut ihan varma keitä olimme. Kysäisin mitä hän nyt muistaa sairaalaan tulostaan. Kävi ilmi, ettei mitään. Ajankohdasta puheenollen hänellä oli menossa vuoden 2018 helmikuu. Kerroimme taas, että on kesäkuu ja hänet tuotiin sairaalaan kuukausi sitten, kun Toinen löysi hänet kotoa lattialta. Kodin osoite oli kadonnut Tädin muistista. – Ei miulla ole kotiin ikävä, täällä hoidetaan hyvin.

Muisteltiin Tädin sisaruksia ja puolisoa. – Muistan nimet tutuiksi, mutta en pysty palauttamaan kasvoja mieleeni. En ajattele heitä enää. Miulla on vain tämä päivä ja tämä hetki. Kerroin pojistamme, joista hän aina ennen kyseli, ja näytin kuvia lapsenlapsista, mutta ei hän enää jaksanut kiinnostua. – Menee sekavaksi, kun yritän miettiä nykyisiä asioita, hän valitti. Hän palasi uudestaan ja uudestaan vuodettaan vastapäätä olevaan tauluun, mitä sen kuviot mahtoivat merkitä. Yhtäkkiä hän muisti: – Tuosta ikkunasta näkyy vihreä niitty. Se pitää paikkansa, maisema on kesäisen vehreä ja kaunis (silti hänen mielensä oli helmikuussa).

Poikkesimme Tädin tyhjässä kodissa. Posti oli tuonut tiliotteen pankista. Sairaalan toimesta tilattu siivooja oli käynyt maanantaina. Päällisin puolin näytti siistiltä, astiat tiskattu, vuode sijattu puhtain lakanoin ja vessakin oli kunnossa. Keräsimme kaksi paperikassillista kuihtuneita kukkia pois ikkunoilta. Kaksi kultaköynnöstä oli elossa ja ne kasteltiin. Rapun alaovessa oli ilmoitus talon asukkaille putkiston sukituksesta. Sekin on vielä edessä. 


Aamuyöllehän se lipsahti taas, ennen kuin tokenimme kultahuumasta. Eilen väkeä oli koolla kymmeniä tuhansia Kaisaniemessä juhlimassa jääkiekkojoukkueen menestystä. Erityinen piirre juhlinnassa tällä kertaa on ollut vahvan joukkuehengen korostus. Muutamien pelaajien hienot yksilösuoritukset huomioitiin, mutta koko joukkue on samanarvoisesti kultamitalinsa ansainnut. Kultahuuma sai aikaan yleisössä äärimmäisen voimakkaan yhdistävän tunnetilan siksikin, kun se on niin harvoin koettavissa, olihan kyseessä Suomen koko jääkiekkohistorian kolmas MM-voitto. Kaksi kertaa on voitettu loppuottelussa Ruotsi, 1995 ja 2011 – ja nyt Kanada. MM-pelien viehätys on erityisesti siinä, että voittajaa voi aina veikkailla, mutta ikinä ei voi tietää miten lopulta käy, tilanteet vaihtuvat salamannopeasti ja joukkueiden henkinen tahtotila on merkittävässä osassa.

Kultajuhlat peittosivat meillä kyllä EU-vaalit. Niinpä vaalitulos äimistytti. YLE-ykkösen illan ajankohtaisohjelmassa perussuomalaisten uusi meppi näytti olevan täysin pihalla tehtävästä, mihin hänet oli äänestetty. Demarikellokas taas piti ilmiselvästi oikeutenaan olla vähintään seuraava komissaarikandidaatti. Vallan kahvaa hamuaa moni muukin ensikertalainen. Onneksi meillä on myös asioista perillä olevia, kokeneita meppejä mukana. Ehkäpä Brysselissäkin ’koirat haukkuu ja karavaani kulkee…’

Täti istuu osaston ruokapöydän ääressä silmät kiinni odottamassa huoneeseen vientiä. – En jaksaisi istua, mutta en saa lähteä yksin. Toinen vanhus istuu lähellä ja valuu hiljalleen makaamaan kasvot pöytää vasten. Saatamme tädin huoneeseensa, autamme vuoteelle. Hän sulkee silmät ja huokaa syvään. – Nyt on hyvä. Silitämme suonikkaita, luurangonlaihoja käsiä, Toinen toisella puolen vuodetta. – Lämpimiä käsiä, täti on hyvillään.

Täti tuntee meidät, mutta ei muista Toisen aiempia käyntejä eikä eilen käynyttä veljenpoikaa. – Löysivät minut vissiin kadulta, sanoo. Toinen korjaa, että kotoa tuotiin. – Niinkö se oli. Sitten: – Elän päivän kerrallaan, en ajattele eilisiä enkä huomisia. – Niin on parasta, sanon siihen.

Tapaamme myös lääkärin, joka kertoo, että fysioterapeutti oli käynyt tädin kanssa kotona tarkistamassa onnistuisiko kotiutus. Fataali sairauskin paljastui tutkimuksissa, ja täti on luuta ja nahkaa, mutta kotiuttamista suunnitellaan! Koska täti ei ole ollut aikaisemmin kotihoidon asiakas, systeemin proseduuri menee niin, että on katsottava se kortti ensin, vasta sitten haetaan laitospaikkaa.

Käymme tädin kotona katsomassa postit. Päätän tyhjentää jääkaapin ja viedä mätänevät ruuat jätesäiliöihin. Vessassa on hirveä siivo ja haju. Mitä ihmettä tapahtui ennen kuin täti päätyi lattialle? Painan oven kiinni ja avaan huoneiston tuuletusikkunat. Kukat ovat kuolleet. Annan niiden olla. ”Eikä hänen asuinsijansa enää häntä tunne”, sanoo Iso Kirja. Täti itse ei tuntenut huoneistoa kodikseen käynnillä, hoitaja kertoi. Hän on jo irti.


