Ihmettelen, miksi osa ihmisistä on kaiken aikaa raivoissaan. Liikenneraivoa näkee harva se kerta, kun on moottoritien päällä matkalla jonnekin. Jos ajat tasaista vauhtia suunnilleen rajoitusten mukaan ja eteesi alkaa muodostua turvallinen ajoväli, silmänräpäyksessä siihen kaasuttaa joku ja läväyttää tietysti jarruvalot silmillesi. Kaista rynkkyyntyy, ja kaikkien meno hidastuu. Poukkoilijankaan meno ei edisty kovin kummoisesti.

Taannoin haimme pojantytärtä koulun ip-kerhosta. Muuan isä istui autossa koulun pihalla, mutta nousi siitä puhkumaan, miten hänen kulkuaan olivat viivyttäneet kehätiellä ’neljää kymppiä’ ajaneet ’taukit’ – oli näet pyry. Kun asia ei liittynyt meihin mitenkään, totesin vain viileästi: voi sentään. Mies tuskin tajusi mitä itse asiassa voivottelin, niin tohkeissaan oli vieläkin.

Nyt on uutisoitu pääkaupunkiseudun ulkoilualueilla esiintyvästä laturaivosta. Ilmeisesti on kysymys samasta asiasta kuin liikenteessä. Aina on joku hidas tien tukkeena, kun himohiihtäjä etenee kuntolatua ’pois alta risut ja männynkävyt’ -mentaliteetilla.

Keskisormi pystyssä ja naama raivonpunaisena kulkeva kertoo näin olevansa omasta mielestään muita tärkeämpi. Raivon osoittaminen toimii lauhdukkeena asianomaiselle itselleen, kunnes kohdalle osuu toinen samanlainen kukkulan kuningas. Sitten tuleekin jo pahaa jälkeä.

  • Näitä nollasta sataan kiihtyviä näyttää olevan paljon. Liikenteessä heitä tapaa jatkuvasti ja kaupunkiladuilla myös. Mikä ihmeen tarve ihmisellä on osoittaa paremmuuttaan kiukuttelemalla niille, jotka hänen mielestään eivät ole tarpeeksi nopeita tai taitavia.
    Ja niin kuin sanoit, on paha paikka kun kaksi samantyypin raivoajaa sattuu yhteen.

    Kommentin jätti seita · tiistaina 22. tammikuuta @ 15:38

  • Liikenneraivo, laturaivo, someraivo, raivo kotihälytysten ja tappelujen takana. Onko ihmisillä kauhea stressitila päällä ja mikä kaikki sen mahtaa aiheuttaa?

    Kommentin jätti Annikki · keskiviikkona 23. tammikuuta @ 08:40

  • Juuri äsken katsoin A-studion perheväkivaltakeskustelua, jossa asiantuntijoilta kysyttiin mistä johtuu ja miten voitaisiin ennakoida uhka ja estää väkivalta. Niin monisyiseltä kuulosti, että kyllä ehkäisy on vaikeaa. Uhrit lamaantuvat, häpeä estää hakemasta apua, lapsien kertomaa ei oteta vakavasti, lähestymiskieltoa ei voida mitenkään valvoa, sosiaalityöntekijöiden koulutus on puutteellista väkivallan uhan tunnistamisessa ja käsittelyssä. Perhesurmissa on useimmiten kyseessä ero tai sillä uhkaaminen, jota mustasukkainen ja kontrolloiva mies ei kestä, koska hänen ongelmansa juontavat jo omasta lapsuudesta. – Keinot ovat vähissä. Turvakoteja on kolmisenkymmentä ja lapsille noin 200 perhepaikkaa sijoitukseen.

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 23. tammikuuta @ 22:04

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.