P7053540

kukkia, hellettä, vilvoittavaa tuulta, rantaa, kukkia, ruohon tuoksua, mattojen pesua, kirjaa pihakeinussa, askareita, pyhäisiä hetkiä, kukkia….

palataan

~~~

Runot

Johanna Venho   Saaren runot   Palladium Kirjat 2017

Kirjailija on monialainen ja monesti palkittu. Saaren runot on hänen viides runokokoelmansa. Teoksen sisältö jakautuu seitsemän alaotsikon alle: Vene, Äidit, Isät, Saaliit, Silmät, Linnut, Alku. Runot ovat selkeää, tiheää kieltä, kirjailijan tekstit merellistä ja meteorologista luontoa, arkielämän kuvastoa.  – Pidän Venhon selkeästä, konstailemattomasta runokielestä, jossa ajatus etenee ja ilmaistaan ymmärrettävästi. Tämän voisin ostaa kirjastoonikin.

Hän ottaa äänen kiinni ja kuorii sen. / Joskus siitä jää väkevä ydin. / Se on hänen omansa. Tulppaanit ovat liian punaisia / mutta jos uskaltaa antaa ajan kulua / ne kumartuvat kauniisti kivipöytää vasten / rakkaus punnitaan vuosikymmenissä / se muuttuu yhä polttavammaksi, sulaksi laavaksi, sen hehkussa näkee / kuka osaa rakastaa, kuka vain puhua rakkauden kuvista. / Hän panee kovan ytimen suuhun, kielen alle / imee mehun jossa on kuluneet vuodet / ja sanoo: Tarvitaan mahdoton. Me kaksi alasti huoneessa / jonka seinille aika liimailee silmiä: minäminä! / ne pälyilevät, imevät itselleen, haluavat omistaa / rakkauden // Voi lapset, ei villivarpusta omisteta / se muuttuu petolinnuksi // ja jos suden sulkee häkkiin / se lakkaa laulamasta yölauluja / joita kaikki maailman naiset tarvitsevat / jotta jaksavat kantaa tämän reissun taakat: / takkuiset lapset, uupuneet siskot / joita tyhjkyys painaa // ja kun eihän sekään mitään merkitse // tarvitaan / mahdoton / voima kantaa tyhjä arkku, avata ovi kadulle / näyttää harmaalle katseelle taivas, kun eihän siellä mitään ole / katsot maahan, ripsien ruoho / minä kuljen kohti uusia sääilmiöitä // joita maailma näinä aikoina tuottaa / tarvitaan / lisävarusteita, ehkä tuulitakki, myrskylyhty, ehkä paljaat jalat / ehkä ovi joka pysyy auki että kulman kerjäläinen pääsee sateelta sisään

(osasta Linnut, 5-6)

*

Risto Ahti  Ensimmäinen rakkaus  WSOY 2018

Kerrotaan, että tämä runoteos on kypsään ikään ehtineen runoilijan 39. teos. Tuotantoon kuuluu kyllä myös jokunen kirjoittamisen oppikirjakin. Sopii siis odottaa, että tekijän sanat ovat punnittuja ja hiottuja.  – Odotus täyttyy, ei tullut turhaan ostettua uutuushyllyltä toisessa niistä pääkaupungin kahdesta oikeasta kirjakaupasta, jotka vielä ovat jäljellä.

Läsnäolon kipu ja kaipaus

Seisoin ja näin mikä ihminen on: // Ilo on iloittava, oli se kenen tahansa / suru on kannettava, oli se kenen tahansa // Työ on tehtävä, intohimo on tunnistettava / oli se kenen tahansa, millainen tahansa… // Totuus, vapaus ja kauneus / eivät ole sinun vaan jokaisen. // Niin ylpeä on oltava, että itsestä tulee yksi kaikista / ja yksi kenestä tahansa.

