Me tutustumme kadun toisella puolen olevaan Howard Davis-puistoon jo tuloiltana kävellen ja rakastun siihen oitis. Toukokuinen vehreys ja kukkaloisto on mahtava: alppiruusut ja kokonainen muurein ympäröity ruusutarha, kaiken maailman kukkivia puita ja pensaita, tuoksuvia orvokki- ja lemmikki-istutuksia, ikivanha puu ja avara ruohokenttä huvimajoineen ja soittolavoineen, kuninkaan patsas, teehuone, vesiaihe… Tapaamme käydä puistossa iltakävelyllä joka ilta kuin mikäkin vanha pariskunta (mitä tietysti olemmekin), istuskella ruusutarhassa ja toisinaan myös teehuoneessa teellä. Puisto on yksityisen merikapteeni Theo Benjamin Davisin perustama ja siihen liittyy tarina. Köyhänä poikana T.B. sai nöyryyttävää kohtelua paikalla muinoin sijainneen kartanon töykeältä isännältä. Hän vannoi, että kartanon maat olisivat kerran kaikkien käytössä. Hän lähti jo nuorena merille, rikastui sotalaivoilla, palasi kartanon isännän kuoltua ja osti maan perillisiltä. Kapteeni purki rappeutuneen kartanon kivi kiveltä, perusti paikalle puiston, nimesi sen sodassa kuolleen poikansa Howardin muistolle ja lahjoitti puiston kaupungille, että kaikki voisivat vapaasti nauttia sen kauneudesta. Ajattelen nöyryytetyn pikku pojan uhmakasta, elämänmittaista, koston motivoimaa ponnistelua, miten kauniina se kosto viimein toteutui. Puistossa on pikkuruinen yleisölle avoin museohuone, jossa on isä ja poika Davisin muotokuvat sekä muistoesineitä.

Toisen päivän aamuna teemme kaupunkikävelyn. St.Helier näyttää olevan sekoitus modernia ja perinteistä tyyliä, on kauniita vanhoja taloja ja tyylikästä nykyarkkitehtuuria rinta rinnan. Satamassa saa ensi kosketuksen ’kahden kerroksen väen’ rinnakkaiseloon: varakkaiden satamassa on sulkujärjestelmä, köyhien venesatama on maailman voimakkaimmaksi sanotun vuorovesivaihtelun armoilla. Kuten saarella aina, meren läsnäolo tuntuu kaikkialla, kaupunki kasvaa merestä ja saarta kierrellessä aina josta pilkahtaa meri. Pääsaari on vain 16 km pitkä, se olisi helposti tutkittavissa pyöräillenkin, korkeuseroja tosin on melkoisesti. Kuljeskelemme kaupungilla Albatrossin oppaan vanavedessä, panemme merkille kalahallin ja kauppahallin, linja-autoaseman, Pyhän Helierin kirkon, Vapauden muistomerkin satama-aukiolla sekä Jerseyn Museon ja muutaman pikku puistikon patsaineen vapaita iltapäiviä ajatellen. Rannikon luodolla kaupungin edustalla on jyhkeä Elisabetin linnoitus, jonne voisi kävellä laskuveden aikaan kivipolkua, nousuvesi vaatii venekuljetuksen.

Rose Garden, Sunday afternoon

Hiljaista. Lokit lentelevät yli, yksi tulee tarkistamaan onko meillä muruja linnuille. Ei ole ja lokki lennähtää pois. Muurilla köynnöstävät ruusut ovat jo kukassa. Muurin takan anglikaanisen St.Lukaksen kirkon kellot helisevät kuin tuulikellot neljästi tunnissa. Vartin yli neljän, puoli viisi, varttia vaille ja sitten tasalta viisi vakaata lyöntiä alkusoiton kera. Jokin minussa alkaa odottaa iltakellojen helinää, se rytmittää poisliukuvaa aikaa. Toinen sanoo, että neljännessoitot ja puolen soitto ovat hiukan erilaiset. Minä ajattelen kotikirkkomme kellojen surumielistä kumahtelua Suomessa, lauantain ehtookelloja kuudelta ja messuun kutsuvia pyhäaamuisin. Niistäkin muutamasta kumahduksesta lähellä asuvat valittavat.

Tänään Tea Garden on jo sulkenut viideltä, harmi. Muutama ylilentävä kone kutoo harvaa höyryvanakudostaan taivaan sineen. Katselen erilaisten puiden vihreitä sävyjä muurin takana, miten ne eivät yhtään riitele rinnakkain: heleän vihreä, syvä havunvihreä, yöntumma, kellertävä, punertava, palmun ikivihreä… Ruusutarhan pergolan läpi juoksee lapsi, äiti työntää isoäitiä, joka on kääritty punaiseen huopaan. Suihkualtaan vedessä ui punaisten kalojen parvi ja vesi lirisee loputtomasti, öin päivin. Täällä puistoihin voi lunastaa muistopenkin läheiselleen, opas mainitsi. Istumme tänään Mary ja Arthur Perchantille omistetulla penkillä. Lämpimät terveiset Marylle ja Arthurille, jos he sattuvat olemaan tällä taajuudella muistojen maassa.                                      **jatkuu