PC014791

yksinkertaisista / lähtee rakentumaan jouluilo / ei paljosta, ei vähistä / yksinkertaisista

PC014780

enkeli lensi ohi / jätti pörröisen sydämen ikkunaan / siitä läikähti lämmin henkäys / ymmärsin jotain joulusta / että on tarkoitus osoittaa rakkautta

PC014789

näen unta / lähden etsimään polkua/ jouluun / askeleet rasahtavat routivassa maassa / jalkojen alla murtuvat talviset korret / aurinko laskee tänään / nousee huomenna / yö on kylmä ja unessa tähdet

Tuntuuko sinusta kuten minusta, että toimittajan ammatti muistuttaa possun elämäntehtävää: tonkia maastoa karsinassa, joka kullekin on osoitettu temmellyskentäksi. Tarpeeksi kun tonkii aina jotain löytyy, ja possu kiljahtaa ilosta. Usein näyttää myös käyvän niin, että kun yksi jossain karsinassa kiljahtaa, sinne ryntäävät oitis kaikki muutkin, ja kuhina on valmis. Karsina käy ahtaaksi ja toinen toisensa saparoita järsitään, jos ei muuta enää löydy. Anteeksi tämä vertaus, joka tuli mieleen Prisma-studion lystikkäitä possuja katsellessa ja ärsyyntyneenä viime aikaisista uutis- ja ajankohtaistoimitusten samojen aiheiden järsimisestä.

Trump on jo pitkään ollut joka possun peruskauraa. Mies ei ole päässyt valtakautensa alkuunkaan, kun aprikoidaan joka päivä ketä se nyt sinne kabinettiinsa valitsee ja mitä sitten aikoo tehdä. Kotimaan olkikasasta joka possu löytää ainakin pääministerin, jonka edesottamuksia, sanomisia ja sanomatta jättämisiä pureksitaan aamusta iltaan kaikissa Ylen karsinoissa. Ja onhan tässä nyt tämä Gggnhm, joka aina uudestaan ja uudestaan löydetään olkikasasta kuin uusi peruna. Tuleeko vai ei. Voi ei, jos tulee, voi ei, jos ei.

Jossain tuonnempana elää hissukseen mökissänsä Miina, jota ei hetkauta pääkaupungin possujen kouhotus. Kansaneläke riittää vaatimattomaan elantoon, ja kissa pitää seuraa. Mikä on ollessa. Possu keksii kysyä mitä on Miina mieltä nykymeiningistä.  – Ee siitä mittään mieltä tarvihe olla, van suaphan tuota kysästä lämpimikseen.

Yöllä satanut ohut lumi kimaltelee auringossa. Pakkaslukemat olivat aamulla kymmenen tietämissä.  

Lapsosilla oli ollut sairastelua emmekä olleet nähneet pariin viikkoon. Oli suloista tavata taas. Rip niisteli nenäänsä eikä Murulle vieläkään ruoka entiseen malliin maistunut (paitsi tietysti herkut!). Tutut kuviot sisälsi maanantai-iltamme:  laulua, soittoa, ateriajutustelut, puoli tuntia tuhannen palan palapelin kokoamista yhdessä,  iltatoimet ja lopuksi Karhuherra Paddingtonin seikkailuja. Sen verran kaikki ihana touhuilu sitten tuntui, että torkahdin kotona iltauutisten ääreen.

Tänään Toinen on flunssainen ja jäimme suosiolla pois luennolta, jonne muuten olisimme menneet. Saattaa olla, että huominenkin ohjelma jää väliin. Parasta ottaa rauhallisesti.

Ei pitänyt nyt mennä, kun muka oli jo kerran saatu laulaa se viikolla mieskuoron mukana. Heräsin kumminkin omia aikojani varttia vaille kahdeksan. Vielä ehtisi. Ja kyllä, kohta istuimme taas täpö täydessä kirkossa, missä nyt saimme laulaa ekaluokkalaisten kuoron mukana Hoosiannaa.

Tajusin jälkeen päin, miten paljon lasten voimallinen mukanaolo merkitsi. Se energia ja ilo, jossa ei ollut mitään tehtyä, syntyi lasten valoisasta olemuksesta. Ehkä heissä ei ollut montakaan, joka olisi kirkossa ennen ollut, ainakaan opettajineen. Kenties he elivät uuden kokemuksen seikkailua.