**

Romaanit

Heikki Turunen  Kuokka ja kannel  WSOY 2016

Pohjois-Karjalan 1945 syntynyt kirjailijataata aloitti uransa palkitulla esikoisromaanilla Simpauttaja (1973) ja on sen jälkeen taituroinut alun kolmattakymmentä romaania ja muutamia kertomuskokoelmia. V. 2009 kirjailijalle myönnettiin valtion taiteilijaeläke, mutta luova työ on jatkunut. Turusen tyylin tunnusmerkki on rehevä ja kansanomainen kieli, ja tarinain aiheet liittyvät Raja-Karjalan historiaan. Kaksi tuoreinta romaania kertovat Karjalan ortodoksievakoiden kohtaloista ennen talvisotaa ja sodan jaloissa. Turunen käyttää runsaasti aunuksenkarjalaista murretta sekä vanhoja lauluja elävöittämään tarinaa elämästä Hyrsylänmutkassa.  – Turunen ei varsinaisesti ole lempikirjailijoitani, mutta tässä tarinassa viihdyin, paljolti musikaalisen murteen ansiosta.

*

Meritta Veilleux  Sovinto  Aviador 2017

”Sovinto on kuulas ja raadollinen romaani erilleen viskatusta perheestä toisen maailmansodan myllerryksessä.” Suomalaissyntyinen Ingria ja hänen Itävallassa asuvat sukulaisensa ovat tarinan keskiössä. Romaanin taustana ovat toisen maailmansodan melskeet, natsismin nousu ja tuho. Kirjailija on helsinkiläinen, kansainvälisesti palkittu elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja, joka on kirjoittanut kolme romaania ja novelleja sekä ollut luomassa elokuvia ja tv-sarjaa.  – Pidin kovasti Veilleuxin vähäeleisestä tyylistä, joka kertoo kauhistuttavimmatkin kohtalot tyylikkäästi ja hienovaraisesti. Pienoisromaani on koskettava, lukija voi eläytyä pienen Ingrian kohtaloihin lähes itku kurkussa. Romaanin päätös on hieno. – Kuukauden kirjahelmi!

*

Päivi Alasalmi  Siipirikon kuiskaus  Gummerus 2017

Kirjailijan saamelaistrilogian kolmas ja viimeinen osa jatkaa samaa maagista, mukaansatempaavaa tarinankerrontaa luonnonkansan elämästä 1500-luvulla Lapin perukoilla. Heti alussa hätkähdyttää kuvaus tunturimaahan syöksyneen asteroidin dramaattisesta vaikutuksesta sekä luontoon että ihmisiin, jotka eivät tajunneet mistä oli kysymys. Romaani kuvaa isältään tietäjän lahjat perineen Soruian kasvamista yhteisönsä parantajaksi ja auttajaksi, jolta käytiin myös kysymässä tulevaisuutta. Romaani päättyy Soruian järkyttävään kohtaloon, kun veronkantajapirkkalaiset ja Lutterin kirkon pappi alkavat syyttää tietäjää noituudesta. Loppuratkaisu on raastavuudestaan huolimatta kaunis.  – Hieno on tämäkin Alasalmen romaani. (Aiemmat trilogian osat on arvioitu Lukunurkkauksessa v. 2016 ja 2013. Hakukenttään päivi alasalmi, niin löytyvät.) Kirjailija kuljettaa tarinaa terävien luonnon havaintojen ja luonnosta elävän yhteisön vuosisataisten perinteiden maastossa niin, että lukijan mielenkiinto säilyy.

*

Jyrki Pellinen  Tuikkivat tähdet  2017

Kun silmäilee Wikipediaa, käy ilmi, että Jyrki Pellinen on syntynyt 1940 ja julkaissut romaaneja, runoja, artikkeleja, maalannut tauluja sekä saanut useita kirjallisuuspalkintoja. Olen aikoinaan hankkinut runokirjastooni Valitut runot, Otava 1983. Lienee Pellisen parhailta vuosilta peräisin olevista kokoelmista poimittu valikoima.  – Mitä sanoa Tuikkivista tähdistä? On kyllä sekavaa tekstiä, lauseet ovat hajoamispisteessä, ideaa ei ole, tarinasta puhumattakaan. Sivulta 30 aloin jo harppoa eikä tekstiin löytynyt missään vaiheessa päätä ei häntää.

