P7124104

Suoriudumme aamiaisen jälkeen taipaleelle kohti Locken viskitislaamoa. Se on  ollut 20 vuotta museoituna ja amerikkalaisen liikemiehen toimesta otettu uudelleen käyttöön. Toinen näyttää riemastuvan ikivanhoista vesiratas- ja kampiakselijärjestelmistä ja yrittää selostaa minullekin miten ne toimivat. Olin ajatellut boikotoida koko tislaamoa, kun ei viski eikä sen valmistus minua liiemmin kiinnosta. On kuitenkin mukavaa nähdä Toisen innostuvan pitkästä aikaa pikku pojan tavoin. Kuulemme täällä mikä ero on irkkuviskillä ja skottiviskillä: skotit kuivaavat ohran avotulella ja saavat jyviin savuaromia, Irlannissa ohra kuivataan uunissa. Skotlannissa juoma tislataan kahdesti, Irlannissa kolmesti. Viski kypsytetään vanhoissa tammitynnyreissä, joissa aiemmin on kypsytetty sherryä tai madeiraa. Irlannissa viskiä juodaan joko ”neat” eli sellaisenaan, ”on  the rocks” eli jäillä tai ”with red”, punaiseen limonadiin sekoitettuna. Itse juoma on minusta kamalinta ikinä, mutta siemailun clou lieneekin vaikutus eikä maku.

P7124133

P7124142

P7124131

P7124120

Tutustumme Clonmacnoisen luostarialueen raunioihin ja kelttiristien symboliikkaan.  Leni kertoo luostarin perustajan, Pyhän Chiaranin vaiheista. Maisema muuttuu mitä lännemmäksi matka jatkuu Galwayn moottoritietä. Ohitamme heleän vihreitä niittyjä, valtavine lehmä- ja lammaslaumoineen. Irlanti on edelleen maatalousmaa, ei siitä mihinkään pääse. ”Tiedättekö miksi Irlannissa on maailman onnellisimmat lehmät?”, Leni kysyy ja jatkaa: ”No kun viskitislaamojen mäski toimitetaan niille rehuksi”. Lehmät näyttävätkin onnellisilta, osa niistä jopa makaa niityllä kyljellään, koivet ja pää oikoisenaan. (Jos ne ovatkin syöneet liikaa mäskiä?) Moista lepotyyliä en ole kotimaan lehmillä konsaan nähnyt.

Puut ja pensaat ovat rehevyydessään vertaansa vailla. Aurinko helottaa, sitten taas ropsahtaa pieni sadekuuro, joita siellä kutsutaan showereiksi. Leni kertoo Irlannissa säätä olevan kolmenlaista: ”Äsken satoi, nyt sataa ja kohta sataa”.  Maisemaan ilmaantuu suoalueita, joilta nostetaan turvetta pieniksi keoiksi. Sitä käytetään puuhiileksi kuivattuna lämmitykseen. Pieniä hiljaisia, silti elinvoimaisia kyliä vilahtelee ohi. Tyypillisessä kylässä on kuulemma kaksi pubia ja kirkko.

Leni kaataa niskaamme kelpo pläjäyksen Irlannin kansallista historiaa. Muutamat torkkuvat, mutta minä kuuntelen kiinnostuneena, teen jopa muistiinpanoja. Irlantilaiset ovat alkuperäisen ’Danan jumalattaren kansan’ (vihreäsilmäiset, pisamaihoiset, punatukkaiset), pohjoisesta tulleiden viikinkien,  Keski-Euroopasta 1300-luvulla tulleiden kelttien ja Englannista ja Ranskan rannikolta tulleiden anglo-normannien sekoitus. Lenin luennosta selvisi viimein sekin minua askarruttanut seikka, miksi irlantilaisilla on niin paljon Mc’ ja O’ -alkuisia nimiä: näet Mc’ = jonkun poika ja O’ on taas pojanpoika. – Kristinuskon toi Irlantiin muuan Patrick, 16-vuotias englantilaispoika (!), josta myöhemmin tuli Irlannin kansallispyhimyksenä tunnettu Pyhä Patrick. Hänen syntymäpäiväänsä 17.3. vietetään Irlannin kansallispäivänä. Kansasta 86 % on katolisia ja kymmenkunta prosenttia anglikaaneja ja muita kristillisiä kirkkokuntia. Historiaan vaikuttaneita hallitsijoita ovat olleet mm. Oliver Cromwell ja Wilhelm Oranialainen. Amerikkaan suuntautuneen siirtolaisaallon käynnisti perunaruton aiheuttama nälänhätä. Itsenäistymispyrkimyksiä vauhditti 1916 Pääsiäiskapina (Rebellion), jota seurasi sota Englannin kanssa. Kuusi kreivikuntaa jäi Englannille, muut muodostivat vapaavaltion, josta sisällissodan jälkeen tuli Irlannin tasavalta 1923.

Illalliseksi on turskaa, jonka tyrmäävä haju tulvahtaa jo hotellin ovella vastaan. Leni on järjestänyt mahdollisuuden irkkumusiikin konserttiin kaupungilla, johon toki haluamme. Oi, se on ihana ilta! Orkesterissa äiti soittaa viulua ja laulaa, isä irlantilaista säkkipilliä, tinapilliä ja muita puhaltimia, tytär rytmisoittimia, erityisesti kehärummun soittajana hän on mestarillinen, juontaja soittaa kitaraa, taidokas kosketinsoittajamies panee parastaan ja irlantilaista pikku haitaria (jota kutsutaan boxiksi) soittelee unelmoiva nuorimies. Musiikki tempaa mukaansa kuin pyörremyrsky, mutta varsinainen aplodirieha alkaa, kun lavalle pelmahtaa neljä siroa ja kaunista tyttöä, joiden kopinakenkien rytmikäs tahti tuntuu käsittämättömän nopealta – kunnes lavalle hypähtää nuori mies ja rytmi suorastaan räjähtää. On mykistävää nähdä miten jaloilla voi luoda vaikutelman, että kaikki on mahdollista. Lopulta nuorukaisia on myös neljä, joista kaksi on teini-iässä, mutta jalkatyö on jo loistavalla mallilla. Että voikin musiikista ja tanssista välittyä niin kevyt, iloinen ja irrallinen olo! Yleisö on aivan hurmaantunut. Tämä juuri on sitä irlantilaisten sielua ja sydäntä! Koen harvinaisen vahvan elämyksen: kunpa tämä ilta ei päättyisi koskaan.

…jatkuu