P4196292

krookukset ujoilee, mutta kuten ihmisen, kukankin keväthymy on ujona valloittava. 

tulin ajatelleeksi millaisia aarteita muistot ovatkaan. tiettyä osoitelistaa haeskellessa löysin kolme muistitikkua kirjoituspöydän laatikosta. yhdessä oli kuvia Tanskanmatkaltamme, joka jäänyt mieleen yhtenä antoisimmista yhteisistä matkoistamme. niiden perästä löytyi Pikkuritarin yksivuotissynttäreiden aikaan otettuja kuvia. kuvat kertovat pienestä ihmisestä ja hänen ujosta hymystään ympärillä häärivän perheen ja suvun keskipisteenä. Pikkuritarilla on ensimmäisen lapsenlapsemme status, eikä sitä paikkaa sydämessämme voi kukaan eikä mikään särkeä.

Eilen kotikaupungin tapahtumasalissa oli ihanan viihdyttävä konsertti, joka sai nuupahtaneen jazz-jalan vipattamaan ja nosti kertarysäyksellä mielialan kevätsään kanssa samalle levelille. Seppo Hovi juonsi ja taituroi flyygelillä, Angelika Klas lauloi ja pappatrion bassoa hoiteli suvereenisti Pekka Sarmanto ja foneja puhalteli ikivihanta Pentti Lasanen. Oijoi, etteivätkö muka vanha kunnon jazz, musta juurimusiikki, argentiinalainen tango ja ikivihreät operetti- ja musikaalisävelmät tempaise suomalaista konserttiyleisöä mukaansa! Paikalliset yhdistykset saivat yhteistyössä kaupungin kulttuuritoimen kanssa salin täyteen kiitollisia kuulijoita. Me kaksi vanhaa Porin kävijää fiilistelimme erityisesti jazz-osuuksia ja minä yllätyin miten oopperalaulaja Angelikan tumma sopraano ihanasti taipui argentiinalaiseen tangoon siinä missä Carmenin aarioihinkin. – Löysin tosin naulakolta yhden tutun kuulijan, joka sanoi musiikin olleen vähän liian ’korkeatasoista’ hänelle. Meille tämä oli mannaa. 

P3186249

kevytpsykologiset positiiviseen asenteeseen perustuvat elämänohjeet kehottavat meitä armahtamaan itseämme. voihan se helpottaa, jos yliminä moukaroi ja vaatii eettisesti kestävämpään elämään silloin kun omat voimat ja mahdollisuudet ovat vähissä. tilanne on toinen, jos omatunto muistuttaa vääristä teoista, vääristä valinnoista, synnistä ja rikkomuksista. itsensä armahtaminen ei riitä. Jumalan hiljaisen äänen sisimmässä voi vaientaa vain Jumalan armo. 

Herra armahda, Herra armahda, Herra armahda.

Olen niitä tavallisia, jotka lukevat päivän hesarin pala kerrallaan aamuteen jälkeen. Taannoin juohduin miettimään, miten paljon toimittajien välittämä uutisvirta ja artikkeleista ilmenevät näkemykset vaikuttavat näkemyksiini tai maailmankuvaani. Millaisen päivän ne petaavat minulle, miten horjuttavat tai tukevat perimmäistä luottamustani hyvään ja eettisesti arvostettavaan elämään.

Eräänä aamuna lehti jysäytti tajuntaan nämä kotimaiset: esikoulujengi terrorisoi päiväkotia Mellunmäessä; koiria kiusataan ongenkoukkusyöteillä Kirkkonummella; koululaiset kiusaavat toisiaan instagramissa; enkelibisnes rehottaa villinä; toimittajia vainotaan ja uhkaillaan lähes päivittäin. Maailmalla soditaan kaikenlaisin asein taukoamatta, kriisipesäkkeitä on lähes joka maanosassa. Sota synnyttää inhimillisen kärsimyksen vyöryjä ja horjuttaa kokonaisia valtioita. Ihminen on toiminnallaan synnyttänyt jo lähes maanosien kokoisia roska- ja jätelauttoja, jotka tuhoavat merien eläimistöä ja saastuttavat elämämme alkukehdon. Tiede pelottelee mahdollisella maailmanlopulla, joka saattaa olla tulossa avaruudesta millä hetkellä hyvänsä, jopa niin, ettemme ehdi tajuta mitä tapahtui. Tätä rataa.