”…vähän sanavarastoa ja outoa määkimistä mitään katsomusta paitsi luomisen tarve ei jäänyt.” (s. 16)    

*

Virpi Hämeen-Anttila  Villa Speranza  Otava 2017

Tuottelias kirjailija punnertaa Otavan myyntilistoille romaanin harva se vuosi. Tässä toteutetaan taas tietyn (nais?)lukijaryhmän unelmia viikosta italialaisessa huvilassa. Kaavahan on: päähenkilö nuori, kaunis, surusta/erosta toipuva nainen, jonka italianviikko sisältää sopivasti dramatiikkaa ja erotiikkaa esteettisessä maisemassa ja superihanassa talossa. Italiasta on minullakin miellyttäviä muistoja, se oli varmaan pontimena poimiessani kirjaston tuorehyllyltä tämän, vaikka kirjailija ei olekaan ’minun tyyppiäni’.  – No niinpä taas. Alku pyrkii olemaan dramaattinen, mutta sortuu uskottavuuden puutteeseen. Puoliväliin romaania teksti haahuilee niissä näissä, tarina junnaa. Villa Speranzan asukkaat ovat outo kokoelma oudon omistajaparin sukulaisia. Naisten pukeutumista ja meikkaamista raportoidaan ahkerasti, talon huoneita ja sisustusta samoin. Rutiinilla tarina saadaan kuljetetuksi loppuun neljässä päivässä niin, että kaikki aloitettu jää auki, ja päähenkilö poistetaan talosta. Ikävystyin ihan kipeäksi. Mieleeni jäi leijumaan kysymys: miksi Otava julkaisee näitä tyhjänpäiväisyyden mestariteoksia?

*

Elin Willows  Sisämaa  suom. Raija Rintamäki  Teos & Förlaget 2018

Ruotsissa kasvanut ja sittemmin vaasalaistunut kulttuuritoimittaja tarttuu esikoisromaaniin, joka julkaistaan molemmissa maissa samaan aikaan. Tarinaa kuljettaa etelästä pohjoiselle pikkupaikkakunnalle poikakaverin mukana muuttanut nainen. Pari ajautuu eroon samantien ennen kuin yhteiselo pääsee edes alkuun. Romaani keskittyy kuvaamaan täysin oudossa elämänpiirissä aloilleen jäävän naisen sopeutumista.  – Kirjoittajan lakoninen tyyli on tehokasta, kuvaus vähäeleistä, toistavaa. Mitään ei oikeastaan tapahdu, mutta nainen kypsyy eleettömästi mahdollisuuteen palata tai jäädä.

*

Anni Kytömäki  Kivitasku  Gummerus 2017

Hämeenkyröläinen Anni Kytömäki (s.1980) julkaisi esikoisromaaninsa Kultarinnan 2014 ja se oli Finlandia-palkintoehdokas silloin. Uusi tiiliskiviromaani, 645 sivua, kuljettaa sukupolvien tarinoita kohti toisiaan. Romaanin sukutarinain teemat ovat verenperinnössä siirtyvä seikkailijuus, halu etsiä, löytää ja tutkia, karjalaisen runonlaulajaperimän voimansiirto äidiltä tyttärelle, kallion ja kivien kätkemät salaisuudet ja miehet, jotka eloonjäämistaistelussaan luopuvat persoonastaan ja luovat elämänsä tarinan uudeksi.  – Kytömäki on loistava tarinankertoja, kieli elää ja säkenöi, maaginen realismi ja mystiikka punoutuvat hiljaisen arjen kuvaukseen jäljittelemättömällä tavalla. Ihastuin jo Kultarintaan niin, että halu sukeltaa Kytömäen uuteen tarinaan voitti tiiliskiviromaani-inhonikin. Elämys jälleen!