Heikki-pastori sanoitti saarnassaan uskon mysteerin: ”Jokainen tulee omasta ovestaan tielle, mutta portti, josta päästään sisälle iankaikkiseen elämään, on kaikille sama: Jeesus Kristus”. 

P6021252

laskeudun itseeni, lepään sadehimmeässä illassa, johon jo ovat syttyneet jouluiset valot. kaupungilla loistavat led-tähdet ja valoihin kiedotut puut, ovilla ja ikkunoilla kynttilälyhdyt.

ihminen käyttää elämässään yllättävän paljon aikaa odottamiseen erilaisilla asemilla, stockan kellon alla tai baarijakkaralla. lapsi odottaa hakijaa päiväkodin pihassa, nuori aikuistumisen merkkipaaluja, jotka avaisivat jonkin vielä suljetun mahdollisuuden. väsynyt työmies odottaa vapaapäiväänsä, kesälomaansa, eläkkeelle jäämistä. ylivoimaisen kivun kuristama toivoo kuolemaa.

laskeudun itseeni, lepään valoja kimaltelevassa yössä. en odota mitään juuri nyt. kaikki on tässä ja kaikki on hyvin. 

Olen havainnut, että historiaani, jonka kokonaisuutena olen kirjoittanut muistiin jälkipolveamme ajatellen, voin myös kirjoittaa itselleni auki eri näkökulmista ja sitten hävittää. Itsetilitykset toimivat sen sanoittamisena, minkä alitajuisesti tietää ja jonka haluaa ymmärtää.

Näkökulma voi olla vaikkapa pelot, vahvuudet, oman naiseuden/miehuuden lajin tunnistaminen, sisäinen yksinäisyys, sosiaalisten suhteiden toistumat, ikävaiheet ja henkiset kehityskaudet, hengellisyyden jatkumo, traumat ja korjaavat kokemukset, uinuvat mahdollisuudet…  

Olen unennäkijä. Elän hassuja juttuja unissani, mutta myös painajaismaisia. Näen erityisiä episodeja, joiden analysointi paljastaa keskeneräisiä, vastausta tai ratkaisua odottavia asioita. Ajoittain pidän unipäiväkirjaa, jos havaitsen jatkumon. Unien analyysi ajallisen etäisyyden jälkeen on paljastavaa ja hyödyllistä.

Monilla ihmisillä on hyvin hatara käsitys todellisesta itsestään, siitäkin, minkälaisena toiset kokevat hänet. Se ilmenee aggressioina, toisiin kohdistuvina epäluuloina ja syyttelynä. Vihapuheen taustalla on usein kovan kuoren alla piilevä heiveröinen itsetuntemus. Kuka sen sanoikaan: Ihminen, tunne itsesi! – Voisin lisätä: – Ja armahda, rakasta vain.

 

Ihanaa, että olet siellä, vaikka enhän minä sitä tiedä, kun kommenttiloota oli tietämättäni mennyt talviunille rakkaan blogineuvojani viimeisimmän säädön jälkeen. Asia on jo korjattu. Talviuniepisodista oli hyötyäkin: normaali kasa kaikenmaailman robottien lähettämää roskapostia kuivui saman tien. Annikille ja Merillekin kiitos, että otitte puheeksi. Nyt loota toimii, olen itse testannut. (Yksityiskohtainen toimintaohje, jos sellaista kaipaat, on maanantain kommenttilaatikossa.)  – Vuorovaikutus on mannaa!

Voihan tätä voivotellakin, onhan se kurjaa, kun kolmatta päivää sataa vettä eikä taannoisesta lumipeitosta ole jäljellä häivääkään.
Parempi kumminkin sytytellä oransseja kynttilöitä, tuikata tuli piisiin tai takkaan tai ripustaa nyt ne ledit. Turha odotella jouluviikolle asti, sittenhän voi – jos onnistaa – etelässäkin taas olla lumivalot.

Itse meinaan sammuttaa sauvalenkistä muistuttelevan omantunnon piippauksen; kun kerran sataa niin satakoon. Minä käärin siskon neulomat villasukat jalkaan, tartun kiinnostavaan kirjaan (nyt se on Hannu Väisäsen Elohopea) tai kaivan netflixistä The Crownin. Voisi vaikka paistaa ekat piparit ja juoda illalla glögit, mikä ettei. Ikkunalla pitää olla kukkiva kukka ja pöydällä palaa oranssi kynttilä. Kyllä se siitä jouluksi muuttuu.