Ajelimme lauantaina lapsuusmaillemme kummipojan esikoistyttären rippijuhliin kutsuttuina. Jo menomatkalla kotihoitaja soitti kahdesti tädin asioista. Lopulta Toinen sanoi, että olemme viikonlopun matkalla emmekä voi nyt olla mitenkään avuksi ennen maanantaita.

Perillä oli paljon sukua koolla. Monet oli nähty rippilapsen vanhempien hääjuhlissa viimeksi, niinpä oli vähän varmisteltava puolin ja toisin ketä ollaan. Sunnuntai oli lämmin ja kaunis kesäpäivä, pihassa lentelivät pääskyset. Urheilullinen rippilapsi jaksoi poseerata hyväntuulisesti koko päivän, hiukset kauniisti kiharrettuina, hopeakrassein koristellussa valkoisessa mekossa ja kummilta saatu hopearisti kaulassa. Pöydät notkuivat perinneherkuista ja moderneista leipomuksista.

Iltaa myöten ajoimme kotiin. Muistelin mielessäni veljen sekä kummipojan rippijuhlia samassa lapsuuteni kirkossa, jossa nyt jo kolmas sukupolvi astui alttarille valkoisissaan. Kristilliset perinteet murenevat hiljalleen, mutta tuntui hyvältä kokea, että siellä ne ovat vielä kunniassa. Kiitos, että saimme olla mukana.

Eilen illalla soi puhelin. Miesääni kertoi olevansa Tädin rapun alaovella ja tarvitsevansa ovikoodia. Kävi ilmi, että kotikuntoutukseen siirto oli päätetty toimeenpanna, mutta unohdettu tiedottaa omaiselle, niin kuin sovittu oli. Toinen antoi puolestaan isännöitsijätoimiston numeron: – Kysykää sieltä koodia, en ole tarvinnut, kun minulla on vara-avain. (Mietin, mihin ovikoodia tarvitaan, jos Täti on siinä ja hänellä on avain kotiinsa.)

Soitettiin saman tien osastolle, kello oli kuuden maissa. – En voi nyt tarkistaa, olen potilasta hoitamassa, soitan kun vapaudun. Viittä vaille kahdeksan soitettiin uudelleen. Huonosti suomea puhuva mieshoitaja pahoitteli, että takaisinsoitto oli unohtunut. – Kyllä, hänet on siirretty kotiin tänään. Kotikuntoutusyksikkö hoitaa hänen asioitaan. Tässä tulee numero…  – Päätimme soittaa aamulla, tuskin siellä kukaan enää illalla vastaa.

Aamulla soitin. Kotikuntoutusyksikön päivystäjällä kesti etsiä koneelta asiakkaan tietoja. Asiakastiedostojen selaaminen ei selvästikään ollut hänen vahvuusaluettaan. Kun hän oli kartalla kenestä puhutaan, puhelu katkesi. Soitin uudelleen. – Kyllä, hänet on tuotu kotiin eilen illalla. Kyllä, hän on Espoo Cateringin ateriapalvelun listalla, lämmin ateria tuodaan puolen päivän maissa. Nyt en tiedä miten sen sisäänpääsyn kanssa on, mutta jos rappuun pääsee, ruoka jätetään oven taa 10-14 välillä, ellei asiakas avaa. Kauppa-asiat hoitaa kauppapalveluyksikkö. Kyllä, osastolta yleensä pannaan mukaan jotain pientä iltapalaa ensimmäiseksi illaksi. Aluksi kotihoitaja käy kolmesti päivässä, aamulla 8-10 välillä, 12-14 välillä ja viimeisen kerran 17-19 välillä. Osastolta kerrottiin, että asiakas pääsee itse vessaan. Eikö, no me olemme osastolta saadun tiedon varassa.

