Eilen satoi, pojantytär lähti kotoa pyörällä, tuli muutaman asemanvälin junalla pyörineen ja ajoi Vaarilaan. Oli sovittu kesätyöurakka puolipäivästä lähtien. Oli haalittu tarpeelliset tavarat esille, siirrelty huonekaluja valmiiksi. Reipas keikkalainen ryhtyi heti toimeen. Työnjako oli sovittu niin, että vaari avusti alkuun ja mummeli keskittyi lihapulla-kasvis-aterian valmistukseen keittiön puolella. Kun olohuoneen kaksi isoa ikkunaa oli pesty, pidettiin ruokatauko. Makuuhuoneiden ikkunat ovat pienempiä, niinpä ne sujuivat sutjakkaasti, mutta verhojen irrottelu, tuuletus ja takaisin säätäminen vei eniten aikaa. Sitten olikin jo taas virvokkeen aika. Raikas sitruunajuoma ja kahvi sekä raparperipiirakka jäätelön kera maistuivat mainiosti.  Hetki vielä neuvoteltiin palkkiosta, joka ei kuulemma olisi ollut tarpeen, kun oli muutenkin mukavaa puolin ja toisin, mutta kun oli kesätyöpaikkaa tarjottu, pidimme asiallisena maksaa. Kotvan teinimme joutui pohtimaan summaa kuuden tunnin työrupeamasta, jossa oli ateriaetu, mutta ei matkakuluja. Summa lähti tilille sen suuruisena kuin olimme ajatelleetkin, vaikka varovainen ehdotus oli siitä tuskin kolmannes. Yhdessä puuhailun, keskustelun ja naurun tuottama iso ilo oli vielä bonuksena.

Mitä kaikkea ihminen juhannukseltaan odottanee, sitä tulee miettineeksi tähän aikaan pohjoisessa kotimaassaan, jossa kaikkien aikojen aikaisin kevät kuljettaa jatkumossaan kaikkien aikojen aikaisinta kesää. Onko siis odotettavissa kaikkien aikojen pisin kesä, vai ehkä kaikkien aikojen aikaisin syksy? Tuleeko kaikkien aikojen aikaisimmasta lopulta uusi normaali?

Näillä main (Etelä-Suomi) ei talvea tällä vuosisadalla ole juuri kannattanut pettyäkseen odotella. Mahtaako talvi siirtyä viimein kokonaan Lappiin, ja Oulun alapuolisessa Suomessa syksyä seuraa virallisesti talveton talvi, jossa eletään kaamoshämäryyttä, kunnes kevät joskus koittaa. Jos.

Tiedossa kumminkin on, että aurinko kuumenee kuumenemistaan, kunnes palaa loppuun ja sammuu joskus kokonaan. Sitä tuskin mikään elävä on todistamassa, mutta sittenpä vasta kaikkien aikojen yötön yö onkin, kun päivänvaloa ei ole olemassakaan.

Kaikesta huolimatta: juhannus on tullut, etuajassa toki, mutta kumminkin. Nyt voi rauhassa veisata suvivirren, kun koulut ovat kesälomilla eikä valituksia ota kukaan vastaan.  

…siitä, kun teinejä oli tavattu. Tutuksi on jo tullut isovanhempien osa, saa ikävöidä alituiseen – ja ilahtuu jok’ikisesta pienestä kuvatervehdyksestä tai viestistä, joka puhelimeen kilahtaa. Jos pienet tai isot tulevat isänsä kanssa ihan käymään, on suorastaan juhlan paikka. Onneksi matka ei ole pitkä, enemmän on kyse elämän erilaisesta rytmistä. Meillä vaarin kanssa enimmälti hiljaiseloa, toisaalla perheiden loma-arjen monimuotoinen tapahtumarikkaus, harrastusten ja osallistumisten sovittelu kiitävien kesäviikkojen keskellä. Keksin tarjota teineille pari pientä kesätyöprojektia, koska meille apu olisi tarpeen. Tarjous otettiin iloisesti vastaan ja ikkunanpesupäivästä jo sovittiin. Pienten serkkujen päivähoitoa oli jo ehditty myös tarjota, joten Murun (15 v) kesätyötilanne näyttää jo suht lupaavalta. Piharuohon leikkuukin kuulemma kiinnostaa. – Kesämme on pelastettu!