Minkälaisessa maailmassa me oikein elämme, parahdin. Siihen Toinen tyynesti, että tällaisessa, ikävä kyllä. Vähitellen tietämisen tuska asettuu oikeaan kokoonsa. Elämme kahdestaan, mikä tarjoaa asioiden yhteisen tarkastelun mahdollisuuden. Pidämme itseämme ’tolkun ihmisinä’, jotka kykenevät arvioimaan asioita eri lähteistä perustietämyksen sekä joidenkin alojen asiantuntemuksen pohjalta. Se merkitsee ristiriitaisten tietojen jatkuvaa seulomista ja punnitsemista.   

Jää kaihertamaan kysymys, miten nuoremme ja lapsemme kohtaavat kasvussaan keskeneräisinä, perustietämykseltään ja mediakritiikin taidoiltaan aseettomina tämän todellisuuden, jonka vallassa olevat sukupolvet jättävät perinnöksi lapsilleen.  

 

lumet lohkeilevat, katoavat kuin jäätiköt navoilta

valahtavat menneiden lumien mereen

humahtelevat katoilta, laulattavat viemäreitä

 

hetkenä, jona pysähdyt, lätäkkö kuvastaa taivaan, lentävän linnun, purjehtivan pilven

 

valonkehrä herättelee etelärinteen kukat

humallut kevään tuoksusta, huikaistut valosta

eivätkä linnut lakkaa laulustaan

ennen hämärää, jossa

Messiaenin Catalogue d’Oiseaux kilahtelee, tunnelmoi

 

puhkeavat uudet alut, aukenevat sävelten takaiset maat ja taivaat

tapahtuu elämä

Ikitie, ohjaus Antti-Jussi Annila, pääosissa Tommi Korpela, Sidse Babett Knudsen, Ville Virtanen, Hannu Björkman, Irina Björklund; kuvaus Rauno Ronkainen. Antti Tuurin Ikitie-romaaniin perustuvan elokuvan käsikirjoitusta on ollut tekemässä kirjailijan ja ohjaajan lisäksi Aku Louhimies. Ohjaaja kertoi kerholaisille Ikitien synnyn taustoista sekä anekdootteja näyttelijöistä ja kuvaussessioista. Elokuva kertoo kauhavalaisen Jussi Ketolan muilutuksen Neuvostoliittoon 1930-luvulla, jossa hänet viedään ’työläisten paratiisimaahan’ muuttaneiden amerikkalaisten perustamaan kolhoosiin nimeltä Hopea. Väkisin integroitavaksi viety ja vakoojaksi leimattu Ketola koettaa selviytyä poliisin ja idealistisen kolhoosiväen välimiehenä. Hän ottaa huolehtiakseen miehensä menettäneen pikku tytön äidin (Knudsen) kolhoosissa, kunnes tulee se päivä, jolloin Stalinin vallan todelliset kasvot paljastuvat. Kolhoosin lapset erotetaan vanhemmistaan ja viedään orpokotiin ja vanhemmat ammutaan. Ketola pelaa aikaa valtiollisen poliisin karjalansuomalaisen pikkupomo Kallosen (Björkman) avulla ja pääsee pakenemaan rajavyöhykkeelle ja siitä kotimaahan. Romuttunut mies, jonka neuvostosysteemi oli jo ilmoittanut omaisille kuolleeksi, palaa viimein vaimonsa ja aikuistuneiden lastensa luo.

– Elokuva polttaa poroksi idealismin kommunistisesta työläisten ihannevaltiosta ja paljastaa neuvostovallan todelliset kasvot. Romaani perustuu tositapahtumiin, ja elokuva pyrkii kuvittamaan tapahtumat sellaisenaan ilman asenteellista väriä. Ikitie on todella lukuisat Jussi-patsaat ansainnut.

