Keskiviikkona meillä on erikseen varattu saarimatka Sarkille. Aamulla olemme hyvissä ajoin satamassa, opas on jo varannut venepaikat. Matka isolla moottoripaatilla avomerelle ja Sarkin saareen kestää tunnin verran. Oh, se tuntuu kyllä ikuisuudelta. Sattuu nimittäin olemaan ’kova merenkäynti’. Opas käy vielä ennen lähtöä tarjoamassa pahoinvointipillereitä, joita en huoli, eipä niistä apuakaan ole niin myöhään otettuna. Emme ole laivoilla kärsineet kovastakaan merenkäynnistä, mutta nyt tuntuu kyllä huteralta. Toinen siinä vierellä on vielä ärsyttävän hyväntuulinen. Aamiainen pysyy sisällä, mutta päätä alkaa särkeä. Tiedänpähän nyt senkin millaista on ryskyvässä veneessä pyrkiä vessaan: pylväältä toiselle ja kahvoista kiinni, askel kerrallaan. Huh! Asian toimituskaan oven takana ei ole yksinkertainen, kun on koko ajan pidettävä kiinni jostain, ettei lennä seinälle. Henkilökunta korjaili sieltä täältä paperipusseja, joihin monen kalpean matkalaisen aamiainen päätyi siinä röykytyksessä.

Olo helpottaa välittömästi, kun astun satamalaiturille. Olen jo paatissa sanonut Toiselle, että saaren on kyllä parasta olla tosi elämys tällaisen menomatkan jälkeen. Ja sehän on! Sark on itse asiassa vähän kuin muuan gallialaiskylä Asterix-sarjakuvassa, kylä, jossa on kuutisensataa asukasta, yksi pääkatu ja siellä täällä polveilevia sivuteitä. Saaressa ei ole autoja lainkaan, kylän lääkärikin kuulemma ajelee polkupyörällä ja potilaita varten on ambulanssitraktori. Hevoskyytiäkin on tarjolla ja me istumme hilpein mielin Bob-nimisen karvajalkahevosen vetämään vaunuun, jossa pääsemme kuskin esittelyn kera saarikierrokselle. Minulle nämä lapsuudesta tutut kulkupelit eivät ole ihmeellisiä, saan niistä nostalgisia fiiliksiä, joista Toinen ei syvemmälti tiedä. Hän on Lapsuusmaallani vasta seitsemänkymmentä luvun alkupuolelta asti vuosittain kanssani käynyt eikä siellä silloin enää ollut hevosta.

Sarkillakin on poikanen, Pikku Sark, johon pääsee maantietä. Emme lähde sinne seikkailemaan, valitsemme sen sijaan puutarhan, jossa vaeltelemme kukkien lomassa. Sinne unohtuisin mieluusti pitkäksi aikaa, ellei mielessä olisi pidettävä paluupaatin lähtöaika. Keskellä saarta on kivestä rakennettu St. Peter’s Church, anglikaanikirkko, jossa on komeat lasimaalausikkunat. Kirkon rakentaminen aloitettiin 1820. Anglikaanikirkon paikalla oli jo aiemmin ollut metodistikappeli ja saaren ensimmäisten asuttajien joukossa oli myös presbyteerejä. Kirkkotien varteen on perustettu myös koulu, jonka urheilukentällä on paraikaa meneillään – kuinkas muuten – poikien jalkapallopeli. Laskeudumme aikanaan jalan viehkoa luontopolkua alas satamaan. – Luojan kiitos paluumatkalla merenkäynti on normaali.

 Päivän jälkeen toteamme, että nyt on turistin osallistumisvelvoite täytetty meidän osaltamme. Pidämme kaksi vapaapäivää omin ohjelmin! Iltakierros Rode Gardenissa jää väsymyksen vallatessa lyhyeksi. Mutta ihanasti ruusut kukkivat ja availevat yhä uusia nuppuja. 

 

*****jatkuu