Etsiydyin aamulenkillä metsäpolulle, jota harvemmin kuljen. Ylitin laakean kallion, jolla on havupuita ja irtolohkareita. Kivien tiheä hiljaisuus; niiden ohuenohuella lumella kuorrutetut, sammalen kirjomat hahmot koko painollaan kalliolla leväten. Jykevästi paikoillaan, olleet ehkä jääkaudelta asti. Ei ole myrskyä, joka muuttaisi lohkareen paikkaa.
Kalliolla kasvaa myös vanhoja puita, jotka ovat löytäneet juurilleen sadevesikolot juodakseen, kestäneet kuumat kesähelteet ja pakkastalvien vihurit karulla asuinpaikallaan. Puu kukoistaa, jatkaa elämän ketjua siemenillään, tarjoaa linnuille suojaa, väsyy aikanaan, kaatuu paikalleen ja ruokkii maatuessaan hyönteisten ja kuoriaisten legioonat.
Tuntuu lukiessakin, että luonnon ikiaikainen rauha laskeutuu kulkijan ylle.
Kommentin jätti Annikki · tiistaina 27. marraskuuta @ 14:16
Tuo tunne on totta metsäpoluilla kulkijallekin. Tastulan haastatteluohjelmassa oli viimeksi kaksi luontoihmistä. Nainen sanoi metsää syliksi. Se on myös minun kokemukseni.
Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 28. marraskuuta @ 11:16
Se on syvällä meissä, kaipuu metsän rauhaan ja hiljaisuuteen.
Kommentin jätti seita · keskiviikkona 28. marraskuuta @ 16:25