Runot

Tomi Pyyhtiä   Odota minua niityllä   Momentum 2025

– Liikuttava kuvaus miehen ja koiran ystävyydestä, surusta ja pakahduttavasta kaipauksesta sekä uuden alun mahdollisuudesta lohdutuksena.

*

Mikko Nenonen   Hengittävä eläin   Aviador 2026

– Ajatusvirtaa pikemminkin kuin runoa, sanoisin. Ei tässä kovin paljon runonmakua mielestäni ollut.

*

Romaanit

Marketta Pyysalo   Kopaalihuone   Teos 2025

Kirjailija Pyysalo on tamperelainen kulttuurisuunnittelija, 2021 esikoisteoksensa julkaissut ja myös kääntäjänä toiminut.  – Tarina lähtee liikkeelle pariskunnasta, joka jonottaa lentokentällä lomamatkalle lähtöä. Käy ilmi, että nainen ja mies ovat suhteensa rajakohdassa, heidän keskustelunsa on niukkaa. Naisen ajatusmonologi kuljettaa lukijaa, milloin missäkin ammoin tapahtuneessa tai mahdollisessa tulevaisuudessa. Olin varsin viehättynyt tämän teoksen tyylistä, joka palkitsi monenlaisilla pienillä yksityiskohdilla, ajatuksia herättävillä huomioilla ja johtopäätöksillä, vaikka jono ei tuntunut etenevän.

*

Ilkka Hackman   Kakspuusaari   WSOY  2023

Kirjailija on Espoossa 1982 syntynyt ja Jyväskylään kotiutunut. Kakspuusaari on hänen toinen romaaninsa, eräänlainen rakkaustarina, joka muuttuu katoamistarinaksi – ja ”tutkielmaksi nykymaailmasta ja siitä maailmasta, joka on tulossa.” – Teos ei anna mitään ratkaisua eikä johda mihinkään johtopäätökseen. Se avaa isoja asioita sulkematta tarinaa mitenkään. Siksikö se jättää lukijan viileäksi eikä mikään oikein kosketa.  

*

Mariia Niskavaara   Ester, teurastaja   Kosmos 2025

Kirjailija on Valkeakoskella 1988 syntynyt ja valmistelee väitöskirjaa.  – Tässäpä teos, josta nousi kohu, kun ’suuren maailman filmimogulit’ kilpaa tahtoivat tarinan elokuvan käsikirjoitukseksi. Romaani on erään tytön kasvutarina ja parisuhdetarina, jossa teurastaja ja keinosiementäjä löytävät toisensa.  Kovin merkillinen romaani ei olisi ilman sitä, että se on häpeämättömän ja ronskin lihallinen ja nimenomaan sellaisena kerrottu. Ester osoittautuu yhteisössään loputtoman mielenkiinnon kohteeksi, vallankin, kun haluaa kipeästi lasta eikä onnistu siinä. Jossakin hän kuitenkin onnistuu – ja siitäkin otetaan kaikki irti. Kerrontataitoa riittää, liioittelu pysyy tyylikeinona ja palvelee tarinaa.

*

Seidi Saikkonen   Yvonnen talo   Kosmos 2019

Esikoiskirjailija Seidi Saikkosesta kerrotaan kirjan kansiliepeessä vain, että hän on opiskellut elokuvataidetta Lontoossa ja asunut vuosia ulkomailla, kirjan ilmestymishetkellä Shanghaissa. Yvonnen talo kertoo vammaisten henkilökohtaisena avustajana toimivasta Annasta ja hänen entisestä asiakkaastaan Yvonnesta, jonka hautajaisiin Anna matkustaa Sveitsiin.  – Erikoinen tarina, joka hautajaismatkan erityisine yksityiskohtineen ja Annan mieleen vyöryvine henkilökohtaisine muistoineen luo paikoin lähes trillerimäisen tunnelman. Kirjoittaja rakentaa kerrontaansa kuin elokuvan käsikirjoitusta, kohtauksenomaisin tyylikeinoin. Lukija joutuu painiskelemaan henkilöiden tekemien ratkaisujen eettisyyttä moneen otteeseen. Jää vaikutelma, että tarina on kuin sairauskertomus, jossa auttajan ja autettavan roolit sekoittuvat ja asialliset ja hyväksyttävät rajat ylittyvät kaikissa suhteissa.