P4056291

tulimme tänään leffakerhosta myllertyneinä: Antti-Jussi Annilan Jussi-patsaita kerännyt Ikitie järkytti ja liikutti niin perin juurin.

saunan jälkeen saimme videopuhelun Lontoosta, kuopukka ja kultanen siellä kertoivat riemastuttavia uutisia, joista osa tiedettiin ja osa oli tosi ihana extraylläri. miten elämä onkaan rikasta, se ottaa ja antaa, koettelee ja onnellistuttaa.

nostamme yhdessä maljan kuopukalle ja kultaselle: voi, elämän kevät!

No niin, taas se tapahtui. Lienen kirjoittanut aiheesta ennenkin tänne, mutta eipä se mitäkään, arv. Lukija ja Lukijatar eivät kumminkaan muista ja niitä, jotka eivät näitä lue, se vähiten haittaa. Joten.

Varispappa suorittaa arvokkaan laskeutumisen Kolmannen Huoneen ikkunantakaisen naapurinpihan kevätsulalätäkköjen tuntumaan. Se käy siinä aamukahvilla.

No hei, missäs viivyt, harakkaherra, mutisen itsekseni. Ja kas, saman tien se lennähtää siihen. Että joku jaksaa päivystää reviirillään uskollisesti. Ihan kuin kaiken aikaa odottaisi, milloin tapahtuu.

Aiemmin harakkaherra on pyrkinyt osoittamaan varispapalle röyhistellen, kenen reviirillä muka liikutaan. Pappa ei piittaa. Se toistaa joka-aamuisen kierroksensa tyynesti ja arvokkaasti.

Pappa vilkaisee harakkaa, tutkailee pihan lumialueen reunat, josko sieltä löytyisi särvintä aamupalalle. Ei löydy. Jatkaa siitä laatoitettua polkua rivitalon rappujen editse kohti metsää.

Nykyään harakkaherra antaa papparaisen tehdä kierroksensa, käy siinä vain näyttäytymässä ja häipyy sitten taholleen. Kyllä pihoilla moikkaamaan aina mahtuu. Siinäpä mallia siivettömillekin.

 

Runot

Hannu Mäkelä  Kadonneen muistikirjan runot  Palladium Kirjat 2017

Oikeastaan Mäkelän uusin opus on mietiskelykirja. Hän etsii ja pöyhii vanhoja muistikirjojaan, muistelee siinä sivussa menneitään ja pohdiskelee runontekemisen eri puolia. Kadonneeksi luullun muistikirjan löytyminen vie mielenvaivaan: missä ja milloin nämä runoaihiot ovat syntyneet. Lopulta vastaus löytyy, mutta sitä ennen käydään läpi kymmenittäin aihioita, joista kirjailija toteaa: ehkä tästä saisi runon, ehkä tässä on jotain. Opuksen loppupuolella on ehyeksi runo-osastoksi muovattu Runoja kadonneitten kaupungista. Lopuksi kirjailija palaa nuoruutensa idoliin Majakovskiin.  – Mäkelän tasainen, pohdiskeleva tyyli jatkuu läpi kaiken, mitä hän on julkaissut. Kaikenlainen tempoilu ja teennäisyys puuttuu. Tämäkin opus jatkaa sitä tietä ja päätyy loistavaan kiteytykseen omasta kirjailijuudesta: ” Ensiksi kirjailijan on hyväksyttävä se, ettei hän voi olla kukaan toinen.”

Monet järjestämättömät asiat odottavat aikaansa / tai vuoroaan. Kuten se, miten olla, elää, rakastaa. / Kenen kanssa ja kuinka arvokkaasti / voi ottaa loppuelämän. / Olen jo oppinut olemaan tyyni / teen patsaan sijaiseksi. / Kalliolta se katso alas laaksoon / agaattisilmin ja hattu päässään / odottaa jotain: Lintujen kuningas.

