Herään puoli seitsemältä. On herkkä olo, tyyni, hiukan haikealla tavalla lähes onnellinen. Äiti ja Anna-Maija tulivat taas uniin, äidillä harmaat kiharat pitkin selkää kuin joskus puoli vuosisataa sitten eläessään. Unessa laitoin heille ruokaa ja he söivät vaiteliaana.

Nukuin pitkästä aikaa ehjän yöunen selattuani tallennettuja kahteentoista asti. En mahda mitään persoonalliselle unirytmilleni, jos nukahdan liian aikaisin, yöuni menee kahtia ja on noustava tunniksi aamuyöllä lukemaan, kun joku puoliuninen ajatuskierre ei muuten katkea.

Luen Hannu Mäkelän Valoa. Sen nostamako pehmeän haikea tunnelma on? Kerron Toiselle Hannun ja Svetan rakkaustarinasta, jossa on jotain vääjäämätöntä ja kohtalonomaista. Mikään reaalielämässä ei tue heidän rakkauttaan, suhde elää kaipauksesta ja kaipauksessa, välimatkan ehdoilla, ja yhdessäolon tuokiot ovat aina liian lyhyitä.

Aamut viilenevät. Yksinäinen punarinta käy pihassa, kahahtelee syreenin lehvästössä, juo vesiastiasta. Kolme oravanpoikaa kirmailee aamuvarhaisesta aidalla, vajan katolla, vaahterassa ja tammen oksilla. Tuossa yksi taas viilettää tammenterho suussa etsimään talvieväille hyvää piiloa.

  • Viihtyisä, viipyilevä varhaisaamun kuvaus. Tuo yölukeminen minullakin oli unilääkkeenä viimeisinä työkymmeninä. Taas tuli hyvä kirjavinkki.

    Kommentin jätti Annikki · keskiviikkona 12. syyskuuta @ 10:09

  • Luulen, että yöheräilyyn vaikuttaa osin myös ajoittainen liikunnan vähäisyys sekä päivätorkut. Tasapainon löytäminen on oleellista.

    Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 12. syyskuuta @ 18:32

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.