*

Päivi Setälä   Keskiajan nainen   Otava 1996

Fil.tri Päivi Setälä (1944–2014) julkaisi lukuisia historiallisia tietoteoksia, sai aikanaan Tieto Finlandian kunniamaininnan sekä valtion tiedonjulkistamispalkinnon 1991.   – Tietokirja Keskiajan nainen osoittautui hienoine värikuvineen taiteellisesti kunniahimoiseksi kuvaukseksi naisten asemasta keskiajalla yleensä sekä muutamien erityisistä ansioista historiaan jääneiden naisten, kuten Hildegard Bingeniläisen, Katarina Sienalaisen, Pyhästä Birgitan ja Jeanne d’Arc’n merkityksestä.  

*

Riikka Pulkkinen   Lumo   Otava 2022            Paras mahdollinen maailma   Otava 2016

Taidokkaan ja parhaassa luomiskyvyssään olevan kirjailijan romaani Lumo alkaa: ”On heinäkuu, kesän pysähtynein hetki. Heitä on paikalla viisi, kaksi tyttöä, kolme poikaa. Philippa ja Saga. Oliver. Kasimir ja Noa. – On heidän nuoruutensa viimeinen kesä.” Ja luku 9, sivulla 153 alkaa: ”On seitsemäs päivä Philippan kuoleman jälkeen”.  – Tarina on rakentunut niin, että kuollut tyttö hallitsee kaikkien muiden kirjan ihmisten tarinaa ensin elämällään, sitten kuolemallaan. On se väkevä elämä – ja varsinkin sen elämän päätös. Tarinan tyttö, tyttöjen tyttö hallitsee myös lukijan ajatuksia lukuprosessin ajan. Joitakin muistumia Riikka P:n aiemmin luetuista romaaneista tulee mieleen, alkaa muodostua jokin jatkumo, aiemman romaanin henkilökin vilahtaa.           Paras mahdollinen maailma on kaleidoskooppimainen monen sisäkkäin kulkevan tarinan kooste. Lukukokemus jää hajanaiseksi käytetyn kerrontatyylin myötä eikä päähenkilön persoonallisuudestakaan saa ehjää kuvaa sivupersoonien luoman voimakkaan vaikutelman ansiosta. Teos ei mielestäni ole Pulkkisen parhaita, joskin kiinnostaa mihin kaikkeen kirjailijan mielikuvitus taipuu ennen kuin kokonaisuuden ehyet osat romahtavat kasaan, ja tarina muuttuu sairauskertomukseksi.  

***

Elokuvat

Kilimanjaron lumet ****   Robert Guediquian elokuva, palkittu Euroopan Parlamentin Lux-palkinnolla 2011; Jean Pierre Darrouss, Ariane Ascaride.  –  Monitasoinen tarina hyvää tarkoittavien ihmisten perheidyllistä, joka horjuu, kun perheenisä joutuu rikoksen kohteeksi. Eläkeunelmat kariutuvat ja on palattava arkeen, jonka kaunistaa perheen yhteinen eettinen missio.

Orenda *****   Pirjo Honkasalon elokuva; käsikirjoitus ja pääosa Pirkko Saisio; Alma Pöysti; Hannu-Pekka Björklund.  Musiikin lauluosuudet Essi Luttinen. – Tarkasti ja tasokkaasti kuvattu ja rytmitetty tarina, josta syntyy vaikutelma kuin se olisi maineikkaiden tekijöidensä hyvästijättö elokuvana. Filosofinen käsikirjoitus ja upea kuvaus. Kaunis – ja raskas.

