Katselimme televisiosta hiippakuntamme ja kirkkomme uusimman piispan, Kaisamari Hintikan, virkaanasettamista Espoon Tuomiokirkossa. Sateenvarjokulkue hiippakunnan tiloista kirkkoon olisi ollut juhlava näky keväisempään vuodenaikaan, toisenlaisessa säässä. Paljon oli piispoja ja pappeja sekä alttarilla että penkeissä, mutta huomion arvoista oli  nuorten näkyvä osuus sekä ehtoollisavustajina että kuoro-osuuksissa ja puhallinsoittimissa.  

Piispan viitta ja päähine olivat Aalto-yliopiston nuorten suunnittelijoiden työtä, värinä murrettu punainen. Kokonaisuus oli yksinkertaisen levollinen ja tyylikäs, koristeena vain aurinkosymboli, joka oli myös piispansauvan koristeaihe, ja pieni risti. Kaisamari-piispan saarnan pääajatus oli taivaan valtakunta keskellämme. Sanoma oli selkeä ja modernisti sanoitettu: muurien rakentajaksi ei tule ryhtyä, rajoilla sulkea toisia pois. Rajat ovat meissä itsessämme. Kuten rikkavilja ja hyvän leivän vilja saavat kasvaa rinnakkain vainiolla. Vasta elonkorjuussa ne erotellaan, ja rikkavilja joutuu poltettavaksi. Näin Jeesus opetti,  käyttäen viljavainiota taivaan valtakunnan vertauskuvana.

Niin hyvältä se tuntuu, että juuri meidän hiippakuntamme sai viisaan – ja hymyilevän –  naisen piispakseen. En ehkä näe sitä päivää, että arkkipiispana olisi nainen, mutta kunpa Kaisamari ei jäisi ainoaksi piispojen joukossa. Kirkkomme seurakunnissa on paljon naisia sekä pappeina että seurakuntalaisina, miksi ei myös johtotehtävissä.