Lapsi ihmettelee kaikkea. Rauhan alkuvuosina syntyneenä ihmettelin aikuisten puhetta vainajista, kaatuneista ja kuolleista. Isäni ja äitini olivat kumpikin menettäneet sodassa vanhimman veljensä. Äidit, vaimot ja lapset heitä muistelivat ja kaipasivat kyynelin, sisarukset menetyksen ja murheen tuntein. Sankarihautausmaalla käytiin heidän muistopaikallaan kukkia viemässä.
Sotatarinat glorifioivat sankareiksi luotien kaatamat, kranaattien silpomat, pommien ja tykin kuulien murskaamat ihmiset, jotka eivät itseään sankareina pitäneet. Mitä kauemmaksi historiaan sotavuodet jäävät sitä harvemmaksi käy kaatuneiden lähiomaisten ja muistelijoiden joukko. Jälkipolvet nostavat yhä kiitollisina tai velvollisuudentuntoisesti lipun salkoon tänään, kaatuneiden muistopäivänä ja itsenäisyysjuhlien aikaan.
Lippu liehuu salossa pihassa ja keskustelimme kaatuneista sukulaisista. Vähäinen tieto heistä on saatu äideiltämme ja tädeiltämme. Ja aika niukasti, asia oli raskas heille. Näyttää siltä, että uusiin rakennettuihin taloihin ei lipputankoja juuri enää laiteta. Uskon kuitenkin, että nuoremmat sukupolvet arvostavat kaatuneiden muistopäivää.
Kommentin jätti Pirkko · sunnuntaina 17. toukokuuta @ 13:52
Katsoin eilen televisiosta elokuvan Hiljaisuus, jonka esitysajankohta on varmaan satutettu juuri kaatuneiden muistopäivään. Elokuvan vaikuttavin kohtaus on kun päähenkilö Eino kuljettaa hevosella kaatuneita pois rintamalta ja joutuu venäläisjoukkueen keskelle. Venäläisjoukkojen johtaja käskee olla ampumatta ja Eino ajaa joukkueen ohi ja joukkueenjohtaja nostaa käden lippaan.
Kommentin jätti seita · maanantaina 18. toukokuuta @ 06:30
Pirkko
Olen huomannut saman, lipputanko ei ole enää ’must’, niin kuin ennen. Kaupunkien keskustoissahan aina jossain lippu liehuu, mutta miten lienee maaseudulla ja uusissa omakotilähiöissä.
Seita
Olen nähnyt tuon hienon elokuvan, jossa kuolema on pääosassa. Pidin tuota kertomaasi kohtausta yhtenä vaikuttavimmista.
Kommentin jätti Ellinoora · maanantaina 18. toukokuuta @ 10:39