*

Annamari Marttinen   Ero   Tammi 2011

Ero on Marttisen viides romaani, ketjussa, jossa kirjailija kaivautuu elämän erilaisiin kipukohtiin, kuten alzheimeriin, päihderiippuvuuteen ja avioeroon. Tarinan päähenkilö on Ellen, nainen, jolla on 19 vuoden avioliitto, kolme lasta ja talo. Ellen on ollut pitkään tyytymätön parisuhteessaan, jossa ainut läheisyyden muoto on riitely. Kun ero lopulta saadaan tehtyä, talo myytyä ja uuden elämänvaiheen kuviot lasten osalta järjesteltyä, tarina paneutuu hartiavoimin vatvomaan mistä kaikki alkoi, miten tähän päädyttiin ja miksi. Alaotsikot Pelko, Yksinäisyys, Syyllisyys, Viha, Rohkeus, Rakkaus, Halu ja Vapaus pyrkivät kartoittamaan eroprosessin vaiheita. Kuten kriisipsykologiasta tiedetään, ei eroprosessikaan etene suoraviivaisesti, vaan jaksottain ja edestakaisin. Tässä tarinassa syyllisyydentunteet korostuvat pitkin matkaa, sillä nainen teki aloitteen ja kokee aiheellisesti syyllisyyttä rikottuaan itsekkäistä syistä lapsiltaan onnellisen lapsuuden.  – Minusta kirja on ikävä ja ahdistava velloessaan loputtomasti samoissa ajatuskehissä. Lukukokemus saattaisi olla terapeuttinen erokriisissä olevalle, mutta kannattaisi ehkä lukea nimenomaan ennen eropäätöstä. Vapautumisen unelmat saattaisivat saada realismia vastapainokseen. Ilman muuta tärkeä aihe tämäkin nostaa esille ja Marttinen kyllä taitaa kirjoittamisen.

***

 

    

Esikoinen, Rip ja Muru lähtivät junalle pyörineen. Pihaportti kilahti heidän jälkeensä, ja talo on hetken aikaa vielä ihanasti sekaisin. Jääkaapinoven piirustusnäyttely on saanut uudet kuvat – oi niin väkevät! Tiskikone hyrisee ja viimeiset astiat odottavat vuoroaan. Pöytäkeskustelun katkelmat pyörivät vielä mielessä. Muistijäljet äkisti syttyvistä hymyistä ja herkistä, paljon kertovista ilmeistä säilyvät. Jalkapallotreenit odottavat Ritaripoikaa, ja Muru jatkaa isikotona tavaroidensa pakkaamista, joka kuulemma on hauskaa. Muuttomylläkkä kestää kesäkuun ylikin. Lasten kesä on hauskaa ja haikeaa vuorotellen. – Niinhän se on meilläkin. Haikeaa ja hauskaa ja tavallista arkionnellista.

P5226397

tammi lehtii viimeisenä, nyt sekin on jo kesäpuvussaan. joka kevät ihmettelen, miten nopeasti lehtien herkkä heleys taittuu tummaan kesävihreään. syreenin tuoksu tuntuu huumaavana. saunanraukea pihakeinussa istuja aistii kukkaterttujen puhtaan valkean ja hennon lilan viestivän pyhäistä rauhaa. tässä saa olla vain, tammen lehvien alla. mikään ei paina eikä kutsu. mihinkään ei tarvitse rientää. ei puutu mitään, elämässä on kyllin.

Kotiasemalla juna sulkee ovet edestäni ja lähtee. Luulen olevani hyvissä ajoin, mutta aikataulut ovat näköjään muuttuneet sitten viime kulkeman. Näin vähänkö enää liikun kotoa? Toisessa päässä rataa juna kohisee assalle Linnunlaulun kalliosolasta. VR:n makasiinien paikalla kohoavan lasiseinäisen talomuurin kyljistä välähtelevät keskipäivän auringon säteet. Tuuli pöllyttää kaiken maailman mainoslippuja.

Onneksi sattuu olemaan ’vain’ 24 astetta mittarissa ja virkistäviä tuulenpyörteitä veden äärellä Töölönlahden tuntumassa. On rauhallista, liikkeellä on enimmäkseen lastenvaunukansaa, mummoja ja turisteja. Aktiiviväki pursuu toimipaikoistaan muutamaa iltapäivän tuntia myöhemmin ja viilettää citypyörällä kaupan kautta kotiin. Helsinki on tähän vuodenaikaan pyöräilijöiden kaupunki. Baanalta eri suuntiin huristeleva kypäräväki pitää jalankulkijat varpaillaan, ettei jouduta törmäyskurssille.