Ehti vierähtää viikko ja toinenkin, kun viimein olemattomilta kiireiltäni ja vähiltä huoliltani tuli mahdollisuus lähteä kirkkoon. Toinen meistä halusi katsoa striimauksen kotona, mutta minulle se ei silloin riitä, kun haluan hengittää toisten kanssa samaa aamua kirkonpenkissä, veisata virret ääneen, kuulla tekstit luettuna ja antaa katseen vaeltaa tutussa tilassa, aistia valot ja varjot, kuulla kaiut, nousta ja istua, vaeltaa jonossa kuoriin ehtoolliselle ja palata kokemuksen myötä kotiin sielu ravittuna.

Ystävä istahti viereen, kun olin tutulle paikalleni etsiytynyt. Taas tavattiin, saman kaupungin asukit ja pitkäaikaiset entiset työtoverit kotiseurakunnassa. Hänen mielessään liikkuivat ehkä kahden kuukauden muualla olon jälkitunnelmat ja kotiinpaluuta odottaneiden asioiden kasojen purku. Minä tunsin jälleennäkemisen iloa ja kiitollisuutta, kun kuulin matkan onnistuneen hyvin ja ilman harmeja. Paljon ehtii kertyä ystäväin kesken jaettavaa poissaolojen aikana, sillekin on omat hetkensä.  

Tänä ’merkillisenä’ vuotena meidän molempien elämässä kaikki tuntuu alkavan etuajassa. Eikä se ole pelkkä tunne, vaan tilastojen valossa on todettu, että harvinaiseksi käynyt lumitalvi näillä eteläisillä seuduilla kotimaata tuli ja kesti melkein kaksi kuukautta. Eikä siinä kaikki, kevät vyöryi maille ja mannuille maalis-huhtikuussa, linnut palailivat ennen aikojaan, puut ja pensaat silmuuntuivat ja ehtivät lehteen ennen vappua, olivat kauneimmillaan toukokuun ja nyt luonto on jo syvänvihreä, kun Suomen kesän piti vasta alkaa.

Opiskeluaikaiset toverit ovat ohittaneet ’vanhuusikärajansa’ kilpaa, Toinen meistäkin varhaiskeväällä jo, mutta itse vielä sinnittelen, muinainen kesän lapsi. Ennen alettiin puhua vanhuusiästä kahdeksankymmenen kohdalla, mutta nyt olen havainnut, että sitäkin rajaa on jossain hilattu viisi vuotta eteenpäin. Onko ajatus, että eläkeikää nostamalla, vanhuusikärajaa nostamalla ja elinvuositavoitetta hivuttamalla kohti sataa vuotta saadaan ihmiselämän tilastollista hyötykerrointa paremmaksi. Kenenköhän intressejä tämä palvelee?

Joka tapauksessa en aio provosoitua tästä, siitä yksinkertaisesta syystä, että vanhuuden fiilikset sekä tosiasiat ovat jo löytäneet meidät. Jaksamisen energioita ei löydy entiseen malliin, levon tarve yllättää yhä useammin. Yli voimien käyvä ponnistelu terveystilastojen kaunistamiseksi ei meitä kiinnosta. Arjesta selviäminen mahdollisimman pitkälle omin neuvoin kotiosoitteessa sen sijaan tuntuu paremmalta kuin mikään, mitä nykyinen ns. hyvinvointiyhteiskuntamme haluaa ja kykenee ikääntyneilleen tarjoamaan. Näin on.

Runot

Tomi Pyyhtiä   Odota minua niityllä   Momentum 2025

– Liikuttava kuvaus miehen ja koiran ystävyydestä, surusta ja pakahduttavasta kaipauksesta sekä uuden alun mahdollisuudesta lohdutuksena.

