Bussiin kadun poikki, liukkaita paikkoja varoen. Kun aikataulu on minuutintarkka ehtiä bussista junaan, jokaisella pysäkillä tietty pysähdytään ottamaan tai jättämään. Asemalla ei näy mitään eikä ketään. Taulu onneksi kertoo, että juna on myöhässä viisi minuuttia. Nyt oli tuuria!

Tapaan leidi-ystävän ja suunnistamme Lasipalatsille, jossa taas on jonoa. Käyn kysäisemässä etupäästä kauanko ovat olleet, no, kymmenisen minuuttia. Asetumme jonoon. Mikäs siinä olisikaan rupatellessa, jos ei stadin vinhanpureva tuuli kävisi poskipäihin. Kaksikymmentä minuuttia siinä ja toinen jono aulassa lipputiskille. Alakertaan laskeutuva laaja valkea portaikko vetäisi helposti sata ihmistä, mutta on tyhjänä. Ehkä jonotus on jatkunut hisseillä, ainakin vaatenaulakolla löydämme taas jonon.

Museon aulasta avautuu yläilmoihin kaksi pyöreään ikkunaan päätyvää lieriötä. Niistä näkyy enimmäkseen taivasta. Peräseinällä on ’Enso’, muotoaan hitaasti muuttava, musta kuvio valkoisella pohjalla. Kuvio palaa alkuun joka 18.minuutti, saan tietää, ja sen, että enso on japaniksi ympyrä. Tosin suomalaiselle siitä tulee mieleen tietty entinen paperiteollisuusyhtiö.

Sisätiloissa tuntuu lievä kellarin haju. Olemme aika syvällä katutason alla. Musta (puu?)parketti on ääniä vaimentava, mutta ulkokenkien jäljet siinä näkyvät. Magritten elämää ja taidefilosofiaa valaisevat tekstit seinillä keräävät väkitihentymiä, taulujen eteen päästäkseen pitää puikkelehtia. Ihmiset keskustelevat näkemästään, sekä taiteentuntijan että -turistin kommentteja kuulee. Osa Frosterus-suvun taidekokoelmaa täydentää hillitysti päänäyttelyä peremmällä.

Käymme tavatessamme useimmiten taidenäyttelyssä, mutta kuten varmaan moni muu, jonotimme nyt myös nähdäksemme tuoreeltaan tämän ainutlaatuisen paikan, joka ei ole museo, vaan maanalainen galleria. Poistuessamme kahvilan kautta hiffaan, miten ulkojonon olisi voinut kiertää. Vaan mikäpä kiire tässä eläkeläisen elämässä.