Aamu oli kaunis. Päätimme lähteä kirkkoon. – Mennäänkö pyörillä? – Joo, mennään vain. Lähtörutiinit vähän kesti, tuli kiire. Ajoin edellä ja poljin ylämäet reippaaseen tahtiin.
Perillä alkoi tuntua oudolta. Kaikki näytti epänormaalin kirkkaalta. Heikotti ja kylmä hiki pisaroi otsalla. Istuin penkille ulos. Kellot soivat. Livahdimme sisään alkusoiton aikana, istuimme oven tuntumaan. En jaksanut seisoa kiitosvirttä, pelkäsin pyörtyväni. – Lähdetään, sanoin.
Alasalissa kävin pitkäkseni penkille. – Soitanko 112:een? – Älä soita. Jos vain ajaisit kotiin ja tulisit hakemaan minut autolla. Toinen lähti. Kuuntelin saarnaa kaiuttimesta. Muistan siitä vain tämän lauseen: armo ei ole bonusta, joka tulee kaiken hyvän lisäksi, armo tulee korjaamaan sen, mikä menee vikaan.
Kun Toinen tuli hakemaan, seurakunta jäi viettämään ehtoollista. Huono olo häipyi, kun pääsin kotiin lepäämään. Huomasin unohtaneeni iltalääkkeet, ei siis ihme. Ja kiire, kiire on värisevälle sydämelle pahasta. Muistutus kuolevaisuudesta tämäkin.
Nuo lemmikit ovat niin upeita. Meilläkin puutarhassa on sinisiä läikkiä kun ne ovat kukassa. Ooh, olipa jännittävä helluntaiepistola sinun kohdallasi. Välillä saamme muistutuksen, että elämä ei ole aina hallittavissa!!
Kommentin jätti Saara · maanantaina 5. kesäkuuta @ 23:45
Siihen on suostuminen, että elämän pitää olla rauhallista ja sydämen lääkkeet on otettava ajallaan. Ajattelen tuota armo-lausetta yhä, että sen kuulin läpi sumuisen olon.
Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 6. kesäkuuta @ 13:05