Puhelin soi kohta. – Täällä on kotihoitaja …, olen soittanut omaisenne ovikelloa useaan kertaan, mutta hän ei avaa. Mitä tehdään? – Toinen huokaa syvään. – Tulen avaamaan oven, sopiiko tunnin päästä? Toinen ajaa Espooseen päästämään hoitohenkilön sisään. Toinen ihmettelee hoitajalle, miksi Tädillä on kanyyli teipattuna käteen, vaikka tiputukset piti olla jo aikoja sitten lopussa. Kotihoitaja poistaa kanyylin. Neuvotellaan avaimen antamisesta kävijälle, paljon puhetta, perustelua ja suostuttelua tarvitaan ennen kuin Täti itkien suostuu ’lainaamaan’ oman avaimensa. – Se on palautettava, muuten en voi lähteä ulos kauppaan. (Kauhistus, ei kai hän aio mennä ulos ilman kotihoitajaa!) Isännöitsijätoimistosta tilataan ylimääräinen avain, sen saa huomenna. Kotihoitaja lupaa hakea.  

Toinen odottaa puoli kolmeen asti, mutta ateriaa ei näy. Hän soittaa taas Kotikuntoutusyksikköön, josta luvataan soittaa Ateriapalveluun ja kysellä, miksi ruokaa ei ole toimitettu sovitusti. Huoh. Täti on niin väsynyt kaikesta, että nukahtaa vuoteeseensa. Toinen palaa kotiin. Yritämme luottaa Kotikuntoutukseen, vaikka ihan hyvin tämä ei ole alkanut…


Päivittäisessä seurannassa meillä on Hesari ja viikottaisessa Suomen Kuvalehti ja Kotimaa. Ei niin, että oltaisiin aina samaa mieltä aviisien tarjoamien poliitiikka- tai kultttuurikatsausten kirjoittajien kanssa, mutta sopivasti eri mieltä niin, että keskustelunaihetta on ja pohdittavaa riittää. On pantu merkille, että Hesarin artikkelien aiheisto ja kirjoittelu on viihteellistynyt viime vuosina, samalla asiallinen sisältö köyhtyy. Sama kehitys näyttää tapahtuneen YLEn uutis- ja ajankohtaistoimituksissa. Nämäkin ovat ajan merkkejä.

Tulipa eilen seurattua tuokion verran eduskunnan täysistuntoa livenä. Senhän tietää millainen teatteriesitys siitä nousee, kun edellinen päähallituskumppani teroittelee sapelihammastaan nyt oppositiossa, ja siinä vieressä mekastavat junttipuolueen itsetyytyväiset setämiehet. Kaikki hurskaat toiveet asiallisesta ja edustajatovereita kunnioittavasta keskustelusta unohtuvat siinä silmänräpäyksessä, kun puheenvuoron saa. Asiaton huutelu on ikuinen luonnonvara. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja arvatakseen, että hallituksen luottamuksesta tullaan äänestämään tämän tästä. Oppositio hoitaa räksytysvirkaa ja hallituksen karavaani on lähtenyt autiomaataipaleelleen.

PS Ja mitä! Liike Nyt eli Hjallis Harkimo tukee hallituksen ohjelman hyväksymistä. Itsenäistäkin ajattelua voi näemmä harrastaa.


Osastolla syötiin päivällistä, puolenkymmentä mummoa päivähuoneen pöydän ääressä, loput omissa huoneissaan, ehkä, jos joku ennätti syöttämään. Aterioituaan Täti tuli käytävää reipasta vauhtia rollaattorin kanssa, mutta meni ohi huoneensa, jossa istuimme odottamassa. Hän oli kyllä tunnistanut meidät, mutta keskustelun edetessä tuntui siltä, että välillä hän ei ollut ihan varma keitä olimme. Kysäisin mitä hän nyt muistaa sairaalaan tulostaan. Kävi ilmi, ettei mitään. Ajankohdasta puheenollen hänellä oli menossa vuoden 2018 helmikuu. Kerroimme taas, että on kesäkuu ja hänet tuotiin sairaalaan kuukausi sitten, kun Toinen löysi hänet kotoa lattialta. Kodin osoite oli kadonnut Tädin muistista. – Ei miulla ole kotiin ikävä, täällä hoidetaan hyvin.

Muisteltiin Tädin sisaruksia ja puolisoa. – Muistan nimet tutuiksi, mutta en pysty palauttamaan kasvoja mieleeni. En ajattele heitä enää. Miulla on vain tämä päivä ja tämä hetki. Kerroin pojistamme, joista hän aina ennen kyseli, ja näytin kuvia lapsenlapsista, mutta ei hän enää jaksanut kiinnostua. – Menee sekavaksi, kun yritän miettiä nykyisiä asioita, hän valitti. Hän palasi uudestaan ja uudestaan vuodettaan vastapäätä olevaan tauluun, mitä sen kuviot mahtoivat merkitä. Yhtäkkiä hän muisti: – Tuosta ikkunasta näkyy vihreä niitty. Se pitää paikkansa, maisema on kesäisen vehreä ja kaunis (silti hänen mielensä oli helmikuussa).

