Kuvittelin, että kukaan ei enää lähetä joulukortteja a) koska kännykät b) koska Posti c) koska ’ei saa aikaiseksi’. Ei pitänyt paikkaansa. Posti yllätti kantamalla joka päivä muutaman hyvän joulun toivotuksen mukavalta ihmiseltä. Luuriin tipahteli vastaustoivotuksia ystäviltä, joille lähetin kukkaisia toivotuksia aina, kun joku heistä tuli mieleen.

Kauppa-ahdistus kasvaa jouluviikolla a) koska ’kulkuset’ b) tungos c) miehet. Yllätysyllätys, vakikaupassa soi hillitty joulumusa hiljaisella volyymilla. Noh, tungos oli kyllä aamuyhdeksältä jo tavallisesta poikkeava. Tiukkapipoiset miehet ryntäilivät kärryineen ja ostoslistoineen etsimässä tavaroita ja marmattivat kassajonojen hitautta. Yllätin yhden perässäni tulevan ärisijän toivottamalla hyvää joulua ja hän yllätti vastaamalla  säyseästi, melkein ystävällisesti: ’kiitos, samoin’.

Liikuttavin yllätys tuli nuoremmalta ystävältä, joka toi leipomansa taatelikakun. ”Jos et jaksaisi leipoa, niin ajattelin, että tykkäisit”. Ajatuskin lämmitti sydämen aivan sulaksi. Sain yllätyksestä niin paljon energiaa, että sain aikaiseksi toisena päivänä pienen annoksen itsetehtyjä pipareita, vaikka luulin, ettei minusta ole enää. 

Yhtenä aamuna kilahti luuriin Esikoiselta yllätysvihje hermoja lepuuttavasta barokkiyhtyeen konsertista samana iltana naapurikaupungissa. Lähdettiin sinne. Ja kas: kokemus oli taivaallisen rauhan kaltainen. Silmät kiinni ujuin keskiaikaisen musiikin tyyneen virtaan ja  kaunisäänisen sopraanon lauluun. Kaikki muu häipyi mielestä kuin usva.

Jouluviikko tuntuu ennakkoon riittävän väljältä, kun aatto on vasta sunnuntaina ja sekin on samalla neljäs adventtipyhä. Ihanaa, ei kiirettä, ei tungeksimista kaupungilla, ei lahjahuolia. On aikaa inspiroitua, jos niikseen on, vaikka mistä.

Edellisellä viikolla taloyhtiössä vaihdettiin uudet liesituulettimet. Meidän aparaatista katolle menevässä putkessa oli mutka, muissa rivin asunnoissa putki on suora. – Se hoituu, sanoi harmaapartainen hiirenhäntäinen mies, ensi viikolla, tarvitaan vain lisäosa.

Jouluviikon alussa haettiin kinkku ja ruokia jääkaappiin. Ystäväporukalla käytiin syömässä uuden ravintolan joululounas. Ihanan rauhallista. Keskiviikkona hiirenhäntämies apureineen tuli luvattuun aikaan ja ryhtyi puuhaan. Parin tunnin päästä paloi sulake keittiöstä. Muuntaja oli kärähtänyt. Samalla pimeni jääkaappipakastin ruokineen. Lähtivät hakemaan isommasta kaupungista uutta muuntajaa. Sillä välin Toinen viritti pitkällä johdolla mikroon virtaa, että saimme päivän ruoka-annoksemme lämmitettyä. Apuri jäi sille tielleen, hiirenharmaa palasi kahden tunnin päästä uuden muuntajan kera. Pari tuntia meni taas ennen kuin kaikki oli paikoillaan ja keittiössä valot. Työmies lähti ja me siivosimme remontin jäljet keittiössä. Huoh. Toiveenamme oli stressitön viikko ja rauhaisa joulu. Ainahan voi toivoa.

Lehtiä lukiessa törmää lähes päivittäin virheisiin, asiallisiin epätarkkuuksiin, kielellisiin kömmähdyksiin ja huonoon suomenkieleen. Siinä lukija sitten miettii, kenenkähän tekoälystä tämäkin taas on kotoisin ja eikö ammattilainen tarkista tekstiään pantuaan pisteen.