*

Mikko Nenonen   Hengittävä eläin   Aviador 2026

– Ajatusvirtaa pikemminkin kuin runoa, sanoisin. Ei tässä kovin paljon runonmakua mielestäni ollut.

*

Romaanit

Marketta Pyysalo   Kopaalihuone   Teos 2025

Kirjailija Pyysalo on tamperelainen kulttuurisuunnittelija, 2021 esikoisteoksensa julkaissut ja myös kääntäjänä toiminut.  – Tarina lähtee liikkeelle pariskunnasta, joka jonottaa lentokentällä lomamatkalle lähtöä. Käy ilmi, että nainen ja mies ovat suhteensa rajakohdassa, heidän keskustelunsa on niukkaa. Naisen ajatusmonologi kuljettaa lukijaa, milloin missäkin ammoin tapahtuneessa tai mahdollisessa tulevaisuudessa. Olin varsin viehättynyt tämän teoksen tyylistä, joka palkitsi monenlaisilla pienillä yksityiskohdilla, ajatuksia herättävillä huomioilla ja johtopäätöksillä, vaikka jono ei tuntunut etenevän.

*

Ilkka Hackman   Kakspuusaari   WSOY  2023

Kirjailija on Espoossa 1982 syntynyt ja Jyväskylään kotiutunut. Kakspuusaari on hänen toinen romaaninsa, eräänlainen rakkaustarina, joka muuttuu katoamistarinaksi – ja ”tutkielmaksi nykymaailmasta ja siitä maailmasta, joka on tulossa.” – Teos ei anna mitään ratkaisua eikä johda mihinkään johtopäätökseen. Se avaa isoja asioita sulkematta tarinaa mitenkään. Siksikö se jättää lukijan viileäksi eikä mikään oikein kosketa.  

*

Mariia Niskavaara   Ester, teurastaja   Kosmos 2025

Kirjailija on Valkeakoskella 1988 syntynyt ja valmistelee väitöskirjaa.  – Tässäpä teos, josta nousi kohu, kun ’suuren maailman filmimogulit’ kilpaa tahtoivat tarinan elokuvan käsikirjoitukseksi. Romaani on erään tytön kasvutarina ja parisuhdetarina, jossa teurastaja ja keinosiementäjä löytävät toisensa.  Kovin merkillinen romaani ei olisi ilman sitä, että se on häpeämättömän ja ronskin lihallinen ja nimenomaan sellaisena kerrottu. Ester osoittautuu yhteisössään loputtoman mielenkiinnon kohteeksi, vallankin, kun haluaa kipeästi lasta eikä onnistu siinä. Jossakin hän kuitenkin onnistuu – ja siitäkin otetaan kaikki irti. Kerrontataitoa riittää, liioittelu pysyy tyylikeinona ja palvelee tarinaa.

*

Seidi Saikkonen   Yvonnen talo   Kosmos 2019

Esikoiskirjailija Seidi Saikkosesta kerrotaan kirjan kansiliepeessä vain, että hän on opiskellut elokuvataidetta Lontoossa ja asunut vuosia ulkomailla, kirjan ilmestymishetkellä Shanghaissa. Yvonnen talo kertoo vammaisten henkilökohtaisena avustajana toimivasta Annasta ja hänen entisestä asiakkaastaan Yvonnesta, jonka hautajaisiin Anna matkustaa Sveitsiin.  – Erikoinen tarina, joka hautajaismatkan erityisine yksityiskohtineen ja Annan mieleen vyöryvine henkilökohtaisine muistoineen luo paikoin lähes trillerimäisen tunnelman. Kirjoittaja rakentaa kerrontaansa kuin elokuvan käsikirjoitusta, kohtauksenomaisin tyylikeinoin. Lukija joutuu painiskelemaan henkilöiden tekemien ratkaisujen eettisyyttä moneen otteeseen. Jää vaikutelma, että tarina on kuin sairauskertomus, jossa auttajan ja autettavan roolit sekoittuvat ja asialliset ja hyväksyttävät rajat ylittyvät kaikissa suhteissa.