Kosto*****   Susanne Bier, (Tanska); parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar sekä Golden Globe v. 2011; Mikael Perspirand, Trine Dyrholm, Ulrich Thomsen.  – Tanskalaisen menestysohjaajan monin tavoin puhutteleva ja hätkähdyttäväkin työ, jonka halusin katsoa uudemman kerran kotona. Mikael Perspirand parhaimmillaan eettisesti puhuttelevassa tarinassa, joka sijoittuu Afrikkaan.

Oma maa *****   Markku Pölösen elokuva; Oona Airola, Konsta Laakso.  – Aikoinaan katsotun tv-sarjan, Karjalan kunnailla ohjaajan kansallisromanttinen sota-ajan rakkaustarina. Nostalgiaa ja naisasiaa.

***

Hesari otti asiakseen juuri tänään myllertää lukijain vanhojen muistojen katalogia ja innostaa monen aikuiseksi asemoituneen tunnepitoisia mielipiteitä aiheesta Suvivirsi koulujen kevätjuhlassa. Saako laulaa, saako olla laulamatta, ja saako olla jotain mieltä asiasta. Selvä se, että provosoiduin.  Mitä! Miksi ei saisi laulaa, jos osaa ja haluaa. Siksikö, että hän, joka ei laula, ei halua kuulla toistenkaan laulavan. Kysymyshän on sukupolvien mittaisesta kevätjuhlaperinteestä, ei uskon tunnustuksesta tai uskonnottomuuden.

Suvivirsi on kaunis pohjolan suven ylistys, jolla halutaan juhlistaa lastemme ja lastenlapsiemme pitkän, kolmen vuodenaikaa kestävän kouluvuoden päättymistä ja kesäloman alkamista. Vanhimmille koululaisille Suvivirsi merkitsee aina myös lukion ja samalla koko pitkän oppivelvollisuusajan päätöstä ja lakkiaisjuhlaa. Suvivirsi lauletaan ilolla ja juhlamielellä, ei sitä veisata kuin virttä kirkossa, se lauletaan seisten kuin Maamme-laulu, mikä jo kertoo perinteen historiallisesta jatkumosta ja laulun herkästä tunnelmasta. Kyynelsilmin moni vanhempi yhtyy lauluun, kun lasten kuoro sen riemukkaasti kajauttaa.

Onnea ja kauniita kesäpäiviä kaikille koululaisille! Kerätään voimia, että elokuussa taas voidaan innokkaina palata kouluun ja jatkaa uusien asioiden oppimista. Kotimaan paras lahja lapsilleen on mahdollistaa tiedon ja taitojen oppimisen kautta syntyvä valmius kohdata elämä ja sen erilaiset haasteet.    

Hesarin joka-aamuisena lukijana ja YLEn pääuutislähetyksen vakiseuraajana on tässä eläkevuosien saatossa ehtinyt kehittyä tiettyjä rutiineja ja myös löytyä mielitoimittajia, joiden tarkasta työstä ja persoonallisesta tyylistä voi varauksettomasti nauttia. Tämän on tullut tietämään myös Toinen, joka kanssani uutisointia säännöllisesti seuraa.

Pietu ja kuivan asiallinen ”On uutisten aika” on hyvä lähtölaukaus, joka kiidättää katsojan heti tapahtumien ytimeen. Petterin iltavuorolla tulee äidillinen olo, hän kun tuntuu olevan aidosti huolissaan siitä mitä kotimaassa tai maailmalla on taas tapahtunut. Hän on myös siitä mukava, ettei yritä tukkia asiantuntijana haastateltavan suuta hoputtamalla eikä häiritä napakan Annan tai selkeäsanaisen Ilmarin punnitsemaa raporttia ”ihan lyhyesti” huomautuksin. Lauantaiaamun pelastaa aina miellyttävästi varmaotteinen Seija, joka ei kiusaa tärkeitä ja vastuullisia ihmisiä tivaamalla yhtä ja samaa. Katsojakin ymmärtää vastuullisten punnitsevan, mitä voi sanoa suoraan julki ja mitä sopivasti muotoilluin sanankääntein. – Ruusuja mainituille!

