Tassuttelen keittiöön kahdeksalta, sälekaihtimen takaa löytyy pakkaslukemaksi viisitoista. Toinen käy siinä myös ja kopistelee pihan poikki hakemaan postilaatikolta lehden. Kahvikupposen ääressä katselemme pihan lintujen aamutouhuja, varpunen siellä pyrähtelee ja rakas Mustis istuu katajan oksien suojassa höyhenpuku pörhöllään.

Mitä näenkään, kotikadun koivut kimaltavat! Katselen lumoutuneena. Mistä tuo harvinainen näkymä syntyy? Onko oksissa jäätyneitä vesipisaroita? Toinen tietää asiallisen syyn, joka liittyy talon takaa matalalta yläoksiin osuvien auringonsäteiden tulokulmaan. Huurretta ei ole, oksat ovat paljaat, mutta säihkyvät kuin timanteissa. Olen aivan ihastuksissani ja onnellinen, että satuin heräämään tällaiseen aamuun.

Muisto vuosikymmenten takaa. Satun viettämään viikonloppua Valamossa helmikuun kovilla pakkasilla, lukemat huitelevat kolmissakymmenissä. Herään varhain aamulla huoneessani, jonka ikkuna avautuu koivukujalle. Auringonnousun pehmeänpunerva valo tavoittaa juuri koivujen huurrelatvat. Unohdun ikkunan ääreen ihmettelemään upeaa näkyä. Jostain hengähtää äkisti hento tuulenvire, joka ravistaa huurretta koivujen oksilta. Oi, timanttisade, jumalaisen kaunis ja niin hetkellinen! Luonnon lahja lapselleen.

  • Oi miten ihana kuvaus! Tällaiset asiat ovat minullekin timantteja!

    Kommentin jätti Annikki · lauantai3pm 3. maaliskuu31pm @ 15:58

  • tarinasi ovat paikoin ihan hengästyttäviä. ehkä se hengästys tulee siitä, että jotkut vain resonoivat juuri minun kanssani paremmin. välillä pitää pitää taukoa, kun tuntuu, että tekee suurta vääryyttä ajatuksillesi jos ne vain hotkaisee putkeen. luulen että meidän yhteinen nimittäjä on luonto, joka on monimuotoisena ja mutkikkaana läsnä ihan kaikkialla.

    Kommentin jätti meri · sunnuntai3pm 4. maaliskuu31pm @ 12:02