*

Päivi Setälä   Keskiajan nainen   Otava 1996

Fil.tri Päivi Setälä (1944–2014) julkaisi lukuisia historiallisia tietoteoksia, sai aikanaan Tieto Finlandian kunniamaininnan sekä valtion tiedonjulkistamispalkinnon 1991.   – Tietokirja Keskiajan nainen osoittautui hienoine värikuvineen taiteellisesti kunniahimoiseksi kuvaukseksi naisten asemasta keskiajalla yleensä sekä muutamien erityisistä ansioista historiaan jääneiden naisten, kuten Hildegard Bingeniläisen, Katarina Sienalaisen, Pyhästä Birgitan ja Jeanne d’Arc’n merkityksestä.  

*

Riikka Pulkkinen   Lumo   Otava 2022            Paras mahdollinen maailma   Otava 2016

Taidokkaan ja parhaassa luomiskyvyssään olevan kirjailijan romaani Lumo alkaa: ”On heinäkuu, kesän pysähtynein hetki. Heitä on paikalla viisi, kaksi tyttöä, kolme poikaa. Philippa ja Saga. Oliver. Kasimir ja Noa. – On heidän nuoruutensa viimeinen kesä.” Ja luku 9, sivulla 153 alkaa: ”On seitsemäs päivä Philippan kuoleman jälkeen”.  – Tarina on rakentunut niin, että kuollut tyttö hallitsee kaikkien muiden kirjan ihmisten tarinaa ensin elämällään, sitten kuolemallaan. On se väkevä elämä – ja varsinkin sen elämän päätös. Tarinan tyttö, tyttöjen tyttö hallitsee myös lukijan ajatuksia lukuprosessin ajan. Joitakin muistumia Riikka P:n aiemmin luetuista romaaneista tulee mieleen, alkaa muodostua jokin jatkumo, aiemman romaanin henkilökin vilahtaa.           Paras mahdollinen maailma on kaleidoskooppimainen monen sisäkkäin kulkevan tarinan kooste. Lukukokemus jää hajanaiseksi käytetyn kerrontatyylin myötä eikä päähenkilön persoonallisuudestakaan saa ehjää kuvaa sivupersoonien luoman voimakkaan vaikutelman ansiosta. Teos ei mielestäni ole Pulkkisen parhaita, joskin kiinnostaa mihin kaikkeen kirjailijan mielikuvitus taipuu ennen kuin kokonaisuuden ehyet osat romahtavat kasaan, ja tarina muuttuu sairauskertomukseksi.  

***

Elokuvat

Kilimanjaron lumet ****   Robert Guediquian elokuva, palkittu Euroopan Parlamentin Lux-palkinnolla 2011; Jean Pierre Darrouss, Ariane Ascaride.  –  Monitasoinen tarina hyvää tarkoittavien ihmisten perheidyllistä, joka horjuu, kun perheenisä joutuu rikoksen kohteeksi. Eläkeunelmat kariutuvat ja on palattava arkeen, jonka kaunistaa perheen yhteinen eettinen missio.

Orenda *****   Pirjo Honkasalon elokuva; käsikirjoitus ja pääosa Pirkko Saisio; Alma Pöysti; Hannu-Pekka Björklund.  Musiikin lauluosuudet Essi Luttinen. – Tarkasti ja tasokkaasti kuvattu ja rytmitetty tarina, josta syntyy vaikutelma kuin se olisi maineikkaiden tekijöidensä hyvästijättö elokuvana. Filosofinen käsikirjoitus ja upea kuvaus. Kaunis – ja raskas.

