Kauanko tämä koronasoppa on ollut päällä, pari kolme viikkoa? Maaliskuun? Viikot ja päivät alkavat olla yhtä sumuista virtaa. Pahinta ovat yöt, jolloin unta ei tule joko ollenkaan tai vasta aamutunneilla. Joinakin öinä sitä vain kierähtelee kyljeltä toiselle lepoa löytämättä. Tämä ei pääty hyvin, ajattelee aamuöisen epätoivon hetkellä. Ruuvit kirraa. Sitä yrittää kysyä toiseltaan jotain mielestään tärkeää, se ei ymmärrä mitä tarkoitan ja ärhääntyy. Itse ei ymmärrä miksi tuo ei ymmärrä, molempien äänenpainot alkavat nousta. Jos poistuu paikalta, toinen tulee perästä, että mitä, mitä. Siinä se paukahtaa, kummankin yllätykseksi.

Miten kestämme tätä umpioelämää huhtikuun, ehkä vielä toukokuunkin? Olemme kuin kattilassa, jossa kansi pysyy tiukasti kiinni ja paine nousee. Pitäisi varmaan ajoittain päästää varoventtiilistä painetta pihalle? Epidemia on vaiheessa, jossa rajoituksia tuntuu tulevan vain lisää viikko viikolta. Milloin toimenpiteet alkavat purra, tartuntojen ja sairastuneiden määrä laskea? Joko elämä voisi kohtapuoliin alkaa palailla normaaleihin uomiinsa? Asiantuntijataho lohduttaa: huihai, tätä voi jatkua vaikka juhannukseen saakka, ja nyt aletaan huolestua kansalaisten mielenterveydestä, juopottelun ja kotiväkivallan lisääntymisestä. Ei naurata, ei.

Sytytyslanka palaa

Istutaan katsomassa illan pääuutislähetystä. Toinen aloittaa mielipideselostuksensa samaan aikaan, kun uutistoimittaja haastattelee asiantuntijaa, joka ohjeistaa riskiryhmäläisiä ja akuutisti sairastuvia. On selvää, että moni lykkää nyt terveyssysteemin hoitoon hakeutumista, siitähän on varoiteltu. Pysäytän Toisen kuullakseni meitäkin koskevan ohjeistuksen. Toinen loukkaantuu. Hetken päästä kysyn, mitä hän oli sanomassa. Toinen sanoo kireästi, että se meni jo. Sitten saan kuulla, että puhun itsekin uutisten päälle. Ja nyt minä loukkaannun. Kyllä yhden lauseen kommentilla ja minuutin mittaisella paremmin tietämisellä sentään on ero. Parasta lähteä omaan huoneeseen ennen räjähdystä. Karanteeniumpioon laskeutuu painostava hiljaisuus.

Ei olla vielä pääsiäisessä. Tämä paastonaika ottaa voimille.

  • Tuon kireyden monin variaatioin olen kuullut muualtakin. Lähempää ja kaukaa. Onneksi tässä yksin jäämisessä on hyvätkin puolensa. Mutta mihin tämä kaikki johtaa?

    Kommentin jätti erakko · lauantaina 4. huhtikuuta @ 13:49

  • Varmaan monissa huusholleissa jatkuva yhdessäolo kiristää olemista kuvaamallasi tavalla, saati jos on vielä koululaiset ja pienempi lapsi ja oman etätyön yritys keittiön pöydällä. Minulla on kauan ollut tuo ulkoilmaan lähtö apuna oman olon hankaluuksiin, vaikkei kotiin enää ketään jääkään.

    Kommentin jätti Annikki · lauantaina 4. huhtikuuta @ 17:23

  • Tiuskitaan vaan välillä, kyllä me selvitään. Raskasta aikaa kaikille. Ja kyllä tämä taitaa kestää kesäkuun puolelle. Ajatuksissa on lapset, joiden perheolot olivat jo aikaisemmin vaikeat.

    Kommentin jätti Pirkko · lauantaina 4. huhtikuuta @ 18:08

  • Erakolle; meidän sukupolvemme ihmiset, jos ketkä, selviävät kyllä, myös karanteenin ja yksinolon nostamista tunnelmista, eikö niin.
    Annikki; olen todennut saman, kiristykseen auttaa, että lähtee lenkille tankkaamaan metsän rauhaa.
    Pirkko, ihanasti sanottu: ’tiuskitaan vaan välillä’ – ei me siihen kuolla, virus on vaarallisempi. Ja opetellaan koko ajan olemaan huolehtimatta liikaa huomisista ja läheistenkin karanteeniarjesta.

    Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 5. huhtikuuta @ 11:07

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.