Ihmettelen, miksi osa ihmisistä on kaiken aikaa raivoissaan. Liikenneraivoa näkee harva se kerta, kun on moottoritien päällä matkalla jonnekin. Jos ajat tasaista vauhtia suunnilleen rajoitusten mukaan ja eteesi alkaa muodostua turvallinen ajoväli, silmänräpäyksessä siihen kaasuttaa joku ja läväyttää tietysti jarruvalot silmillesi. Kaista rynkkyyntyy, ja kaikkien meno hidastuu. Poukkoilijankaan meno ei edisty kovin kummoisesti.

Taannoin haimme pojantytärtä koulun ip-kerhosta. Muuan isä istui autossa koulun pihalla, mutta nousi siitä puhkumaan, miten hänen kulkuaan olivat viivyttäneet kehätiellä ’neljää kymppiä’ ajaneet ’taukit’ – oli näet pyry. Kun asia ei liittynyt meihin mitenkään, totesin vain viileästi: voi sentään. Mies tuskin tajusi mitä itse asiassa voivottelin, niin tohkeissaan oli vieläkin.

Nyt on uutisoitu pääkaupunkiseudun ulkoilualueilla esiintyvästä laturaivosta. Ilmeisesti on kysymys samasta asiasta kuin liikenteessä. Aina on joku hidas tien tukkeena, kun himohiihtäjä etenee kuntolatua ’pois alta risut ja männynkävyt’ -mentaliteetilla.

Keskisormi pystyssä ja naama raivonpunaisena kulkeva kertoo näin olevansa omasta mielestään muita tärkeämpi. Raivon osoittaminen toimii lauhdukkeena asianomaiselle itselleen, kunnes kohdalle osuu toinen samanlainen kukkulan kuningas. Sitten tuleekin jo pahaa jälkeä.

P2032003

Aikuinen mänty on kaunis puu. Runsaasti tummaa vihreää ja punertavaa ruskeaa, suoraselkäinen ja vahvaoksainen. Ja nyt juuri huurteen ja lumen hunnuttama.

Lapsuuskotini päädyssä kasvoi vanha, vahvarunkoinen ja ryhmyoksainen mänty, jota siellä sanottiin petäjäksi. Puu kopsautti joskus tuulisella säällä oksallaan yläkerran huoneeni ikkunaan. Se hallitsi talvella näkymää istuessani ikkunan ääressä kirjoittelemassa. Vasta keväällä koivikon heleän vihreä tausta voitti maisemassani pääosan.

Minulle ei ole koskaan selvinnyt milloin männystä tulee petäjä. Ehkä se on senkaltainen arvoitus kuin ikääntyvän muuttuminen vanhaksi.

Tänään leidiporukkamme suunnisti ottamaan haltuun omat fiilikset ja kokemukset mediassa paljon esillä olleesta stadin uusimmasta tapaamisfoorumista. Asemalta päin tullessa talo on aivan eri näköinen kuin kansalaistorilta. Puuarkkitehtuuri, talon eläväiset kulmat, portaikot ja tasot loivat heti lämpimän vastaanoton fiiliksen. Jännittävällä pointillisella pinnoitteella käsitellyt valtavat ikkunat, joista auringon valo siroaa hurmaavasti vaaleille sisäpinnoille, antoivat myös erilaisiin ympäristönäkymiin oman mielenkiintoisen mausteensa.

Talon kolmessa kerroksessa oli kussakin ihan oma ilme ja tunnelma. Mielenkiintoisinta oli toisen kerroksen työtiloissa, joissa oli mm. opiskelijoita tutustumassa mm. 3D-tulostimiin, joiden käyttöä esiteltiin. Oli myös muita erilaisia masiinoita, joiden käyttöön tarvitaan opastajaa.  Joku istui ompelemassa, kymmenet ihmiset työskentelivät internetpäätteillä ja pienissä lasistudioissa istui rauhallista opiskelu- ja työtilaa tarvitsevia.