Kosto*****   Susanne Bier, (Tanska); parhaan ulkomaisen elokuvan Oscar sekä Golden Globe v. 2011; Mikael Perspirand, Trine Dyrholm, Ulrich Thomsen.  – Tanskalaisen menestysohjaajan monin tavoin puhutteleva ja hätkähdyttäväkin työ, jonka halusin katsoa uudemman kerran kotona. Mikael Perspirand parhaimmillaan eettisesti puhuttelevassa tarinassa, joka sijoittuu Afrikkaan.

Oma maa *****   Markku Pölösen elokuva; Oona Airola, Konsta Laakso.  – Aikoinaan katsotun tv-sarjan, Karjalan kunnailla ohjaajan kansallisromanttinen sota-ajan rakkaustarina. Nostalgiaa ja naisasiaa.

***

Hesari otti asiakseen juuri tänään myllertää lukijain vanhojen muistojen katalogia ja innostaa monen aikuiseksi asemoituneen tunnepitoisia mielipiteitä aiheesta Suvivirsi koulujen kevätjuhlassa. Saako laulaa, saako olla laulamatta, ja saako olla jotain mieltä asiasta. Selvä se, että provosoiduin.  Mitä! Miksi ei saisi laulaa, jos osaa ja haluaa. Siksikö, että hän, joka ei laula, ei halua kuulla toistenkaan laulavan. Kysymyshän on sukupolvien mittaisesta kevätjuhlaperinteestä, ei uskon tunnustuksesta tai uskonnottomuuden.

Suvivirsi on kaunis pohjolan suven ylistys, jolla halutaan juhlistaa lastemme ja lastenlapsiemme pitkän, kolmen vuodenaikaa kestävän kouluvuoden päättymistä ja kesäloman alkamista. Vanhimmille koululaisille Suvivirsi merkitsee aina myös lukion ja samalla koko pitkän oppivelvollisuusajan päätöstä ja lakkiaisjuhlaa. Suvivirsi lauletaan ilolla ja juhlamielellä, ei sitä veisata kuin virttä kirkossa, se lauletaan seisten kuin Maamme-laulu, mikä jo kertoo perinteen historiallisesta jatkumosta ja laulun herkästä tunnelmasta. Kyynelsilmin moni vanhempi yhtyy lauluun, kun lasten kuoro sen riemukkaasti kajauttaa.

Onnea ja kauniita kesäpäiviä kaikille koululaisille! Kerätään voimia, että elokuussa taas voidaan innokkaina palata kouluun ja jatkaa uusien asioiden oppimista. Kotimaan paras lahja lapsilleen on mahdollistaa tiedon ja taitojen oppimisen kautta syntyvä valmius kohdata elämä ja sen erilaiset haasteet.    

Hesarin joka-aamuisena lukijana ja YLEn pääuutislähetyksen vakiseuraajana on tässä eläkevuosien saatossa ehtinyt kehittyä tiettyjä rutiineja ja myös löytyä mielitoimittajia, joiden tarkasta työstä ja persoonallisesta tyylistä voi varauksettomasti nauttia. Tämän on tullut tietämään myös Toinen, joka kanssani uutisointia säännöllisesti seuraa.

Pietu ja kuivan asiallinen ”On uutisten aika” on hyvä lähtölaukaus, joka kiidättää katsojan heti tapahtumien ytimeen. Petterin iltavuorolla tulee äidillinen olo, hän kun tuntuu olevan aidosti huolissaan siitä mitä kotimaassa tai maailmalla on taas tapahtunut. Hän on myös siitä mukava, ettei yritä tukkia asiantuntijana haastateltavan suuta hoputtamalla eikä häiritä napakan Annan tai selkeäsanaisen Ilmarin punnitsemaa raporttia ”ihan lyhyesti” huomautuksin. Lauantaiaamun pelastaa aina miellyttävästi varmaotteinen Seija, joka ei kiusaa tärkeitä ja vastuullisia ihmisiä tivaamalla yhtä ja samaa. Katsojakin ymmärtää vastuullisten punnitsevan, mitä voi sanoa suoraan julki ja mitä sopivasti muotoilluin sanankääntein. – Ruusuja mainituille!

