Saimaan kaupungissa. Ystävän kanssa rantapuiston penkillä istuessa puheet soljuvat koetussa. Tulee ikävä lokkien matkaan veden ylle. Toisten elämä on niin toisten, oma kokemus sekoittuu siihen, muodostaa kuvioita kuin veden liike ristiaallokossa. Ihmiset hyörivät ja häärivät, toreilla myydään ja ostetaan, syödään ja juodaan, puhe porisee kaikkina arkisina päivinä. On irrallinen olo. Otan mukaan mansikoita ja kukkia, joku toinen ottaa perunoita ja porkkananippuja. Ukkonen jyrähtelee, kun saatamme ystävän linja-autolle ja jatkamme matkaamme toiseen suuntaan.

*

Veljen luona. Katsomme yhdessä illalla vanhoja valokuvia isän ja äidin albumeista. Seuraavana päivänä veli lähtee mukaan hautausmaalle, osoittelee suvun hautoja, joita en ole löytänyt tai etsinytkään. Kuvaan kaikki kivet, niihin on merkitty ihmisten elämän vuodet ja päivät. Eletystä jääneet muistonsirpaleet ovat kiveä katsovan mielessä omat, erilaiset kuin toisten. Isän ja äidin haudalle jätämme aamulla metsän laidalta veljen kanssa poimitut kurjenkellot ja päivänkakkarat. 

Käymme etsimässä äidin syntymäpaikkaa pitäjän toiselta laidalta. Kyselemällä se löytyy, ja veli tunteekin vanhan miehen, joka nyt taloa yksin asuu. Viivähdämme hetken tuvassa, saan kuvata seinällä olevan kehystetyn kuvan alkuperäisestä talosta, jonne äiti toi veljen ja minut lapsena kerran käymään. Veli puhuttaa miestä, jolla on äidin suvun nimi, mutta mies ei ole lähisukua. Tuvassa tuntuu kauan sitten autioituneen elämän valju tunnelma.

*

Olavinlinnan kaupunki. Toisena aamuna lähdemme syömään muikkuja. Punkaharjun harjutietä rauhallisesti ajellessa käy mielessä lapsuuden ja nuoruuden matkat tässä huikean kauniissa maisemassa, jossa silmät ja sielu lepäävät. Kuuluvat näyttävän harjua naapurimaan presidentillekin tällä viikolla. Kyrönsalmen nostosilta on ylhäällä, ja liikenne seisoo tovin. Perillä aurinkoisessa satamarannassa ja torilla kuljeskelee runsaasti oopperaväkeä, solahdamme joukkoon pariksi keskipäivän tunniksi.

*

Iltapäivällä palaamme Lapsuusmaalle. Käyn kylällä tervehtimässä naapurin Anja-emäntää. Hän on hyvä ihminen ja haluan kiittää häntä siitä, että hän kävi usein äidin luona, vielä vanhainkodin hoivaosastollakin. Seitsemäntoista leskeysvuoden ja pitkän sairaalareissun jälkeen Anja on kalpea varjo entisestä kukkeudestaan, mutta hymy on sama, kun hän tunnistaa tulijan.

Lapsuuskodissa. Käyn kummipojan perhettä moikkaamassa. Talo elää, on mukautunut nuoriin asujiinsa, jotka elävät vilkkaita vuosiaan. Kummipojan karhurutistus tuntuu hyvältä, lapset ovat taas kasvaneet, Veeruskaan on tullut jo neitoa, ja pikkuveli on topakka miehen alku.    Illan päätteeksi poikkeamme vielä naapuriin, syntymäkotiini, jossa serkkuveli ja vaimonsa asuvat. Pihapiirin kaikki rakennukset ovat hyvässä kunnossa, vasta maalatut, ja puutarhaan on istutettu uusia omenapuita. Pihakuusi kohoaa ylväänä korkeuksiin. Ikkunan alla liljat ovat muhkeilla nupuilla, ja keisarinkruunut jo auenneet täyteen loistoonsa. Varjolilja kukkii hiljaisesti paikallaan pihan laidalla. Elämä on kaunis jatkuessaan ja päättyessään aikanaan.

