Aamulla oli hiljaista, joku oli mennyt kirkkoon, toiset ehkä nukkuivat pois eilisiään, moni oli jo aattona poistunut juhannuksen viettoon tien päähän. Me otimme yksinäisen ajoneuvomme autokatoksesta ja suuntasimme rauhallisimmalle kaikista tietämistämme paikoista, tutulle hautausmaalle.

Hauta löytyi helposti saamieni ohjeiden mukaan. Pientä yksinkertaista kiveä vasten nojasi väliaikainen puinen kyltti, pelkällä sukunimellä merkitty. Ei istutuksia, ei ainuttakaan kukkaa. Minulla oli mukana kimppu valkoista, punaista ja vihreää. Muistelin siinä, milloin tutustuin häneen, millaisia olivat alkuvuodet hänen työtoverinaan. Hän hankkiutui pian jatkamaan opintojaan ja siirtyi sitten kokonaan toiseen työhön. Vuosien varrella tapasin hänet ohi mennen asemalla tai jossakin, kuulin erosta, työuran etenemisestä, uudesta puolisosta. Viimeksi tapasimme talvisella kadulla, pysähdyin kysymään kuulumisia. Siinä hän kertoi etenevästä sairaudestaan, parisuhteen päättymisestä ja muuttamisestaan takaisin kaupunkiimme. Tilanteen kaikinpuolinen paljaus riipaisi. Tämän kauniin kesän puhjetessa kuolemanviesti tuntui jo vapauttavalta.

Retriitti hiljaisen seurakunnan keskellä toi syvän rauhan. Tuuli soitti urkuja, linnut lauloivat suvivirttä, kukat hehkuivat muistoja ja elämää. Kirjailijan sanoin: ”Ihminen ei kuole silloin, kun hengitys päättyy, ja iho viilenee, vaan vasta sitten, kun kukaan ei häntä muista.”

  • Hautausmaat ovat rauhan keitaita, kaupungeissa vihreitä levollisia puistoja äänisaasteen keskellä. Lempeästi ne muistuttavat elämän kiertokulusta ja edesmenneistä ihmisistämme.

    Kommentin jätti Annikki · tiistaina 23. kesäkuuta @ 13:17

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.