Olen kiinnostuneena seurannut, mitä Suvi kirjoittaa Euroopan näkökulmasta tai Maxim raportoi Kiovassa Ukrainan tilanteesta. Hänellä on taito sanoa asiat persoonallisella tavalla, jossa vilahtaa älykästä, kätkettyä huumoria. Suvereeni ilmaisu syntyy siitä, että hän taitaa sekä Ukrainan, Venäjän että Suomen kielen. Koska Maxim on opiskellut ja asunut Suomessa sekä tekee jatkuvasti töitä tutustuakseen eri puolilla maata asuviin suomalaisiin, hänellä on hyvä tuntuma siihen, mikä meitä kiinnostaa.  

Puoli kuudelta heräydyin vaivalloisesti intensiivisestä unesta, jossa olin menneissä töissäni, eläkeläisten leirillä seurakunnan leirikeskuksessa. Olin aluksi tuonut porukan lapsuuskotiini ja esittelin ensin pihalla paikkoja. Saman tien oltiinkin jo leirikeskuksessa. Leiriläisten joukko oli moninkertaistunut ja ihmettelin määrää, kaikille ei riittäisi huonepaikkoja. Porukka hajoili sinne tänne, kukaan ei kuunnellut ohjaajaa. Paikalle oli tullut omin luvin jonkin miesvaltaisen eläkeläisjärjestön porukka, jolla oli omat johtajansa ja oma ohjelmansa. Leirimummojen joukossa oli runsaasti entisiä opettajia, jotka selvästi epäilivät ohjaajan kykyä hallita ison, sinne tänne häröilevän joukon liikkumisia ja kokoontumisia. Leirin aloituspäivä oli jo illassa, ja mummot kyselivät hermostuneina, milloin saadaan ruokaa. Keittiössä oli hiljaista. Kysyin työkaverilta pahaa aavistellen, olikohan ruokaa tulossa. Työkaveri sanoi vain, että sehän olisi pitänyt erikseen tilata, ei keittiössä ole enää tänään ketään töissä. Tajusin, että moka oli minun ja että tästä tulee nyt katastrofi. Aloin pohtia mistä saisin tilattua bussin viemään ihmiset kotiin, ja miten porukka reagoisi siihen, että leiri päättyy tähän. Kaaoksen, katastrofin ja epäonnistumisen tunnelmissa ponnistauduin unesta valveille, todetakseni helpottuneena: minähän olen eläkkeellä, katastrofi oli vain pahaa unta.

Ps. Oma unianalyysini: ajoitus oli mitä ilmeisin, olin menossa lounaalle seurakuntakeskukseen. Kirjallinen kutsu oli otsikoitu ’Seurakunnan entisten ja nykyisten työntekijöiden lounastapaaminen’ – kirkkoherran allekirjoituksin. Ehkä meille haluttiin antaa mahdollisuus tutustua uusittuihin tiloihin keskuksen kaksi vuotta kestäneen remontin jäljiltä.

Toukokuu on jo täydessä vauhdissa luonnon viherryksen, kirsikkapuiden kukkien sekä pihan kevättöiden osalta. Joka aamu, päivän taukohetkinä ja illan ruskossa nautitaan tuoksuista ja näkymistä! Tässä iässä on hyvä osata ja ymmärtää nauttia elämän leppoisuudesta, toisaalta kunnon sallimista aktiviteeteista.

Sisällä olen multapeukaloinut kukkimisvaiheestaan rauhoittuneen kaktuksen uuteen ruukkuun. Se puskee jo uutta lehteä. Pihassa kukkii parhaillaan upea kevätesikkorypäs. Tulppaanien oranssit liekit tanssivat valkoisten narsissien kera. Nurmikko on käenrieskaniittynä, jota tähdittävät valkovuokot ja pikkusinililjat siellä täällä. Siinä seurassa on ihmisen hyvä istahtaa pihakeinuun lepuuttamaan jalkoja ja kuuntelemaan lintuja. Oi, kevät!