Paikallislehden haasteet ovat sitten vielä erikseen. Tuusulan kunnassa on rakenteilla oleva koulukeskus nimetty kampukseksi. Riippumatta siitä, mitä alkuperäinen latinan termi merkitsee, ihmisille nostaa hikeä, että taas on otettu sanalaina jostain muualta eikä koulua saa sanoa kouluksi, jos sen liikuntasalia voi käyttää iltaisin vaikka aikuisten urheiluryhmien harrastetilana. Järvenpään kaupungissa ’betonibrutalismityylisen’ kirkkoon tehdään miljoonaremontti. Kirkon jäsenkadon kuristamia resursseja riittää ihmeesti kaikkeen. Monen paikallisen mielestä kaupunki kaunistuisi räjäyttämällä kyseinen bunkkeri taivaan tuuliin. Keravalta on lehden mielipidepalstoille noussut mielipaha joululauluista. Kaupungin kouluissa on kielletty laulamasta joululauluja, joissa on hengellistä sisältöä. Tunteet kuohahtelevat, selvä se.

Ehkä seuraavalta presidentiltä ehtisi vielä kieltää valtaoikeuksien lisäpykälällä Jumalan siunauksen toivottamisen uudenvuoden puheessa.

illalla katsoin kiinnostuneena tv-ykkösen perjantain iltaohjelmaa, jossa keskusteltiin dokumentin pohjalta siitä, mitä nuoret ja vanhat voisivat oppia toisiltaan ja mitä antaa toisilleen. dokkari kertoi ’nonna linna’ nimisestä yhteisöllisestä asuintalosta, jossa vuokrayksiöissään asuvat vanhukset ja neljä opiskelevaa nuorta ovat sopeutuneet yhteisölliseen elämään ja toisiinsa. studiossa haastateltiin myös koulumummina toimivaa ikäihmistä sekä julkkismummo kristiina halkolaa ja hänen lapsenlastaan elli melasniemeä. keskustelun idea ja ohjelman tavoite oli mainio, mutta dokkari tuntui ehkä hivenen auvoiselta.

myös nuoret saattavat kokea yksinäisyyttä. ohjelmaa katsellessa mietin, että yhteisöllinen asumismuoto on hyväkuntoiselle vanhukselle ja yksinäiselle nuorelle oiva mahdollisuus torjua yksinäisyyttä. eri ikäisten kimppanaapuruus saattaa toimia siltä pohjalta, että nuoret ja vanhukset voivat tutustua toisiinsa ilman hoito- tai huoltovelvoitetta, mutta sopeutumista se vaatii. myös se on totta, minkä yksi nonna linnan eläkeläismiehistä totesi: en jaksaisi olla paikassa, jossa on vain vanhoja.

Toinen meistä näyttää löytäneen tapansa toteuttaa marraskuun ideaa kaivautumalla asioihin netissä, enimmäkseen vaakatasossa, omalla sängyllään. Siinä mitään, kun on yleensä noudattanut kutsua ruokapöytään ja hoitanut sekä henk.kohtaiset että muut asiakseen ottamansa sekä yhteiset hommat. Hän on vapaasti kotonaan ja minäkin olen. En kommentoi hänen olemistaan, itsekin elän marraskuuta omaan tapaani. Paitsi keittiöaskarrusta istuskelen enimmäkseen eri tuoleissani, joita on neljä. Kaivaudun kirjoihin, unohdun pöytäkoneelle kirjoittelemaan tai ähmäilen hankalien ristikoiden kanssa, joka puuha muistuttaa lähinnä itsekidutusta. Haaveilen ajoittain metsälenkistä, mutta en sure, kun se taas jää haaveeksi. Alan vakuuttua, että marraskuu on ihmiselle kerran vuodessa hyväksi. 