Poikkesimme Tädin tyhjässä kodissa. Posti oli tuonut tiliotteen pankista. Sairaalan toimesta tilattu siivooja oli käynyt maanantaina. Päällisin puolin näytti siistiltä, astiat tiskattu, vuode sijattu puhtain lakanoin ja vessakin oli kunnossa. Keräsimme kaksi paperikassillista kuihtuneita kukkia pois ikkunoilta. Kaksi kultaköynnöstä oli elossa ja ne kasteltiin. Rapun alaovessa oli ilmoitus talon asukkaille putkiston sukituksesta. Sekin on vielä edessä. 

kuin tulenliekki syttyy ilo sydämessä. kuin tulenliekkiä, varjelen iloani, annan sen hehkua sille, joka sen huomaa. kesä – ja kesän kaikki ilo: tuuli ja puiden suhina, kukkien hymyt tieni varrella ja metsän siimeksessä, sinitaivas ja poutapilvet, veden vastausvälke auringon suudelmille. kanssakulkijan valoisat kasvot kadulla, jäätelökioskin kohdalla. lapsenlapsi ensimmäisessä kesässään!

Kirkollisen viikkosanoman, Kotimaan kirjoittelussa ollaan (vihdoin) terävöittämässä arvioita kirkon tilasta. Kovin harrasta ja vakaata linjaa lehti on pitkään edustanutkin. Herätysliikkeisiin sitoutumaton seurakuntaväki on eri informaatiokanavia ja yleisempää uutisvälitystä seuranneena huomannut ajan mediassa merkkejä, jotka herättävät huolta  kirkon seisahtaneesta tilasta mm. tasa-arvokehityksessä. Samaan aikaan, kun kirkossa osa valtaa pitävistä jarruttaa ja hyssyttelee – toinen osa kahlaa vastavirtaan ja pyrkii repimään rakoa yhteiskunnalliseen  kehitykseen ja paaluttamaan kirkon ikiaikaiseen muuttumattomuuden tilaan. 

Luin tänä keväänä ilmestyneen pamfletin kirkon tasa-arvokehityksestä*. Masentavaahan tuota oli lukea. Kyllä kirkkomme vallankammareissa tarvittaisiin kovasti tuuletusta, jollei suorastaan vallankumousta. Usko ei ole pelkkää muinaisten tekstien pilkuntarkkaa totena pitämistä, usko on  avarana toivon ja rakkauden yhteisönä ajassa elämistä.

*Tasa-arvon kirkko, toim. Anni Tsokkinen, S&S 2019

Joskus pariin päivään mahtuu äärtä ja laitaa.
Kävimme isossa kauppakeskuksessa hankinnoilla eilen. Koska Pikkufriidun kotiosoite on kauppakeskukselta vain seitsemän minuutin ajomatkan päässä, soitin Susamaria-äidille ja kysyin häiritsisimmekö päiväunia, jos poikkeaisimme. Olivat juuri palaamassa lähikaupasta, joten hyvin sopi poiketa. Pikkufriidu oli mitattu ja punnittu neuvolan tädin toimesta ja todettu olevan hyvällä kasvu-uralla. Tytteli pyöriskelee lattiatasossa joka suuntaan, seisoo tuettuna ja istuskelee askartelemassa leluineen omin toimin. Kahdeksan kuukautta on ikämittarissa, yksi hammas suussa, ja äänivalikoima on kunnioitettava. Yösyönnistä pyristellään irti, mutta toistaiseksi tuloksena on ollut kuuluva protesti.

Puolustusvoimien lippujuhlan kunniaksi liput liehuivat korkealla eilen. Kun tulimme kotipihaan, lippumme oli puolitangossa. Mitä naapurustossa on tapahtunut, aprikoimme. Tänään kuulimme, että lähinaapurimme puoliso oli pitkään sairastettuaan päässyt pois. Ei se siten iso yllätys ollut eikä siihen mitään dramatiikkaa liittynyt, mutta kyllä pitkäaikaisen tutun suru koskettaa.