Olen kiinnostuneena seurannut, mitä Suvi kirjoittaa Euroopan näkökulmasta tai Maxim raportoi Kiovassa Ukrainan tilanteesta. Hänellä on taito sanoa asiat persoonallisella tavalla, jossa vilahtaa älykästä, kätkettyä huumoria. Suvereeni ilmaisu syntyy siitä, että hän taitaa sekä Ukrainan, Venäjän että Suomen kielen. Koska Maxim on opiskellut ja asunut Suomessa sekä tekee jatkuvasti töitä tutustuakseen eri puolilla maata asuviin suomalaisiin, hänellä on hyvä tuntuma siihen, mikä meitä kiinnostaa.  

Puoli kuudelta heräydyin vaivalloisesti intensiivisestä unesta, jossa olin menneissä töissäni, eläkeläisten leirillä seurakunnan leirikeskuksessa. Olin aluksi tuonut porukan lapsuuskotiini ja esittelin ensin pihalla paikkoja. Saman tien oltiinkin jo leirikeskuksessa. Leiriläisten joukko oli moninkertaistunut ja ihmettelin määrää, kaikille ei riittäisi huonepaikkoja. Porukka hajoili sinne tänne, kukaan ei kuunnellut ohjaajaa. Paikalle oli tullut omin luvin jonkin miesvaltaisen eläkeläisjärjestön porukka, jolla oli omat johtajansa ja oma ohjelmansa. Leirimummojen joukossa oli runsaasti entisiä opettajia, jotka selvästi epäilivät ohjaajan kykyä hallita ison, sinne tänne häröilevän joukon liikkumisia ja kokoontumisia. Leirin aloituspäivä oli jo illassa, ja mummot kyselivät hermostuneina, milloin saadaan ruokaa. Keittiössä oli hiljaista. Kysyin työkaverilta pahaa aavistellen, olikohan ruokaa tulossa. Työkaveri sanoi vain, että sehän olisi pitänyt erikseen tilata, ei keittiössä ole enää tänään ketään töissä. Tajusin, että moka oli minun ja että tästä tulee nyt katastrofi. Aloin pohtia mistä saisin tilattua bussin viemään ihmiset kotiin, ja miten porukka reagoisi siihen, että leiri päättyy tähän. Kaaoksen, katastrofin ja epäonnistumisen tunnelmissa ponnistauduin unesta valveille, todetakseni helpottuneena: minähän olen eläkkeellä, katastrofi oli vain pahaa unta.

Ps. Oma unianalyysini: ajoitus oli mitä ilmeisin, olin menossa lounaalle seurakuntakeskukseen. Kirjallinen kutsu oli otsikoitu ’Seurakunnan entisten ja nykyisten työntekijöiden lounastapaaminen’ – kirkkoherran allekirjoituksin. Ehkä meille haluttiin antaa mahdollisuus tutustua uusittuihin tiloihin keskuksen kaksi vuotta kestäneen remontin jäljiltä.

Toukokuu on jo täydessä vauhdissa luonnon viherryksen, kirsikkapuiden kukkien sekä pihan kevättöiden osalta. Joka aamu, päivän taukohetkinä ja illan ruskossa nautitaan tuoksuista ja näkymistä! Tässä iässä on hyvä osata ja ymmärtää nauttia elämän leppoisuudesta, toisaalta kunnon sallimista aktiviteeteista.