(aihio)

*

Jukka Kemppinen   Maailman loppu on jokapäiväinen asia   Art House 2017

Yksiin kansiin on valittu Jukka Kemppisen eri kausilta väkeviä proosarunoja, joista aukenee kokonaisia maailmoja.  – Olenkohan koskaan lukenut suomen kielellä näin vahvasti miehisiä, tiiviitä ja painavia runoja, jotka tutkailevat maailmaa kaikilta ilmansuunnilta. Kemppisen ilmaisuvoimainen kieli on parhaimmillaan runoissa, proosatekstiään en jaksaisi kahlata, siinä on liikaa sanoja ähkyyn asti. Runot puhuvat tunteistakin, ohi mennen, voima-asteikolla.

Maailma on kylmän / tuulen ja veden / vaivaama hautausmaa / jossa juoksevat / huolen muurahaiset. / Likaiset vaatteet takertuvat ihoon. // Tästä menee tyhjä tie / josta on mennyt elämä / ohi kuin imperfekti. / Kantojen tykistöryhmä tähtää taivasta. // Järvellä demoni / näyttää kauniitkin puut hulluina / kuvastamalla ne syvyyden suuntaan / tyvet rantaan yksin / ja joka toinen puista on sururuno.

Riitamaa 1989

Romaanit

Kazuo Ishiguro   Ole luonani aina   suom. Helene Bützow   Tammi 2005  Menneen maailman maalari  suom. Helene Bützow  Tammi 2017

2017 Nobelilla palkittu kirjailija Ishiguro osoittautui jo aiemmissa romaaneissaan verrattomaksi tarinankertojaksi. Vuoden 2005 romaani Ole luonani aina kertoo lapsista, jotka varttuvat aikuisiksi sisäoppilaitoksessa. Kathy, Ruth ja Tommy muodostavat kolmikon, jonka välisiä suhteita Ishiguro äärimmäisen hienovireisesti kuvaa samalla vaivihkaa raotellen salaisuuksien verhoa. Miksi lapset ovat kasvattajiensa ohjattavina eristetyssä paikassa? Mistä he ovat tulleet ja mihin matkalla?  – Menneen maailman maalari kertoo puolestaan Japanin ja Yhdysvaltojen sodanjälkeisestä mielipiteiden ja mielialojen puhdistuksesta taiteilijamaailmassa. Romaani on myös kirkas kuvaus ajalle tyypillisestä kohteliaisuuskulttuurista ja avioliittojen solmimisesta kiemuroineen, jossa sukujen maine näyttelee tärkeämpää osaa kuin osapuolten mieltymykset.   – Pidän kovasti japanilaiskirjoittajan keskittyneestä, unenomaisen kauniista kerronnasta ja erikoisista tarinoista, jotka lipuvat menneessä ja tulevassa yhtä suvereenisti.

*

Ernest K. Gann  Paluuta ei ole  suom. Pentti Järvinen   Tammi 1961 (5.painos)

Viime vuosisadan romaani tarttui kirjaston vaihtohyllyltä. Sinänsä mainio kertomus lennolta Honolulu – San Fransisco. Romaanin The High and The Mighty suomennettu nimi antaa ymmärtää, että kaikki ei suju lennolla ihan tavanomaisesti. Kirjailija paisuttaa lennolla mukana olevien 21 matkustajan sekä lentohenkilöstön luonteenpiirteitä ja elämää sekä suhtautumista uhkaavaksi käyvässä tilanteessa. Trilleri sisältää kosolti merenkulkuun ja lentämiseen liittyvää nippelitietoutta.  – Lukija joutuu odottamaan kohtuullisen pitkään pahojen aavistusten toteutumista. Jännitystä riittää sitä kaipaavalle.

* * *

P3306270

lauantai pudotti alas passiovalosta. siis sen on oltava jossain, sen pimeän, pelottavan ja mustan murheen. jonkun on aina siellä oltava, että toisella olisi valoisaa sitä taustaa vasten.

sunnuntai tuo ylösnousemusviestiä. erot, kuolemat, epätoivon yöt – kaikkiin on kätketty uuden elämän siemen, valon ja toivon siemen. rakkaus voittaa kuoleman.