Oodi-keskuskirjastosta tulee varmasti Stadin kulttuuria sykkivä sydän jahka se valmistuu vuodenvaihteessa. Töölönlahden rantapuisto Finlandiatalon entisen parkkialueen paikalla on puhjennut ihan olokeitaaksi keinuineen, istutuksineen ja terasseineen. Ja meille katveessa viihtyville Café Veranda on oiva paikka juoda jääteetä tai lattea välipalan painimeksi. Ystävyys on mahdollisuutta luottaa, istua hiljaa puun varjossa veden äärellä, pohtia päällimmäisiä ja syväisiä, jakaa huolia ja iloa.

Tässä sopinee mainita, että olemme saaneet tarpeeksemme ja ylikin vuoden 1918 tapahtumien pyörittelystä mediassa. Historian tapahtumat ovat varmasti monta sukua koskettaneet ja jättäneet arpia. Vanhempani olivat kansalaissodan aikaan pikkulapsia, eivätkä isovanhempamme olleet millään tavalla mukana niissä rettelöissä. Tämän voinee todeta rehellisesti, vaikka tiedostankin kansallisen tragedian merkityksen.

YLE:n ohjelmistosta tallennetun Käsky-elokuvan katseluaika löytyi vasta eilen. Kokonaisvaikutelmaksi jäi: olipa vastenmielisen raaka, väkivaltainen ja seksistinen leffa.  Katselukokemukseen varmaan vaikutti jossain määrin ohjaajaan liittyvä skandaalinkäry, joka tuntuu vain jatkuvan. Siltikin, jos tästä elokuvasta voi jotain päätellä ohjaajan nais- ja mieskuvasta, kyllä on puistattavaa.

Näyttelijät tekivät työnsä täysillä. Samuli Vauramon eleettömän hieno osasuoritus jääkärinä nousi yli muiden. Pihla Viitala joutui osassaan kokemaan kovia, mutta teki ehjän ja uskottavan roolityön vahvana naisten kapinan johtohahmona. Mieleen pureutuivat lähtemättömästi orvoksi jääneen Eino-pojan kasvot ja lapsen vaisto, jolla hän yhä uudestaan etsi kohtaamistaan aikuisista isää ja äitiä.

Kevään ensimmäinen pyörälenkki kaupungin laidalta toiselle. Aurinkoa, raikasta tuulenhenkeä, hikipisaroita kypärän alta. Tuuli kampaamassa oraspellon tukkaa. Uusi pyörä toimii loistavasti, mutta ajajan kunto on viime kesästä rapistunut.

Toinen jatkoi raivausta omalla pihalla: kuivahtaneita syreeninoksia silppuriin. Piha valostuu.  Tammenlehvät ovat heleimmillään nyt, vaahtera ja koivut ovat jo tummuneet. Lemmikkien taivaansininen matto on levittäytynyt yli pihan.

P5156383

mietin, mistä minuun on iskostunut kitkemisrefleksi: voikukat kiireesti pois. jotenkin aavistelen, että tämä on kotoisin lapsuusmaalta, ajoilta, jolloin äidin pikku apulainen sai kukkapenkin ja kasvimaan kitkemistehtävän vastuulleen. voikukkaa ei sallittu.

nykyään katselen voikukan intensiivistä kullankeltaa mielellään kaikissa paikoissa, joissa ne eivät ole häiriöksi muulle kasvustolle (tai naapurin arvioivalle silmälle). kukkahan on kuin auringon miniatyyrikehrä, maan ihmisen ulottuville laskettu. ja se untuvapallovaihekin on omalla tavallaan suloinen, kukkahan vain varmistaa jatkumon.