Sitten posti toi iloisen kirjeen, jossa kummipoikani esikoistytär kutsui rippijuhliinsa. Tuntui ihanalta ajatukselta päästä osallistumaan nuoren ekaan sukujuhlaan omille lapsuusmaille.



vehreys syvenee viikko viikolta. pääskyset saksivat taivaan sineä. kumpupilvet ja auringonsäteet vuorottelevat sadepilvien kera. molemmat pitävät kesää vauhdissa. tänään muistin ikiaikaista unelmaani viettää vielä kerran vuodenaikojen taitteet maalla, veden tuntumassa. aistia kevään ensi merkit, luonnon syvenevät värit ja kukkien yllätykset. kulkea läpi kesän kuumat aurinkopäivät varjoa etsiskellen. tuntea viilenevien iltojen lumo ja kesän taittuminen syksyyn. monet unelmat olen elämässä jo ehtinyt elää todeksi. tätä vielä/enää en.


Runot

Miika Osamitsu  Kuin keinoveden pinnalla  Basam Books 2019

1977 syntyneen Osamitsun esikoisrunokokoelma etsii japanilaisen ja suomalaisen luonnon herkkiä kuvia modernin ihmisen tekoälyn pilaamassa maailmassa.  – Runoilija jättää kuvastollaan monia kysymyksiä ilmaan hämmentämään lukijaa. Tähän pitäisi paneutua paremmin: puhuuko hän meistä ihmisistä ’palvelurobotteina’, ’keinoihmisinä’ – ja asettaa näin luonnon ainoaksi eläväksi osaksi maailmaa? Entä kun luonnostakin tulee ’keinoikimetsää’, ’muovipenkkejä’… – Kiinnostavaa!

                           koneelle ei tarvitse luoda tietoisuutta / se on jo meissä, koneen tietoisuus, mutta / se huomataan  vasta, kun kone on tietoinen meistä

*

Esseet

Antti Eskola  Vanhanakin voi ajatella – Mielikuvista ja niiden voimasta  Vastapaino 2019

85-vuotias emeritusprofessori Tampereelta, vasemmistolaiseksi tunnustautunut, aatteellisesti aktiivinen, omapäinenkin, tutkija ja kirjoittamiseen fiksoitunut ukko on kirjoittanut testamenttinsa eli sanojensa mukaan viimeisen kirjansa. Teksti on toki ollut nuorempana terävämpää ja ajattelu notkeampaa, mutta ”voihan vanhanakin ajatella”.  – Mukavahan tätä ajattelua on myös vanhana lueskella.

*

Romaanit

Kim Thuy  Ru  suom. Marja Luoma  Gummerus 2019

”Vietnamin kielessä sana ’ru’ tarkoittaa kehtolaulua ja tuudittamista. Ranskan kielessä ’ru’ tarkoittaa pientä puroa ja virtaamista, esimerkiksi kyynelten, veren tai rahan.” Vietnamilaisen venepakolaisen Kim Thuy’n uusi elämä Kanadassa ja entisen, sodan värittämän lapsuuden muistojen sirpaleet ovat häkellyttävää, raastavaa ja herkkää tekstiä.  – Teos on poikkeuksellinen, niin kuin kirjoittajan erityinen elämänkohtalokin. Lukijaa ravistelee kertomuksen läpi eletyn elämän monisävyinen ja hienovireinen mosaiikki. Löytö!

*

Marja-Leena Virtanen  Kiurun tytär  Karisto 2019

Virtanen on 1943 syntynyt loimaalainen kirjailija, myös eläkkeellä oleva sairaanhoitaja sekä viiden lapsen mummi. Määritteet selittävät kirjassa ilmeneviä korostuksia ja henkilökuvia. Kirjailija on aiemmin julkaissut kolme romaania ja proosan kirjoitus on hyvästi hallussa. Tarina kertoo evakkoperheen elämästä Silja-tyttären näkökulmasta. Karjalaisten juurien kasvattama kyky sopeutua toisenlaiseen elämäntapaan ja vieraaseen ympäristöön on perheen vahvuus. Tarinan käännekohta on eräs jouluaatto, joka muuttaa perheen elämässä kaiken.  – Pidin kirjasta välittömästi ja luin sen parissa päivässä. Kaikki tarinassa tuntui niin kotoisalta ja tutulta, kuin olisin sukeltanut omaan lapsuuteeni. Perheen äidin murrepuhe oli kuin oman äitini suusta, vaikka lapsuuteni perhe ei evakkoja olekaan. Lukiessani ajattelin, että tarinan dramaattinen käännekohta oli oleellinen. Siinä tuntui todellisen elämän karheus, toisin kuin monissa nuorten kirjoittajien tarinoissa, jotka kuvaavat nykyajan ahdistuneita ja pirstaleisia ihmissuhdevyyhtejä. Suosittelen ikätovereiden lukemistoon!  

