Eilen oli tilaisuus kävellä Espoon 1400-luvulla rakennettua katedraalia ympäröivää, värikkäiden syyslehtien mattoa hautausmaalla ja jokimaisemassa sekä viettää aikaa kirkon sisällä hiljaisuudessa. Verkostopalaverin hengellinen anti puolestaan oli rikastava ja voimaannuttava.

Rakensimme porukalla valkeista pikku kivistä ison salin lattialle labyrintin vanhan kelttiläisperinteen mukaan. Sitten kävelimme sitä hiljaisuuden vallitessa, kukin omiaan miettien. Keskustelimme kokemuksesta. Vieressäni istuva sanoi labyrinttipolkua ahdistavaksi kulkea. Minä mietin kulkiessani, että ’onpa tie tosi kapea’ ja ’loppuukohan tämä koskaan’. Keskustassa, joka oli vastaanottamisen paikka, koin saavani voimaa jatkaa. Vastaantulijoita oli väisteltävä, jotkut pelkäsivät, että eivät löydä takaisin oikealle polulle, kun astuvat syrjään. Kysyin, toimisikohan tässä laulaen kulkeminen. – Kokeillaan, sanoi ohjaaja. Ja sitten me vaelsimme labyrintin Taizén rukoushymniä laulaen. Yhdessä laulaminen tuntui antavan kulkijoille iloa ja voimaa, pelot haihtuivat. Miksi kulkea omassa kuplassaan, emme ole yksin. Yhteinen laulu voimistaa. Elämän tien vertauskuvana labyrintti myös muistuttaa, ettei umpikujia ole.