Peruutti sitten paikallisten ilmojen haltija talven tulon, pyyhkäisi parin päivän lumiharson maasta ja loihti auringon liekit hehkumaan puiden ja pensaiden jäljellä olevissa syysväreissä. Nollilla ja miinuksilla mennään, joten katumapäällekin ehtii haltija tulla.

Marraskuun matalat viikot ovat tulollaan ja ilahtumisen aiheet ovat nyt hakusessa. Kesän haikailu ei enää eikä vielä kannata, jospa normaaliin vuorokausirytmiin palaaminen toisi iloa. Ainakin kellon mukaan heräilevä ilahtuu aamun valoisuudesta. Joillekin nämä kevään ja syksyn eestaas-muutokset aiheuttavat viikkokausien sopeutumisryppyjä.

En aio edelleenkään meluta siitä, onko kellojen säätämisessä mieltä. Jos se aktiivisinta kansanosaa helpottaa tai tuottavuutta parantaa, siitä vain. Seniorisukupolven elämään vuodenajat muutenkin vaikuttavat eri lailla kuin nuorempien. Unet ovat herkässä milloin mistäkin syystä. Jos ei ole työhuolia, voi olla muita. Jos ei oman vanhuuden tila ahdista, ainakin kasvavien ja syntyvien sukupolvien elämän ehdoista kannetaan murhetta. Jos maailman vallanpitäjien toimet uhkaavat nitistää toivon paremmasta tai omien päättäjien toimet pettävät luottamuksen, aina on mahdollisuus turvata ilmojen haltijaakin väkevämpään Taivaalliseen Voimaan.

…kun ihan uutisiin pääsi joku viisas kertomaan kaikelle kansalle, että ilmastonmuutos aiheuttaa masennusta ja unettomuutta. Mehän ei siis näillä pohjoisilla vyöhykkeillä ole kuultukaan ilmastonmuutoksesta. Ei tiedetty sitäkään, että jokatalvinen kaamosaikakin masentaa, kun aurinkoa ei näy kuukausimääriin.  Ihan luultiin, että suomalaisten onneton geeniperimä on kansallisen ainaismelankolian ja liika kännyköinti huonounisuuden syy. No nyt tiedetään, että ei ole.

Kuka vielä kertoisi sen, mistä erottaa, mikä masennus on normaalia syyspuolen vuodenkiertoa sateineen, lyhenevine ja pilvihämärän täyttämine päivineen ja mikä taas ilmastonmuutoksesta johtuvaa. Kerrottiinko myös miten ilmastonmuutosmasennusta hoidetaan, se kun ei taida mennä ohi viimeistään vappuna tai juhannuksena?

Pissismummon resepti ensiavuksi: Kumisaappaat ja sateensuoja kauppareissulle – ja kotiin tultua kaikvaloppääll, mukillinen kuumaa totia ja villasukat jalkaan. Kyllä se siitä. (Ja uutisten aikaan toosa kii.)

Miten ilahduinkaan aamuvarhaisella, löytäessäni sanomalehden painotuoreena postilaatikosta! Haa, pääsen mukaan maailman tapahtumien pyörteeseen ja viisaiden pohdintoihin niiden merkityksestä maailman ihmisten arkeen. Eläkemuorin yksioikoisen, mutta värikkään elämän kohokohtiahan ovat aamukahvin ohella ehken radion aamuhartaus, päivän lehti, kirkontornikellon kahdentoista lyönnit, päivän mietelause kera lautasellisen eilisen ruuan tähteitä ja sitten ihanan pitkä hiljaisuus ennen iltateekupposta ja Ylen ykkösen lempeä-äänisen Petteri Löppösen ilmaantumista uutisruutuun.