Kolmas kerros oli kuin viihtyisä keidas. Keskustakirjaston hyllyissä oli todella runsaasti mielenkiintoista kirjallisuutta, mm. upeita luonto- ja arkkitehtuurikuvateoksia, joita ei pikkukaupunkimme kirjastossa näe. Valtava tila on jaettu erilaisiin alueisiin kahviloineen, lukuryhmineen ja kävelyalueineen. Lastentori on ilmeisen kotoisa paikka, jossa äidit ja isät pikkuisineen näkyivät viihtyvän. Vauvoja imetettiin, pienten kanssa luettiin kuvakirjoja.  Keskeltä laskeutui upea musta kierreportaikko, seinille kirjattuna keille kaikille paikka on ajateltu. Niitä lukiessa erilaiset, tavalliset, poikkeavat ja samanlaiset voivat tuntea olevansa tervetulleita. Hieno ajatus, jota kannattaa mietiskellä enemmänkin.

On vain niin tosi, että naisohjaaja tekee elokuvasta erilaisen kuin mies. Brittiohjaaja Sally Potter käsikirjoitti mustan satiirin kutsuista, joiden neljä pariskuntaa paljastuvat omituisin tavoin toisiinsa sidoksissa oleviksi. Mustavalkoinen kuvaus ja lyhyeksi leikattu (1t 10min) tarina vuodelta 2017 paljastaa ihmisistään sekä herkät että kyyniset puolet. Upeat näyttelijät tekevät rooleissaan loistavat tulkinnat. Alku ja loppu ovat erityisen hienot. Vaikka kamarielokuva (dialogiin perustuva, rajatussa tilassa tapahtuva) ei ole lempilajiani, Potter kykenee pitämään keskiluokan brittikarikatyyrihahmoillaan katsojan mielenkiinnon kutakuinkin hereillä, onnistuu jopa lopussa yllättämään. 

P1096753

Keravan keskustan kupeessa on lastenpuisto, jota suojelee vanha jättikuusi. Kuusen iäksi on arveltu noin 200 vuotta, tarkkaa tietoa ei taida kellään olla. Me muutimme kaupunkiin neljäkymmentä vuotta sitten Helsingistä. Huomasin heti kohta tuon uljaan puun, joka on viereisiä 8-kerroksisia taloja huomattavasti korkeampi.  Kuusi on tiheäoksainen ja sopusuhtaiseksi kasvanut avaralla paikallaan. Runko on jykevä ja juuristo vahva. Onnekseen kuusi on korkeiden kerrostalojen ympäröimä, niin myrskytuulet eivät pääse pahasti uhkaamaan.

”Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut…”

Mummon edellisyönä loppuun ahkeroima kirja piti palauttaa tänään kirjastoon. 50 senttiä sakkoa rapsahtaisi, jos päivänkin myöhästyisi. Nettiuusintakaan ei tule kyseeseen pikalainoissa meitin kirjastossa. Kirja reppuun, kamera, kännykkä sekä silmälasit messiin ja Mummo taipaleelle. Puolipäivässä mennään, Mummo on hyvällä tuulella ja askeleet rouskuvat reippaasti kevytväylää keskustaan. Poikakaveri on jäänyt valmistelemaan lounaaksi ajateltua bravuuriaan nimeltä ’sörsselsson’. (Halukkaat saavat reseptin Mummolta, jolle tuo tekele maistuu erinomaisesti – eikä vähiten siksi, että sen tekee Joku Muu.)

Puolivälissä kotoa kirjastoon askeltaa vastaan ent. työkaveri. Matka pysähtyy siihen, miten ei ole osuttukaan kohdakkain varmaan vuoteen, vaikka samassa kaupunginosassa asutaan. Siis kuulumisten vaihtoon. Ei ole Mummon tapana vilkuilla kelloon, kun tutun kanssa on juttu kesken, joten kuluu siinä tovi, ehkä toinenkin.  Perillä ei aikaa paljon mene, kun kotona on pino lainakirjoja odottamassa eikä lehtihuoneeseen poiketa.

Puolivälissä kirjastosta kotiin tulee jälleen pysähdys, ent. kollega siinä pyyhältää kauppaan pyöräkassi perässään. Ei ole hänenkään kanssaan pariin vuoteen kohdattu, kun hän on vielä työelämässä mukana. Paljon on tapahtunut kummallekin, päällimmäiset tunnot siinä vaihdetaan. Ja iloisin mielin jatkaa kumpikin siitä   suuntaansa. Mummolle tulee mieleen, että P.Kaveri on varmaan jo valmiin ruuan kanssa ihmetellyt, missä se nyt viipyy.

