Kuukausimäärin, viikko viikolta kiihtyvästi on media esitellyt, kaivellut, ruotinut ja aanaillut Yhdysvaltain presidentinvaalien etenemistä ja tulosvaihtoehtojen vaikutuksia sekä liittovaltiossa että maailmalla. Tulos on valmis, voittajan puheet on pidetty, ja maailmalla laajasti tunnustettu vaalien voittaja sekä huokaistu helpotuksesta. Vaan mitäs tämä häviölle jäänyt osapuoli? Sen sijaan, että toteaisi tilanteen, toivottaisi kohteliaasti onnea voittajalle ja alkaisi lähtölaskentansa historiaan – tämä onneton takertuu ovenpieliin, kaivautuu poteroonsa, josta näkee vain harhakuvia siitä, miten väärin kaikki on mennyt. Lakimiehet töihin, amerikantapaan, edessä on päättymätön jono oikeusjuttuja siellä sun täällä. Ja sillä välin virallisesti valittu ryhtyy raivaamaan yhdenmiehen menneen utopian raunioita ja korjaamaan tuhon jälkiä.

Henkilökohtaisesti minua ei liikuta tuo jälkinäytelmä, mutta ymmärrän sen merkityksen eri osapuolille. Eniten olen matkan varrella järkyttynyt dokumenttipätkästä, jonka satuin näkemään televisiosta. Siinä amerikkalainen (musta) lahkolaispastori avustajineen siunasi donald trumpia ja kiitti jumalaa, joka on hänessä lähettänyt uuden messiaan, joka pelastaa amerikan ja koko maailman.