Eilen oli koraalikuoron kevätkonsertti. Se merkitsee myös jokaviikkoisten harjoitusten jäämistä kesätauolle. Katsotaan millainen kesästä tulee ja mikä on vointi sekä muu ohjelma syksyllä. Kokonaisuus ratkaisee. Olen viihtynyt hengellisten laulujen parissa. Tuntuu oikealta ja hyvältä, että kerran kuussa voimme palvella sunnuntain messussa. Kuorossa ei ole ollut ikävää kalabaliikkia eikä arvosteluhenkeä. Arvostamme Heli-kanttoria, jonka kärsivällinen ja huumorintajuinen ohjaus on juuri oikeanlaista.

Kuorossa kukin pyrkii parhaansa mukaan oppimaan stemmansa ja soinnuttamaan äänensä kuoron kokonaissointiin. Eilen kuulin kuoron syntyhistorian: eräs laulava seurakuntalainen oli pyytänyt kirkkoneuvoston jäsentä kysymään kirkkoherralta, voisiko seurakunnassa olla korkeatasoisen ja vaativaa ohjelmistoa laulavan kantaattikuoron ohella pienten laulujen parissa viihtyville tavallisille laulajille oma kuoro. Siitä se lähti.

Tänään kävimme kirjastossa äänestämässä ja päädyimme kaupunkimme torikahvilaan kauppareissun päätteeksi vohvelikahveille. Aurinko kilotti ja ihmisten rupattelu tuntui kotoisalta. Iltapäivällä oli taas Suomi-peli ja surku tuli, kun pojat hävisivät Saksalle 4-3, vaikkei niin pitänyt käydä. No, ”koirat haukkuu ja karavaani kulkee…”

Pakko todeta, että tämänkaltaisia viikkoja ei enää toivoisi, meidän voimillamme alkaa olla kysymys selviämisestä. Joka päiväksi oli ohjelmaa, sekin, mutta sitten tuli lisäksi ikävä yllätys, joka mullisti koko viikon ja vaikuttaa jatkossakin. Olimme sopineet olevamme Pikkufriidun kavereina, kun äitinsä halusi kokeilla työhön paluuta yhden päivän viikossa. Jaamme päivät toisten isovanhempien kanssa. Esikoinen on Japanissa orkesterin mukana, Kuopus palasi vasta Kaliforniasta työmatkalta ja on ihan jetlaagissa.

Ja sitten se yllätys, jota olemme tienneet jo pelätä pitkään. Täti ei vastannut puhelimeen maanantaina eikä tiistaina. Toinen ajoi taas toiselle puolelle Uuttamaata tarkistamaan mikä on tilanne. Täti löytyi yöpuvussa eteisen lattialta, mahdollisesti matkalla vessaan oli kaatunut eikä ollut päässyt ylös. Hän oli tietysti kuivunut ja sekava, mutta hämärästi tajuissaan. Hätäkeskus lähetti lääkäriambulanssin ja Täti vietiin sairaalan päivystykseen ja sieltä osastolle. Kaikesta avusta tähän asti kieltäytynyt Täti joutuu nyt hyväksymään, että soster-systeemi palauttaa todennäköisesti hänet muistamattomana kotiin ja aloittaa kotihoitajien ravaamisen aamuin ja illoin. Laitospaikkaa on turha toivoa ennen kuin kotihoito on todettu mahdottomaksi.

Lauantai vei Toisesta mehut silmin nähden, kun oli talon talkoopäivä. Minusta ei ollut oikein mihinkään, pelkkä oman huoneiston imurointi valutti hikeä ja pakotti lepäämään välillä. Sitten kuulin, että talkooporukassa oli taas keskusteltu meidän pihapuista, vaahterasta eri toten. Pahoitin mieleni niin, että uhkasin köyttää itseni puuhun kiinni, jos tulevat sitä kaatamaan.

Koska ystävätapaaminen peruuntui tältä päivältä, otin oksasakset, leikkasin hanhikin alas ja silppusin sen kuivuneet oksat jätesäkkiin. Pikkupiha on ollut aika lailla oman onnensa huomassa. Ihmeesti kevät on kuitenkin nostanut sieltä yhtä ja toista kukkaa kuin vanhasta muististaan. Paraikaa kukkivat vuorenkilpi, lemmikit ja valkovuokot, sinivuokkoryppäistä yksi vielä jatkaa. Kolme tulppaanisipulia näkyy punnertaneen kukan iloa tuomaan. Toinen sahasi jo huhtikuussa syreenistä kuivuneet rungot. Talon pihatalkoot ovat tulollaan, viemme rangat sitten jätelavalle.
Naapuri huomauttelee meidän puolella kasvavasta vaahterasta. Selvähän se; kukkia varisee keväällä, siemeniä lentää kesällä ja syksyllä sataa keltalehtiä. Olen tarkoituksellisesti kuuroutunut huomautuksille, jotka koskevat pihamme alkuperäisestä seitsemän puun rykelmästä kahta jäljelle jätettyä. Tammi on Toisen sielunpuu, vaahtera minun. Vuosien mittaan syntynyt syvä tunnesuhde ei kestä ajatustakaan noiden kahden kaatamisesta. Olemme eläneet niiden kanssa kolmekymmentä vuotta, nähneet niiden kasvun täyteen loistoonsa. Kun me muutamme, puut jäävät, emmekä voi enää suojella niitä. Mutta me etsimme uuden pihan ja uudet sielunpuut.