Tiesittehän – jos olette seuraillut Kolmannen Huoneen kirjoittajan aatoksia – että ystävättären kanssa yhteinen kesäprojektimme on vierailla hengellisillä kesäjuhlilla.  Tänä kesänä matkasimme Jyväskylään, jossa kansanlähetysväki piti Kesäpäiviään teemalla Kasvokkain.  

Minulla on ollut kosketus Kansanlähetykseen sen syntyvaiheissa 1960-luvun lopulla, kun tulin opiskelemaan pääkaupunkiin. Ajauduin kurssitoverin mukana Ylioppilaslähetyksen ja katulähetyksen järjestämiin tapahtumiin. Kansanlähetys asemoitui kirkossa ns. viidenneksi herätysliikkeeksi mottonaan ”Evankelioikaa kansa evankelioimaan kansoja”. Työelämän ja perheytymisen myötä etäännyin liikkeen vaikutuspiiristä. Ehkä sitä voisi sanoa hengelliseksi aikuistumiseksi. Tätä taustaa vasten nyt puoli vuosisataa myöhemmin oli kiinnostavaa päästä aistimaan liikkeen nykyistä ilmapiiriä ja kuuntelemaan kieltä, jolla puhutaan.

Tupsahdimme lauantaina kolmen tunnin ajomatkan päästä suoraan Hippos-halliin, jossa väkeä kuhisi tuhatmäärin. Ovensuusta aukeni  laaja lähetyskenttien esittelyalue. Kenttiä oli paljon! Sieltä bongasin ensimmäisen tutun (60-luvun ajoilta), joka tervehtiessämme lausahti spontaanisti: miten sinä tänne olet eksynyt? Ajattelin: siinäpä paikkani tuli asemoitua lähetystyön veteraanin terävin silmin. Vaeltelimme kirjapöytien tuntumassa, missä törmäsimme tuttuun evankelistaan, joka vaikuttaa vähän siellä sun täällä. Hän ilahtui odottamattomasta kohtaamisesta ja halasi meidät molemmat.

Kirjapöytien vaiheilta tein viisaaksi osoittautuneen hankinnan: ”Viisikielisen”, laulukirjan. Hippoksella yhteislaulut näet laulettiin ”viisikielisestä” rytmikkään orkesterin säestyksellä ja reippaiden esilaulajien johdolla. Istahdimme iltapäivätilaisuuteen hallin etuosaan. Laulut svengasivat oivallisesti ja tilaisuuden kaava meni tutusti niin, että juontajanainen jutteli mukavia, antoi puheenvuoron nuorelle, jota kutsui ’hymypojaksi’.  Hymyilevä nuorimies ’todisti’ omakohtaisesti uskoontulostaan ja päätti puheenvuoronsa hehkuvasti: ”Jeesus on ihana!” Tilaisuuden pääpuhujamies piti raamattuopetuksen, joka seuraili juhlateemaa. Eniten toistunut sana siinä opetuspuheessa oli Jeesus.

Kävimme välillä majoittumassa uutukaishotelliin, jonka trattoriassa nautimme myös lounaaksi erinomaisen ’päivän kala’ -annoksen (paistettua siikaa) ja palasimme juhlapaikalle iltatilaisuuteen, joka eteni saman kaavan mukaan kuin päivälläkin. Laulettiin viisikielisiä. Juontaja (mies) kutsui esille nuorukaisen, joka tilitti elämänsä taitekohtaa. Siinä rankat vaiheet ja vaikeudet ratkesivat Jeesuksen avulla parhain päin. Pääpuhuja ruoti Kasvokkain -teemaa ansiokkaasti joka kantilta raamattusitaatein höystäen. Sivummalla oli joukko sielunhoitoon valmennettuja, joiden luo kehotettiin menemään ’rukoiltavaksi’. Monet menivätkin.

Sunnuntaiaamuna liityimme seurakuntaan, joka kokoontui Taulumäen kirkkoon messuun. Viisikielisen lauluja säesti siellä pelimanniduo, viulu ja basso, kaksi esilaulajaa ja kanttori kuoriuruissa. Messussa oli valoisa ja harras tunnelma, laulujen virrenomainen rytmi toimi rauhoittavana elementtinä. Ja millä häkellyttävällä voimalla tämä seurakunta yhtyi uskontunnustukseen!  Saarna ei ollut mikään akateeminen kymmenminuuttinen, liikkeen veteraanirovasti johdatteli kuulijat lempeästi syvälle tuhlaajapoikakertomukseen niin, että minäkin, tuhlaajatytär, siellä kohtasin liikuttuen Isän rakastavat kasvot. Ehtoollispöydässä oli palvelutehtävässä myös naispappi sekä maallikkonainen, mikä kertoi minulle sen, että vaikka Kansanlähetys ei hyväksy naispappeutta, siitä ei tehdä riitakysymystä paikallisseurakunnan kanssa.   

Kotimatkalla pohdimme projektikokemuksia. Kansanlähetyksen juhlaväen joukko koostui kaikenikäisistä; runsaasti nuoria, lapsiperheitä ja vanhempia pareja. Pukeutuminen oli huomiota herättämätöntä, ja naiset esiintyivät ’puhtain’, meikkaamattomin kasvoin.

Eri liikkeiden piireissä näkee ja kokee seikkoja, jotka saattavat oudoksuttaa, mutta on myös sitä, missä sielu on pakottomasti samalla aaltopituudella. Ehkä se juuri on uskon ydintä.