Sisällä olen multapeukaloinut kukkimisvaiheestaan rauhoittuneen kaktuksen uuteen ruukkuun. Se puskee jo uutta lehteä. Pihassa kukkii parhaillaan upea kevätesikkorypäs. Tulppaanien oranssit liekit tanssivat valkoisten narsissien kera. Nurmikko on käenrieskaniittynä, jota tähdittävät valkovuokot ja pikkusinililjat siellä täällä. Siinä seurassa on ihmisen hyvä istahtaa pihakeinuun lepuuttamaan jalkoja ja kuuntelemaan lintuja. Oi, kevät!  

Eve Hietamies   Hupparizombi   Otava 2025

Antti Pasanen ja Paavo, tuo hurmaava yksinhuoltajaisä ja poika -parivaljakko, on päätynyt saman katon alle Ennin ja Tertun kanssa ja alkaa Antti Pasasen jatko-opiskelu isänä kahden teini-ikäisen perheessä.  – Kirjailija on viimeiset viisitoista vuotta kuvannut viiden romaanin verran Antin ja Paavon vaiheita ja kehittänyt oman tyylin, joka perustuu ylenmääräiseen liioitteluun käyttäen hyväksi naisten ja miesten erilaisuutta tunteissa, ajattelussa, sosiaalisuudessa ja korostaen kunkin yksilön omalaatuisuuksia vielä erikseen. Vauhtia riittää, kiroilua suorastaan ylen määrin – samalla herkullisia tuokioita arkisen yhteiselämän käänteissä. Hauskakin kirja on, vaikka joitakin toistuvia osioita tekee mieli harppoa.  Hyvä, että bonustytär ja isäpuoli pääsevät sovintoon viimeistä edellisellä sivulla, alkoi jo nyppiä mykkäkoulu ja yliyrittäminen.

*

Sari Vuoristo   Silmien väli   Aviador 2025

Kirjailija vuodesta 1996, jolloin voitti Joenpolvi- novellikilpailun sekä HS:n esikoiskirjapalkinnon. Etäisyys linnuntietä aloitti 2022 romaanitrilogian, jonka toinen osa Silmien väli on.  ”Romaani tarkastelee auttamista, identiteettiä ja kuulumista neljän henkilön näkökulmasta. Voiko toista ymmärtää omista lähtökohdista käsin? Mitä eroa on synnyinmaalla ja kotimaalla ja kuka määrittelee kumpaan kuulut?”   – Romaani kertoo rauhanturvajoukkojen työstä Afganistanissa. Se voi lukea vain sellaisenaan, auttamistyön arjen kuvauksena, tai myös ahdistuksen sietokyvyn testinä sen mukaan, kuinka monta kertaa tunnet halua lopettaa lukemisen sietämättömänä kokemuksena, kun asiat eivät ole sellaisia miltä ne näyttävät eikä pelkästään sellaisia, miltä ne kokijasta tuntuvat.  

*

2040 Tarinoita demokratian tulevaisuudesta (10 kirjoittajaa)Teos & Sitra 2021

Vaihtelevia tyyliltään – aina kirjoittajan mukaan. Aihe kiinnosti, mutta kirjan anti oli laihanlainen. Parhaita mielestäni Mikko Rimminen ja Emmi Itäranta.

*

Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjaa:

Pohjanmaa   Otava 1982; Talvisota   Otava 1984; Ameriikan raitti   Otava 1986; Lakeuden kutsu Otava 1997;

Pohjanmaa – romaaninsukuperheen matriarkka on mummo, tässä tapauksessa muistinsa kerroksia koluava, milloin mitäkin aikaa eläväinen, jo kuolleen poikansa taloa mielestään määräävä, miniäänsä ja pojanpoikiensa taloon tuomia miniöitä peräkammarista tai pihamökistä käsin hallinnoiva isu. Miten sukupolvien kerrokset samaan taloon mahtuvat asumaan, kenen taskussa aitan avaimet ovat ja kuka sanoo missä mikäkin kaappi seisoo.        – Todella mielenkiintoista tutustua isojen kaksivooninkisten pohjalaistalojen elämäntyyliin, mutta sitten kun aikamiespojat ryhtyvät tekemään kiljua ja kuljeksimaan ryyppymeiningissä kylillä uhoamassa kiroillen puukkoineen, tarvitaan ainakin naislukijalta kyllä sisua jaksaa romaanin loppuun.