Joo. Mutta. Se lehti, tänään. Jengirikollisuus suistamassa Ruotsin täydelliseen kaaokseen. Venäläiset ostattelemassa sadan huoneen vanhainkotirakennusta ’kesämökiksi’ puolustusvoimien alueen naapurista. Ulkoministeriö ’aikoo keskustella’ Suomeen asettuneesta murhamiehestä Irakin kanssa. Ruotsin kuolemanpartiojengi on jo täällä huumekaupoilla. Soteuudistuksen tärkein tavoite ’uhkaa romuttua’. Venäläishakkerit Kyberturvallisuuskeskuksen, Liikenne- ja viestintäviraston, Ely-keskuksen ja Väyläviraston kimpussa. Lapsiperhe pelastui tulipalosta lehdenjakajan ansiosta. 15-vuotiaat uhkailevat kouluaan netissä. Reserviläiset Nato-tehtäviin. Metalliputkella sivullisia hakannut sai kuin saikin tuomion. Päiväkodeista puuttuu 400 opettajaa. Huonokuntoisten vuokratalojen hurjat vuokrankorotukset. Ja niin edelleen.

Höperö aamuvarhaisella ilahtuu, hankkii päiväänsä ahdistusta ja murhetta vain avaamalla hesarinsa. Olisiko uutispaaston paikka?

Usvaisia aamuja, sateisia päiviä, myrskyä, ukkosta ja tulvia – tyypilliset syyssääkuviot kertovat väistämättömän: ohi on. Kotikadun koivu kertoi sen jo viikkoa ennen näitäkin, siihen ilmestyi vaivihkaa puolenkymmentä keltalehtistä pikku oksaa. Ihan kuin sanoakseen: huomaatteko!

Touhua on riittänyt. On tehty välttämättömiä pihatöitä. On ensin valmisteltu ja sitten juhlittu jubileumia. On vietetty juhlan jälkihehkua ja laskeuduttu aikanaan arkeen, vähän eri tahtiin kumpikin.

Saman tien Toinen otti asiakseen päivittää pöytäkoneeni emolevyineen kaikkineen ja siinä on mennyt viikko ja toinenkin harvakseltaan työskennellen. Hienosäätöä riittää yhä, mutta saan jo hoidetuksi tärkeimmät asiat. Projekti on varsinainen kalkinkolistus sekä lepotilaan asemoituneille insinöörin aivoille että koneen käyttäjän uudelleenoppimiskyvylle. 

Olen jotenkin herkistynyt kaupungilla havaitsemieni yksin kuljeskelevien vanhusten suhteen. Luulisi, että viikon ruokalistan miettiminen ja siihen liittyvän tarpeiston haeskelu olisi tässä vaiheessa kauppareissun pääasia. Periaatteessa onkin, mutta kun ympärillä sattuu ja tapahtuu, tulee tehtyä havaintoja.  

Tulin normikierroksellamme maitotuotteiden kylmähyllyille ja havaitsin naapurikadun papan, jota ei yleensä vakikaupassamme näy. Hän vaikutti olevan hukassa. – Hei, voinko auttaa? – Pitäisi löytää sinistä maitoa, missä ne täällä… – Tässä on Arlan kevytmaitoa, tässä Valion, kävisikö jompi kumpi? – Siinä pitäisi olla kuulemma lehmän kuva… (Valion purkissa kyllä on.)  – Uusivat pakkauksia aika ajoin ja paikatkin vaihtuvat hyllyssä toisinaan, ei ihme, jos ei löydy, myöntelin.

Kun pappa tunnisti meidät tutuiksi, hän kertoi siinä hyllyn vieressä, miksi hän on kaupassa, jossa ei yleensä käy. Vaimo oli tuotu sairaalasta leikkauksen jälkeen kotiin, ja lapsista ei nyt kukaan ehtinyt avuksi. Kysyin, olivatko he yrittäneet saada kotihoidosta apua. – Juu, ei sieltä saa, soitin moneen paikkaan ja aina joku robotti käskee painamaan sitä tai tätä numeroa. Lopulta sain yhden ihmisen puhelimeen, ja se kyseli kaikkea ja totesi, että puolisohan pääsee kauppaan. Että ei tarvita apua. Papan lopputulema nykyisistä systeemeistä oli karu: mistään ei saa apua enää, vaikka koko pitkän elämänsä on veroja maksanut.

Ei siihen ollut paljon lisättävää.