~~~

Riviasumisessa on monta hyvää puolta. Pääsee kotiovelle yhden porrasaskelman nousulla. Ylä- ja alakerran naapureita ei ole ja päädyssä asuvalla vain yksi seinänaapuri. Oma pikku piha antaa yksityisyyttä. Jos asuntoja on kymmenen tai vähemmän, taloyhtiötä koskevat  päätökset saadaan yleensä tehtyä sovussa. Yhteisten pihojen kunnossapito hoituu talkoilla ja liputukset ja roskakatosten siistiminen viikottaisin talonmiesvuoroin. Vuoroista ei kehtaa laistaa.  Omakotialueellakin asujilla on naapurinsa. Itsellisempää on vain kylissä umpimaalla.

Meidän ongelmaksemme on viime vuosina alkanut muodostua talkoopäivä. Olisi jaksettava osallistua voinnista riippumatta. Toistaiseksi Toinen on hoitanut osallistumisvelvoitteen silloin, kun olen estynyt syystä tai toisesta. Nyt olemme molemmat jo sen verran rajoitteisia, että pelottaa, miten näistä selvitään. Tänään kitkin voikukkia (pahinta!) ja silppusin ruusupensaiden kuolleita oksia, jotka Toinen leikkoi ensin vahvaleukaisella työkalulla. Ruohonleikkuutakin riitti.  Välillä vein juotavaa ja jakkaran lepotaukoa varten. Hommat jatkuvat ensi viikon talonmiesvuorolla.

Pissismummolassa on ollu hiljasta. Paitsi tieten iltamyöhäsellä, kun apparaatti näyttää Suomi-poikain kiekon ja mailain kanssa sähläämistä MM-skaboissa. Ei sen puoleen meillä mekkaloida yleisemminkään. Sitäpaitti Poikakaveri on potenut jotain kuumeista miesflunssaa, ja Mummo on helteen jäljiltä yleisheikotuksen vallassa.

Vaan samaan aikaan tapahtuu, että P.Mummo ajautuu törmäyskurssille aifouninsa kera. Apparaatti kieltäytyy yhteistyöstä, kun pitäis säätää kalenteria. Entinen reitti ei toimi. Mummo on koittanut kaikkensa (mikä luultavimmin on vain pahentanut asiaa), puutannu systeemiä, räpeltänyt asetuksissa ja päivityksissä ja aiklaudissa. Mutta kun ei ota eikä anna. Näyttää vuotta 2017, vaikka miten valitsis 2018 toukokuun. Lopulta Mummo antoi ähmäilevän apparaatin Poikakaverin käteen. Jopa tuli koti-insinöörilleki haastetta. Möyri tuntitolkulla niissä samoissa, missä jo Mummoki. – Nyt se toimii, oli lopputulema.

Iltamyöhäsellä P.Mummo ryhtyy toiveikkaana asentamaan sovittuja menoja ja vierailuja kalenteriin. Ei tule mitää. Ei ota eikä anna. Nyt kyllä kiristyy hermo. Apparaatin kalenteri on edelleen sitä mieltä, että vuosi 2017 on elettävä uudestaan. Luoja varjelkoon, se raskain ikinä vuosi.

Aamulla Poikakaveri joutuu ajamaan puolikuntoisena toiseen kaupunkiin, kun yksin asuva kummitäti ei taaskaan vastaa puhelimeen. Sieltä tulee viesti: täti on ok, mutta puhelin on jostain syystä äänettömällä. (Miten täti on saanut sen äänettömälle on samanlainen mysteeri kuin Mummon aifounin kalenteriongelma.) Yhdeksättä vuosikymmentään yksin elelevä täti jäi lankapuhelinaikaan, ei muista, että nykypuhelinta pitää ladata. Tarkistussoitot määräpäivinä tehdään, mutta kun täti ei vastaa, on pakko mennä katsomaan. Muistilaput eivät auta, tilanne toistuu. Palvelutaloista ja kotihoitosysteemeistä ei kärsi puhuakaan. Ei hänellä mitää hätää oo, kun vielä jaksaa rollalla kauppaan ja taksilla takasi. Juuei ole, hätä onki täällä.   

Digiaika ottaa mummoilla ja tädeillä koville.