Talvisota alkaa asiallisesti Pohjanmaan asevelvollisten kokoon kutsumisesta ja kuljetuksesta rajalle ennakoimaan taistelujen vaatimia toimia, kuten miinoituksia, hyökkäysvaunujen kivilohkare-esteitä peltoaukeille, juoksuhautojen kaivua ja korsujen rakentelua, kunnes rajan takaa alkavat tosissaan tulla rymistää. – Tuurin tapa kirjoittaa etulinjoille joutuneen kokemattoman sotilaan vaiheittaista sopeutumista edessä olevaan tilanteeseen on tässä romaanissa liioittelematon ja ymmärtävä. Sotaa kokematon lukija arvostaa tätä tyyliseikkaa, joka syntynee siitä, että kirjailija kertoo isänsä sukupolvelta kuulemiaan tarinoita kuin olisi itse ollut tapahtumien keskiössä. Tulen ajatelleeksi, että koska omien vanhempieni sukupolvi on pääsääntöisesti vaiennut sotakokemuksistaan, tämän kaltainen kerronta on ainut mahdollisuus saada realistista kuvaa sodasta ja sen vaikutuksesta yksilöön tai yhteisöön. Väinö Linnansa lukenut ja kaikki Suomen sodista tehdyt elokuvat nähnyt lukija on elämyksen äärellä ja vaikuttuu syvästi.

Ameriikan raitti kutsuupohjalaisia liikemiehiä, joille verorästien ja kirjanpitorikosten vuoksi odottaa poliisin käynnistämä ulosotto. Tulee tilien tyhjennyskiire ja äkkilähtö Ruotsin kautta Floridaan, jonne on jo Amerikan kuumeen ansiosta muodostunut suomalainen yhteisö. Ikuisen kesän tyyssija yllättää, kuumuus vaatii sopeutumista ja kiristää hermoja, kielitaidoton on edeltä tulleiden armoilla monessa asiassa. Monella on kotimaassa vaimo ja lapsia ja Amerikassa toinen vaimo muuttajamiestä passaamassa. Päähenkilö lähtee apukuskiksi rekkaa ajavan maanmiehensä vientimatkalle Montrealiin, hänellä on tilaisuus käydä etsimässä vaarinsa hauta ja sukulaiset Kanadan puolella. Tuuri pyörittää omaan tuttuun tyyliinsä juttua, miesten ehdoilla täysin mennään ja juopottelukulttuuri kukoistaa.  – Alan saada tarpeekseni Antti Tuurista ja pohjalaisten miesten touhuista. Jäljellä on Lakeuden kutsu lainapinossa, täytynee se vielä lukea.

Lakeuden kutsu toi Hakalan Erkin viimein kotiseudulle, kun yrittäjän Amerikkaan ajaneet verovilungit Suomen lain edessä vanhenivat. Tuli halu ja tilaisuus myös tarkistaa onko avioliitto vielä voimassa.  – Opus lunasti viimein salaisen toiveeni, että Tuurin palkittu ja monen kehuma, romaaninkehrääjän miesnäkökulmainen taituruus olisi auennut naislukijallekin. Tuurilla on kyllä oma ääni ja letkeä kertojantyyli, mutta loputtomat ’sivullisena’ kerrotut keskustelut olivat jo alkaneet pitkästyttää. Tässä opuksessa rytmitys viimein löytyi, toimi ja piti mukana loppuun asti. *Taidan silti nyt pitää taukoa näistä Tuurin pohjalaismiesten tuumailuista, joita niin usein nähtävästi on pakko viinalla tehostaa.