*

Aris Fioretos  Nelly B:n sydän  suom. Outi Menna  Teos 2018

Fioretos, yksi Ruotsin parhaita kirjailijoita, on fantasioinut romaanin saksalaisen kuvataiteilijan ja lentäjän Amelie Beesen (1886-1926) elämästä. Romaani kuvaa hienolla tavalla erityisen naisen rakkauselämää ja kohtaloa Berliinissä toisen maailmansodan jälkeen.  – Tarina paljastaa kirjailijan taidon poikkeavan lahjakkaan naisen rakkaustarinan kuvaajana.

*

Merete Mazzarella  Varovainen matkailija  suom. Raija Rintamäki  Tammi 2019

”Tämä kirja käsittelee matkustamista, matkustamisen merkitystä, erilaisia tapoja matkustaa. Ennen muuta se käsittelee paluuta – ei pelkästään kotiin, vaan myös muihin paikkoihin – sekä takaisin aikaisempiin elämänvaiheisiin, sellaisten ihmisten luo, joita ei enää ole.” Kirjailija tiedostaa toistavansa itseään, minkä jokainen aiemmat teokset lukenut on aikaa pannut merkille. Tämän teoksen keskeinen teema on turismin ja matkailun vertailu. Paluut risteilyille sekä pitkät lennot Australiaan kerta toisensa jälkeen.  – Jollakin tavalla syyllisyydentuntoinen pohdinta elitistisen matkailun ilmastovaikutuksista tuntuu ärsyttävältä, kun se ei johda pohtijaa toisenlaisiin valintoihin. Teoksen positiivinen anti on Australian mantereen maiseman ja eläinten kuvauksessa.

*

Johanna Holmström  Sielujen saari  suom. Jaana Nikula  Otava 2017

Sipoolainen, 1981 syntynyt Johanna Holmström on jo kokenut kirjoittaja, monenlaisiin tekstimuotoihin perehtynyt. Hän on ottanut aiheekseen sairaalasaaren, johon vietiin parantumattomaksi luokiteltuja mielisairaita naisia. Muutaman potilaskohtalon ja hoitajapersoonan läpi kirjailija valottaa erikoista paikkaa ja sen merkitystä asukkailleen.  – Själön saaren tarina herää henkiin ja eristyksissä eletty sairaalaelämä saa kasvot. Toivoin, että kirjailija olisi ottanut mukaan senkin vaiheen, kun sairaala viimein suljettiin. Nyt tarina jää ikään kuin odottamaan jatkoa.  

***

Kaupunkimme keskusta on täyttynyt kansainvälisten markkinoiden teltoista. Aurinkoinen sää lupaa hyvää markkinapäivää. Kirkossakin oli runsaasti väkeä, jolle tarjottiin messun jälkeen uusista hienoista kahvikärryistä kirkkokahvit pahvimukeissa aurinkoisella ja tuulisella kirkonmäellä. Tuulessa oli sen verran viileä tuntu, että takki oli tarpeen. Tapasin kaksi tärkeää henkilöä. Oli ihana nähdä pikku Ellinoora, joka käveli jo reippaasti käsi mumminsa kädessä. Kaimatyttösiä ei olekaan joka oksalla. Toinen oli ystävä vuosien varrelta, jota harvoin on tilaisuus tavata. Sattumoisin hän oli eilen tullut mieleen ja mietin mitähän hänelle kuuluu. Vaihdoimme kuulumiset siinä ja erosimme kyynelsilmin. Joskus tuntuu, että näitä kohtaamisia suunnittelee Joku, joka tietää mitä milloinkin tarvitsemme.