Mummo kiiruhtaa askeleitaan. Edellä kulkevaa ohittaessa tapahtuu yllättävää. Ykskaks Mummo on polvillaan kävelytiellä. – Hupsista keikkaa, sanoo Mummo maan tasalta, – olipas siinä liukas paikka. Ohitettava kääntyy katsomaan ja tulee kiskomaan Mummoa ylös. Mummo kiittelee, ja samassa soi puhelin.  – Mihin sie oot juuttunu, tiedustelee kotikokki, ruoka on ollu valmiina jo hyvän kotvasen. – Mie täällä jäähallin kohalla oon pitäny polvirukkouksia katujäällä, jotta jos tulisit hakemaan, vähän huteralta tuntuu. – No, miepäs tulen.

IMG_1170

Nuoskaa, nuoskaa! Vaari, Mummeli ja Rip pyörittelivät eilen isikotona pihassa palloja, jotka Muru ’rappasi’ kiinni toisiinsa. Saatiin lumilinnaa kahden ekan kerroksen verran alulle.  Oonko mie lapsena ikinä lumilinnaa tehnyt? Lumiukkoja tehtiin, kun oli nuoskalunta, mutta lumilinnaa. Lapsille oli luvattu pleikkari joulun jälkeen ja se käytiin noutamassa kaupasta. Jääköhän lumilinna ikuisesti kesken? Pakastaakin.

P7043530

Aina voi toivoa ja toivottaa hyvää ja kaunista. Emme kuitenkaan voi muovata alkavaa vuotta mieleiseksemme. Turha on myöskään otsa mutrulla huokailla ja etsiä ennusmerkkejä. On mahdollista solahtaa uusiin päiviin sellaisina kuin ne tulevat, sillä tiedolla, uskolla ja kokemuksella, jonka menneet vuodet ovat kartuttaneet. On mahdollista olla rohkeasti oma itsensä kaikessa siinä, mikä eteen tulee – muita matkimatta, muihin vertaamatta. Pitää kiinni tärkeistä asioista, harrastuksista ja ihmissuhteista mahdollisin tavoin. Päästää irti turhaksi käyneestä, painolastiksi muuttuneesta. Luottaa, että elämä kantaa.  

***

Pauliina Rauhala  Synninkantajat  Gummerus 2018

Oululainen äidinkielen opettaja Pauliina Rauhala (s. -77) iskeytyi lukevan yleisön tietoisuuteen romaanillaan Taivaslaulu, joka oli rehellinen kuvaus vanhoillislestadiolaisen uskonyhteisön ankarasta ja ahdistavasta puolesta nuoren äidin ja miehensä kautta. Synninkantajat jatkaa samaa teemaa ja valottaa aikaa, jolloin ’hoitokokouksissa’ yhteisö tuomitsi ja erotti jäseniä, jotka eivät taipuneet johtohenkilöiden sanelemiin sääntöihin. Kirjailija pyrkii tuomitsematta kuvaamaan toiminnan perusteita, ja sitä, miten näin voimakas hengellinen väkivalta vaikutti yksilöihin ja yhteisöön.  – Vanhoillislestadiolaisen liikkeen uskontulkinta, joka oli ja on yhä teologisesti oppimattomien maallikkojen käsissä, on päässyt elämään kirkon sisällä ihan rauhassa omaa elämäänsä. Hengellinen väkivalta, jota kirja ahdistavasti kuvaa, herättää kysymään, miten tällainen touhu voi rehottaa vapaasti, eikä kukaan kirkon vastuullisessa johdossa ei siihen puutu. Kirjoittaja on tarttunut tärkeään teemaan. Hienoa ja runollista kuvausta ihmisten tunteista ja kokemuksista on runsaasti.