*

Anton Tsehov   Lokki, Vanja-eno, Kolme sisarta, Kirsikkatarha   Otava, erityispainos

• En ole mikään venäläisten klassikkojen erityinen ystävä lukijana. Edellisestä Tsehovista on runsaasti aikaa, enkä muista mitä silloin ajattelin näistä, mutta muistaakseni Kolme sisarta kävin joskus Kansallisteatterissakin kokemassa. Näytelmä luettuna on uuvuttavaa kahlausta vuorosanojen viidakossa. Tsehovin näytelmissä ei tapahdu juuri mitään, mutta teatterissahan esitys vasta syttyy eloon aina osajaosta ja näyttelijöiden tulkinnoista sekä ohjaajasta riippuen. Lukukokemus paljastaa kuitenkin autenttisen kuvaajansa näkemyksen venäläisen ihmisen sielunmaisemasta ja periolemuksesta.

***

Elokuvat

Kilimanjaron lumet           * Ranskalaisen nykyelokuvan kärkiohjaajiin lukeutuvan Robert Guèdiguianin huipputeos on syvästi humaani ja palkittu Euroopan Parlamentin LUX-palkinnolla 2011.  Päärooleissa Jean-Pierre Darroussin ja Ariane Ascaride.          – Tarina liikkuu irtisanottujen ja työttömien arjessa, jossa kukin ratkaisee elämäntilanteensa ongelmia perusluonteensa ja eettisen koodistonsa puitteissa. Hyvä elokuva, jonka tarina puhuttelee katsojaa ja jättää syvästi tyydyttävän ja hyvän mielen ratkaisuista, joihin päähenkilöpari päätyy.    

*

Katsomme aika usein lauantaina iltapäivällä Areenasta saman aamun poliittisen ajankohtaishaastattelun. Pitkäaikaisen toimittajan tyyli pärjätä suorien ja hankalien kysymysten edessä kiemurtelevien poliitikkojen kanssa on herättänyt minussa ihailua. Kaikkein suorimmat ja kiperimmät kysymykset pannaan tavallisesti ’yleisön’ piikkiin, joka helpottaa ehkä toimittajaa, mutta saa myös poliitikon usein eksymään yleisöä kosiskelevan vaalipuheen tasolle.

Tänä aamuna valtionvarainministeri Riikka Purraa hiillostettiin mm. oppositiojohtajan tylyllä arviolla hallituksen epäonnistumisesta kaikissa tavoitteissaan.  Selitykseen oli tietysti valmistauduttu, ja Riikkahan hallituksen ylivoimaisesti parhaana, selkeäsanaisimpana ja suorasukaisimpana ministerinä sen osaa. Epäonnistumisen syynä ovat – kuten aina – edellisten hallitusten tekemistä virheistä johtuva, erittäin vaikea taloustilanne velkaantumisineen ja maailmantalouden huonot kasvunäkymät, mutta tällä kertaa myös pitkittynyt Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ja Yhdysvaltojen hyökkäys Iraniin ja sen eskaloituminen. Eikä ihme, että Suomen velkaantuminen jatkuu, kun maahanmuuttajia hyysäävää sosiaalipolitiikkaa ei saada oikealle tolalle. (Tulihan se sieltä.)  

Pujahdan kotiovesta reppuineni mielessäni käynti lähikaupassa. Tuulenhenki käy viileänä hiuksissa. Keskellä arkiviikkoa aamupäivällä pikkukaupungin pientaloalueen kadut ovat melkein autiot, vain kävelytien täyttävä alakoululaisten ryhmä opettajineen tulee vastaan. Väistän vilkutellen, hymyileville mummoille aina jotkut lapset vastaavat, opetkin. Luokan villikkopoika yrittää karata ruodusta, ja ope juoksee hänet kiinni.

Lasten mentyä on taas tyhjää, vain shortsiasuinen mies pyöräilee kotiin päin. Linnut lentelevät kiireisinä, jokin piiskutus ja talitiaisen reviirilaulun pätkä kertoo, että siivekkäillä on omat kevätpuuhat mielessään. Bussipysäkin kohdalla on tienvarsi sakeanaan tupakan tumppeja. Kukkakaupan kohdalla huomaan orvokit.  

