Aamukävelyllä hengitän syvään raikasta vuoristoilmaa. Aurinko paistaa ja ulkona on kymmenisen lämpöastetta. Majatalon ympäristössä pysähdyn metsikköön, suljen silmät ja kuulostelen. Vuori humisee tyyntä rauhaa jonkalaista tasaisen avaralla maalla asuja ei tiedäkään. Rauha valuu liki kumartuvasta taivaan laesta, pilvien harsoista, joihin vuori joskus kietoutuu, tuulen tanssista rinnepuiden oksistossa. Metsä kuiskii lintujen äänellä ja näyttää kulkijalle metsäkauriin polun. Rauha syntyy tiedosta, että vuori on vanha kuin Maa ja avaruus ja vanhempi kuin ihmisen suku.

Rinnettä kiemurtelee alas kapea tie, jo tutuksi tulleine mutkineen. Ensin on kaunista niittyä, sitten tien toinen laita nojaa vuoren seinämään, toiselta laidalta rinne putoaa pystysuoraan. Katselen alas, missä  kymmenien metrien korkuisten vanhojen pyökkien latvatkin ovat niin kaukana ja laakson talot näyttävät tulitikkulaatikoilta. Tulee lintuolo. Osa tien reunaa on aidattu, osin se on avoin. Bussin ja henkilöauton kohtaaminen näyttää pelottavalta. Laakson takaa nousee niittyrinne maalaistaloineen. Hyräilyttää: ” The hills fill my heart with the sound of music…”

Palaamme majatalolle. Pihapolun laidassa, pienen Vaeltajan kappelin kupeella kasvaa mahonia, jonka piikkilaitaiset, vahapintaiset lehdet tuovat mieleen vanhojen joulukorttien kuvat. Talon toiselta sivustalta nousevat raput tasanteelle, josta löytyy uima-allas, siinä on vielä vettä, toiselta laidaltaan ohuelti jäässä. Alppiruusuaita erottaa altaan piha-alueesta. Keväällä se kukkii varmaan upeasti. Kun palaamme sisälle, huomaan ravintolan oven pielessä Chaine de Rotisseurs -kilven. Siksi siis ruoka ja palvelu on niin ruhtinaallista! Aattopäivän yhteinen ohjelma alkaa kevyellä lounaalla, jonka jälkeen sopii lepäillä ja lueskella ja pukeutua sitten lämpimästi iltaa varten.

Illan hämärtyessä lähdemme bussilla Oberndorfin pikku kaupunkiin Saksan rajalle. Siellä on ollut se kirkko, jossa ensimmäisen kerran esitettiin joululaulu, jonka nyt koko maailma tuntee. Palaneen kirkon paikalle on rakennettu pieni kappeli, jota ympäröivälle alueelle kokoontuu joka jouluaatto tuhatmäärin itävaltalaisia ja saksalaisia ja bussilasteittain turisteja. Tungos on nytkin valtava. Läheisen kukkulan laella loistaa valaistu joulukuusi ja paikallisen metsästysseuran jäsenet ampuvat perinteen mukaan sieltä taivaalle kymmenen laukausta tilaisuuden alkajaisiksi. Kappelin portailta puhuvat pormestari ja pappi, lapsikuoro laulaa ja torvikvartetti soittaa viereisen talon parvekkeelta. Lopuksi kaikki yhtyvät lauluun Stille nacht, heilige nacht, kukin omalla kielellään. Unohtumaton hetki, jossa on laulun yhdistävää voimaa.

Illalliselle palaamme ’kotiin’. Palvelukulttuuri, joka kotimaassa on luvalla sanoen usein olemattoman ohut, on täällä aivan erityinen. Asiakas tuntee, ettei hän ole vaivaksi, vaan henkilökunta nauttii saadessaan tehdä olomme mahdollisimman viihtyisäksi – ja täysin ilman yliystävällisyyttä tai minkäänlaista makeilua. Majatalo on perheyritys ja isäntä ja emäntä tyttärineen ja poikineen, vanhempineen ja lapsenlapsineen  on kutsunut jouluvieraansa koolle ennen juhlaillallista. Juodaan glühweinia (taas!), lauletaan yhdessä muutama joululaulu, jota tytär säestää hapuilevasti kitaralla, ja emäntä lukee jouluevankeliumin. Perheelle on katettu illallinen samaan tilaan, jossa mekin syömme. Tunnelma on yhtä aikaa juhlallinen ja kotoisa. Isäntäväki osallistuu tarjoiluun kuten muinakin iltoina, apunaan pari hoikkauumaista trachterpukuun pukeutunutta tarjoilijatyttöä, jotka ilahduttavat miesväen silmää avarine puseromiehustoineen.

Emme anna lahjoja toisillemme, mutta Toinen on valinnut minulle kauniin joulunlapsiaiheisen kortin ja kirjoittanut siihen rakkauden sanoja. Nukahdamme käsi kädessä.

*jatkuu