*

Pohjois-Karjalassa. Toisen sisko on houkutellut käymään heillä tänä kesänä. Edellisestä käynnistä on 21 vuotta, vaikka kutsu on ollut voimassa. Nyt saatiin vihdoin aikaan ulottaa reissu tänne asti. Joen kaupungissa poikkeamme menomatkalla torin marttakahvilaan. Kaupunki on jotenkin sekaisin, kauppatori on kaivettu auki, siihen on tekeillä jotain. Torikojut on ahdettu osittain puistoon. Ajamme vielä kotvan matkaa kaupungista ja joudumme sinisenmustan pilven vesilastin alle. Sisko ja miehensä tulevat vastaan, kun näkevät auton kaartavan pihaan. Yhteyttä on pidetty puhelimitse ahkeraan, mutta olemustamme ovat vuodet verottaneet tällä välin. Aika hidastaa, haalistaa, pyöristää tai kuihduttaa itse kutakin. Rattoisan yhdessäolopäivän päätteeksi me kiitämme hyvillä mielin ja jatkamme matkaa sateessa majapaikkaan.

*

Valamon mäellä. Tummaa taivasta vasten hehkuu himmeästi ehjä sateenkaari. Yöpyvää väkeä on luostarissa runsaasti, joudumme majoittumaan valkoiseen vierasmajaan. Ajamisesta ja vierailusta uupuneina nautimme trapesassa vain iltateen ja asetumme yöpuulle. Hiljaisuus laskeutuu taloon vasta puoliyön jälkeen. Vuode tuntuu kapealta ja kovalta, ja käytävä pitkältä kulkea yöpaitasillaan vessaan.

Aamulla ostan luostarin kaupasta tuohuksia nipun kotiin. Poikkean Kristuksen Kirkastumisen kirkossa sytyttämässä tuohuksen Konevitsan Jumalanäidin ja Valamolaisen Jumalanäidin ikoneille. On asioita, joista ei voi puhua eikä vaieta, mutta kaiken voi jättää äänettömin rukouksin täälläkin pyhien kuvien lempeään rauhaan.

Lintulassa. Parkkipaikalla Toinen jää tutkimaan kännykkäänsä, kun suuntaan hautausmaalle. Siellä nukkuvat Äiti Pelagia, Äiti Marina, Äiti Anastasia ja Äiti Varvara, jotka muistan. Miten kauan siitä onkaan, kun yhden unohtumattoman kesäviikon lomastani vietin Lintulassa saadakseni kosketuksen luostarielämään. He kaikki olivat täällä eläviä silloin. Nunna Kristoduli tulee vastaan portilla, kun olen lähdössä. – Haluaisitteko nähdä tsasounan, hän kysyy. – Mielelläni, vastaan. Esittelen itseni, kerron lukeneeni hänen ja Suvi-Anne Siimeksen kirjeenvaihdosta tehdyn kirjan ja muitakin hänen tekstejään ja käännöksiään. Kristoduli kertoo, miten ajatus kirjeenvaihtokirjasta syntyi. Tsasounassa hän haluaa yllättäen kertoa ylösnousemusikonista, jota on sanottu voimaikoniksi. En koe ikonin erityisyyttä, mutta kysyn ruumiin ylösnousemuksesta, joka on uskoni hämärä kohta. – Ei se ole kuolevainen ruumis, joka herätetään viimeisenä päivänä, se on henkiruumis, sanoo Kristoduli. Kysyn vielä kadonneesta Äiti Elisabetista. – Ei häntä löydetty, etsinnätkin on jo lopetettu. Asia on järkyttänyt kovasti yhteisöämme. Katoamiseen liittyy muutamia mystisiä yksityiskohtia, joita pohdimme, sanoo Kristoduli. Sitten tsasounan ovelle ilmaantuu pariskunta, kohtaaminen on ohi ja minä kiitän opastani. Nunnan käsi on viileä, minun lämmin.

*

  • Miten saitkaan sana-askeleesi eläviksi. Kuin olisin tutut paikat saanut mukana kulkea.

    Kommentin jätti erakko · torstaina 27. heinäkuuta @ 12:40

  • ”On asioita , joista ei voi puhua eikä vaieta”, tuskaisimmat rukousaiheet nousevat tästä, lause tuo paljon mieleen.
    Hieno kesämatkan kuvaus! Mystinen katoaminen askarruttaa, selviääkö se joskus?

    Kommentin jätti Annikki · torstaina 27. heinäkuuta @ 19:46

  • Erakko,
    joissakin paikoissa olitkin ajatuksissani mukana.

    Annikki,
    ihmeen suurta rauhaa saa rukoillessaan missä tahansa pyhässä paikassa, jos uskon varaan elämä rakentuu.
    Kun miettii Lintulan luostariyhteisöä ja sen jäseniä, voi vain toivoa, että mysteeri joskus selviää. Varmasti he haluaisivat äiti Elisabetin siunata luostarin omaan hautausmaahan.

    Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 27. heinäkuuta @ 21:46

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.