Saan tarvitsemani kerättyä koriin ja itsepalvelukassan kautta reppuun. Paluumatkalla repussa on sopivasti painoa, että ryhti oikenee, ja askel on kevyt. Auringonkeltaisen orvokkiamppelin nostan paikalleen ovenpieleen kotipihalla ja pujahdan sisälle. Päivän ulkoilu, asiointi ja hyvämieli on hoidettu.

Huhtikuu on näyttänyt pääsiäisen mentyä kaikkien aikojen aikaisimman kevään parhaat puolet, ne aurinkoiset. Mikäpä on valohuumaisia kevätpäiviä omaan tahtiin ilolla elää. Pihan krookukset ovat nousseet nuppu-uniltaan, avanneet kukkansa apposen auki. Sinivuokotkin jo silmäilevät lempeästi pihassa vierailevia lintuja, mutta vuokkojen lehtiryppäät näyttävät talven jäljiltä rupsahtaneilta. Keväästä hurmaantuneet lintuset ovat pesätouhujensa välillä käyneet moneen kertaan päivässä moikkaamassa: talitiaispari, sinitiaiset, mustarastas rouvineen, vihervarpuspari ja eräänä aamuna solakka tummankirjava, rastaita pienempi, mutta tiaisia kookkaampi pariskunta. Arvelin niitä kottaraisiksi. Kävivät pihatammen oksalla esittäytymässä.

Huomaan lintujen kevätlaulujen käyneen vaimeammaksi. Se tuntuu haikealta, kun osaan yhdistää tuon viime vuosien ilmiön kohdallani ihmisen ikäkertoimen vaikutuksena kuuloaistin taajuuksiin. Eniten pelkään, että kadotan hiljalleen tuulen laulun ja sadepisaroiden ropinat lehvistössä. Viime syksynä ne olivat vielä tallella. Musiikkia voi onneksi kuunnella kotilaitteilta kuulokkeilla vielä pitkään. Monta on surua vanhenemisen ankaralla ja lempeällä polulla. Monta on surua, jos kohta niiden seassa kimaltelevat yksinkertaisen onnen pisarat.

Joskus mietin miten ihmeessä elämä voi antaa niin paljon pitkin matkaa, olla niin antoisa ja rikastuttava vaikeinekin vaiheineen, vaikka taakse katsoessaan voi vain todeta: eihän niitä, näitä ja noita ollut haaveissa eikä edes toiveissa, suunnitelmista puhumattakaan. Mistä kaikesta taas tänään kiittäisin elämää, paljon saanut? Kiitos hyvästä lapsuuskodista. Kiitos uskon lahjasta, että se on tallella. Kiitos elämäntehtävästä, joka osoittautui antoisammaksi kuin osasin edes kuvitella. Kiitos elämäntoverista ja yli viidestäkymmenestä yhteisestä vuodesta. Kiitos perheestä, pojistamme ja heidän mukanaan perheeseen liittyneistä toisten äitien tyttäristä, erityinen kiitos pojanpojasta ja poikain tyttäristä.

Oman kahdenkeskisen hiljaisesti vietetyn pääsiäisviikon ehtoolliskirkko oli jo tiistaina, lyhyt arkiviikon messu ilman soittoa ja virsiä. Kolme-neljäkymmentä osallistujaa, lyhyet rukoukset, pieni puhe ja ehtoollisliturgia. Kotona kuunnellut passiomusiikit kiirastorstaina ja pitkäperjantaina toivat syvän rauhan. Kiitos yksimielisestä tv-paastosta, uutisten unohduksesta. Kiitos perheen yhteisestä, herkullisesta pääsiäisateriasta Kuopuspojan luona, lapsenlapsi-ilosta ja aikuiskeskusteluista. Hyviä hetkiä paljon, rakkautta.