Astun väen mukana vanhaan kivikirkkoon, joka täyttyy puoliksi. Kellot ovat soineet vaivaisen kuuloisesti, joltain nauhalta varmaan. Urkuparvelta noruu alas virren alkusoitto. Kanttori parahtaa laulamaan muhkealla volyymilla, ja seurakunta tahmailee mukaan. Tilanne etenee tuttuun tapaan liturgisine vuorotervehdyksineen, tekstinlukuineen ja virsineen. Pappi lukee evankeliumin alhaalla kuorissa, mutta päättää sitten kiivetä hallelujan aikana saarnastuoliin puhumaan päiden yli.

On uskonpuhdistuksen muistopäivä, ja seikka häiritsee pappia siinä määrin, että hän kääntelee aluksi ajatusta uskonpuhdistuksen elävyydestä tässä ajassa. Hänen mielestään uskonpuhdistuksen aarteet eivät ole pelkkä muisto. Minusta näyttää siltä, että tässä ajassa ne eivät taida olla edes muisto enää. Sitten Pappi pyytää seurakuntaa nostamaan oikean käden ylös. Useat nostavatkin. Minulla on oikeassa kädessä kynä, joka pysyy paperilla ja odottaa perusteluja. Käsien nostatus onkin vain temppu, jolla pappi pääsee puhumaan sanan vallasta. Puhe polveilee aika kauas evankeliumitekstistä, jonka aihe on ’valona ja suolana’. Lienen paatunut sanankuulija, en pysy papin ajatuksenjuoksussa mukana. Jään miettimään valon ja suolan olemusta itsekseni. Penkki on harvinaisen epämukava, väsyttääkin huonosti nukutun yön jälkeen.

Rippikoululaisten ryhmä laulaa innottomasti ’Jumalan kämmenellä’, kitarakomppi kolisee. Urut pauhaavat uskonpuhdistuksen muiston kunniaksi Jumala ompi linnamme, ja seurakunta hymisee mukana. Totean, että alkuperäiset Lutherin sanat on kolmesti muokattu uusiksi virsikirjaan, ensin Finnon, sitten Lönnrothin ja 1986 virsikirjakomitean toimesta. Mietin hetken, miten ja milloin seuraava virsikirjaa uudistava komitea peukaloisi tekstiä. Esirukoillaan kastettujen Aamu Minea Linnea Auroran ja Jare Rikhard Romeon sekä heidän vanhempiensa ja kummiensa puolesta. Vihittäviä pareja ei ole. Kanttori laulaa poisnukkuneiden isoäiti-ikäisten naisten muistoa kunnioittaen Tule kanssani Herra Jeesus, ja rukouksessa muistetaan kuolemaa surevia omaisia. Pappikin alkaa jo väsyä, ehtoollismessu painuu alavireiseksi. Valtaosa kirkkokansasta vaeltaa kuoriin saamaan paperin makuisen öylätin ja tilkan kirkkoviiniä. Loppusoitto on tälle seurakunnalle yhtä kuin ulosmarssi.

  Miksi olen täällä vieraiden ihmisten joukossa. Olisin voinut nukkua omassa sängyssäni hyvin ja mennä kotikirkkoon. Siellä en tarvitse kynää enkä lehtiötä. Enkä tunne itseäni vieraaksi ja epävireiseksi.   

  • Anteeks, että mua vähän naurattaa. Mutta luepa itse nauramatta, vaivaisen kuuloiset kirkokellot, noruva virren alkusoitto, seurakunnan tahmailu ja huippuna: Kanttori parahtaa laulamaan. Aika harvoin kirkonmenoa on näin mukava seurata, kun sanan taitaja pääsee vauhtiin :)

    Kommentin jätti Vallaton · perjantai11pm 6. marraskuu30pm @ 18:30

  • Kiitos palautteesta, Vallaton. Tämän jutun kirjoittaminen oli eräänlainen testi, voiko ikänsä kirkkoon kuulunut ja sen piirissä työtä tehnyt löytää ulkopuolisen näkökulmaa kirkkokokemukseen. Palautteesi mukaan voi. Tuntuu hyvältä. Myös eräiden ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa käyty keskustelu tilaisuuden jälkeen vahvisti tämän.
    Se avaa myös ymmärrystä niitä kohtaan, jotka eivät ole kasvaneet tähän uskoon systeemin sisällä. Vierauden ja ulkopuolisuuden kokemus on todellinen.

    Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntai11am 8. marraskuu30am @ 10:27