*

Panu Rajala  Ilonhilaaja  Minerva 2017

Panu Rajalan tuntenevat kaikki. Mies on kirjallisesti sivistynyt (fil.tri) ja saanut aikaan kasan erinomaisia kirjallisuushistoriallisia elämänkertaopuksia, mm. Olavi Paavolaisesta, Mika Waltarista, F.E. Sillanpäästä, J.H. Erkosta, Arvo Poika Tuomisesta, Veikko Huovisesta ja Eino Leinosta. Suuri yleisö tuntee ehkä parhaiten Rajalan yksityiselämänsä naisseikkailuista, joista ainakin aviopuolisot, edesmennyt Elina Ylivakeri ja ex-vaimo Katri Helena ovat saaneet oman tarinansa muistoksi. Ilonhilaaja on romaani eläkkeelle jäävästä verotarkastajasta, jonka suhde naisiin ja elämään muistuttaa kovasti kirjoittajan julkisuuskuvaa. Romaani pyrkii keveään, humoristiseen sävyyn, siinä onnistuenkin.  – Kirjallisuuden historian henkilöiden luonnehdinta ja tutkijan analyyttinen henkilökuvaus Rajalalta käy loistavasti, mutta fiktiiviset romaanihenkilöt jäävät melko yksiulotteisiksi.

*

Hannu Väisänen  Leimikot  Otava 2018

”Väisäsen omaelämäkerrallinen romaanisarja huipentuu kuudenteen osaansa, jossa sukelletaan kielen ja kertomusten ihmeisiin.” Kehyskertomuksena on siepatuksi ja ryöstetyksi tulleen Anteron ja sieppaajien väliset keskustelut Anteron kotona, jonne miehet linnoittautuvat uhrinsa kanssa. Väisäsen muistikuvat liikkuvat Afrikkaan tehtyjen matkojen vaikutelmissa sekä lapsuuden kotikaupungin maisemissa. Kun Antero joutuu miettimään suomen kielen kauneinta sanaa ryöstäjien sitä kysyessä, hän päätyy sanaan ’leimikot’, josta tulee kirjan nimi.  – Koska uutuuskirja löytyi vain kirjaston pikalainahyllyltä, jouduin harppomaan sen viikossa joulupuuhien ja perheen yhdessäolon tiimellyksessä. Tämä kirja olisi ansainnut tarkemmankin lukemisen kuvausten värikylläisissä tunnelmissa viipyillen.  

”Kyllä romaanin voi kirjoittaa vaikka mistä näennäisen mitättömästä, sanoi Antero, – yhdestä herneestä voi kirjoittaa romaanin. Siihen on monta menetelmää. Tapahtuma-ajan voi jakaa pieniksi yksiköiksi, joista jokainen asetellaan vuoron perään suurennuslasin alle. Tai voi ajatella yksisoluista ameebaa romaanin rakenteen mallina, ameeban alati vaihtuvaa, joka suuntaan venyvää tukirangatonta muotoa ja valejalkoja, joita voi mielessään venytellä.”

*

Tõnu Õnnepalu  Paratiisi   suom. Jouko Väisänen  Kirjokansi 2018 (2009)

Õnnepalu on Viron tunnetuimpia ja eurooppalaisimpia nykykirjailijoita. Hän kirjoittaa tässä rauhallisesti etenevää, viipyilevää tekstiä, josta ei ole tarkoituskaan tulla romaania eikä varsinaista tarinaa ole. Paratiisi on paikka Hiidenmaalla, jonne kirjailija palaa viikoksi. Hän kirjoittaa tunnelmistaan ystävälle ja herättää näin henkiin nuoruutensa kyläyhteisön ihmiset ja omat muistonsa suurten muutosten ajalta.  – Paratiisi on vapaana soljuvaa, meditatiivista tekstiä, joka keinuttaa lukijaa kuin rauhallisena aaltoilevan meren mainingit. Ihanaa juuri joulun tuntumassa verkkaiseen tahtiin luettuna.

***

PC266751

Lasten koristelema joulukuusi jäi heidän lähdettyään meille merkityskuvaksi elämän rikkaudesta. Vuosi soljuu viimeisissä päivissään. Paljon tapahtui, vaikeita sekä onnentäyteisiä asioita. Kaikesta on mahdollista kiittää, toisiamme, läheisiä, Jumalaa.