Lähdettiin Toisen lapsuusmaille. Tavanomaisesti ensin Eevan Kukasta jotain, ja siitä haudalle. Putsattiin kivi, istutettiin syyskukka verenpisaran viereen, korjattiin tuulen pudottamat risut. Muisteltiin heitä hyvällä. Viivähdettiin hetki penkillä kappelin takana. Kaunista ja rauhallista.

Kaupungin keskusta-alueella on kolme hautausmaata. Silloin, kun Toisen kotipaikka oli vielä itsenäinen kauppala, sille oli perustettu oma hautausmaa, jonne on keskustasta reilusti matkaa. Se on metsän keskellä, kaunis kappelikin. Kiviä harvakseltaan, osa haudoista unohdettuja ja nurmettuneita, mutta myös hyvin hoidettuja ja runsain kukin muistettuja.

Toinen esitteli koulun, josta pääsi ylioppilaaksi. Kotitalon kävimme kuvaamassa, siellä appivanhemmat asuivat vielä, kun minä heihin tutustuin. Halusin nähdä tehtaan sairaalan, jossa 9-vuotiaana olen kerran yöpynyt pienen risaleikkauksen jälkeen, ylihoitaja oli isän lapsuustuttuja. Enpä tiennyt, että tulevan puolisoni äiti oli siellä töissä. Talo oli rapistunut ja tyhjillään. Viereen on vuosien saatossa noussut mahtava tehtaan pääkonttori.

Etsimme vielä talon, jossa asuin muutaman kuukauden talouskoulusyksyn jälkeen. Sekin talo oli autio, piha kasvoi pitkää heinää, ulkorakennus oli nyykähtämässä sijoilleen. Tontti taloineen oli unohtunut viereisen uuden kisapuiston kupeeseen, ei kai kiinnostanut ketään enää.

Mietin miten jännittävästi menneisyytemme ovat toisiaan sivunneet. Se tuttuusko meitä piti yhdessä läpi routavuosienkin näille lempeän iltavalon kunnaille asti.