on ihmisiä, jotka yrittävät viimeiseen asti jotain heille tärkeää; saada aikaan, jättää jälkiä, luoda uutta! jos ei muuhun enää kykene, niin nähdä uljaita unia, hengittää syvään elämän monimuotoisen kauneuden hetkiä.

on myös ihmisiä, jotka alkavat kohta luovuttaa omasta elämästään, eivät ota kykyjään haltuun, eivät pyri mihinkään, lipuvat ja ajelehtivat olemassaolon ja unohduksen tasaista virtaa, jotkut pelkkää hetken unohdusta metsästäen.

puhtaaksiviljeltyinä äärimuotoja löytyy onneksi vähän, elämän laadun ja mahdollisuuksien kirjo on loputon. on tietoisesti ja vahvasti elettyä elämää hyvässä ja pahassa. on myös hukattua, luovutettua, turhaksi ja kalpeaksi jäävää.

surullista on havaita elämästään luopuneita ja mahdollisuutensa hukanneita, jos ovat lähellä tai muuten siinä asemassa, missä voivat toisten elämään vaikuttaa. ihminen voi havainnoida ja arvioida omaa ja toistensa elämää, mutta lopulta arvon sille antaa se hetki, jolloin elämä on ohi. mahdollisuus muutokseen on avoin niin kauan kuin aikaa on.

Syksy on ollut odotetuin vuodenaikani lapsuudesta lähtien. Aina kun tulee kirkas päivä, pujahdan lähimetsään hengittämään puiden ja tuulen raikkautta, poimimaan kellastuvien koivujen ja haapojen sekä loistavanpunaisten pihlajain värit. Päiväkodin lapset ovat pihallaan, heidän iloiset leikkiäänensä saattelevat ohikulkijaa. Joku ihmistoveri koiransa kera voi tulla polulla vastaan, muuten kuulee vain askeltensa äänet metsän hiljaisuudessa. Ei siellä kohtaa luonnon nelijalkaisia, sen sijaan kotitalon pihapolulla saattaa yllättäen istua jänis, joka väistyy laiskasti, kun asuja palaa metsästä kotiin. Oman pihan tammipuussa istuu usein sepelkyyhkypariskunta, ja oravanpojat juoksevat tuon tuosta kilpaa oksilta terhoja haeskelemassa. Niiden touhuja on suloista katsella.

”Päivä on kirkas, vain metsässä tuulee, aika on leikin ja naurun ja riemun /

Niin kaunis on maa, niin korkea taivas…

Aurinko nousee ja pitenee varjot, aika on eron ja jäähyväisten /

Niin kaunis on maa, niin korkea taivas, soi lintujen laulussa kukkivat kunnaat ja varjoisat veet, niin varjoisat veet.”

…mietin, jos tietäisin milloin vanheneva nainen minussa alkaa höperehtiä miltä katsannolta tahansa turhanpäiväisiä, miten olisi korrektia ilmoittaa kahdelle blogini lukijalle, että kiitos että olette olleet siellä. ja että tämä oli nyt tässä. kertoisitteko vain ystävällisesti, milloin höperehtiminen alkoi ja miten ilmeni. olisi mukava tietää. tietenkin olen tarkkaillut itsekin tilannetta, mutta niin kuin ymmärrätte, ei ole helppoa havaita omaa höperöitymistään, koska se hiipii hitaasti ihmisen ajatusmaailmaan melua pitämättä. kaikesta huolimatta…

                                                      ***

usvaisin aamuin, pilvisin päivin ja kirkkain / syksyn polkuja kuljen /

kaduilla tuuli tanssii / puut juurillaan, lehdet lennossa

linnuton metsä on lauluton metsä /  

ilta hämärtyy eilistä varhemmin /

päivä nukahtaa yön viereen / pimeän pielukselle

                           ***

Ilahduin kirkkaasta syysaamusta ja hyvin nukutusta yöstä. Kiitollisena muistan eilistä päivää. Pojantytär tuli sovitusti auttamaan alkuun ns. yläkaappiprojektiamme. Siinä kun tarvitaan ensi vaiheessa tanakkaa tikarapulla seisoskelua kädet kohotettuina ja putoamista pelkäämätöntä nuorta energiaa. Aloitimme kala-aterialla ja määrittelimme iltapäivän tavoitteen: kolmen yläkaapin sisältö alas vastaanottajalle ja pölyrätin pyöräytys tyhjässä tilassa. Lopuksi kahvit.

Vierashuoneen kahden yläkaapin sisältö mahtui sängylle, Toisen makuuhuoneen keskimmäisen kaapin aarteet Artekin penkille. Lehtien vuosikertoja, kirjoja, lukuisia mappeja ja kansioita, diakuvaprojektin murheelliset jäänteet, Kuopuksen judoasu ja cowboyhattu, palapeli, kaksi joulukranssia, satavuotiaan kummitädin jälkeenjääneitä papereita. Projekti jatkuu vähän kerrallaan kasoja lajitellen ja kierrätysmahdollisuuksia selvittäen. Paperien osalta myös takan ääressä istuskelua on tiedossa.

Totesimme yhdessä, että mm. Vaarin sukututkimusharrastuksen tulosten myötä manifestoitui kunkin yksilön monipolvinen ja eri suvuista koostuva juuristo. Menneet sukupolvet ovat selviytyneet elinaikansa ongelmista ja vaikeuksistaan – sillä ei elämä ihan helppoa kellään ole ollut. Luotamme siihen, että me, nyt elävät sukupolvet, tulemme myös selviytymään tässä sekavassa ja sotaisessa maailmanajassamme – yhdessä, toisiamme tukien.  

Riitta Jalonen   Todistaja Brigitin talossa   Tammi 1998

Osuin tähän kirjaan kirjaston kierrätyshyllystä ja hämmästyin kohta, miksi kirjailija on jäänyt minulle tuntemattomaksi, vaikka hänen romaanejaan on 1990-luvulta lähtien julkaistu 14, lasten- ja nuortenkirjoja sekä Irlannin matkakirja – kaikki Tammen kustantamana. Jalonen on saanut kirjallisuuden arvopalkinnot Finlandia Junior, Topelius, Runeberg, Finlandia, Kirjailijaliiton Tunnustuspalkinto ja myönnetty Pro Finlandia mitali. Hän on myös toiminut taiteilijaprofessorina. Julkisuuttakin on siis ollut. Yksi mielikirjailijoitani on myös puolisonsa Olli Jalonen, jonka kaikki teokset olen lukenut. Tässä siis paitsi löytö, myös merkittävä ja pikaisesti korjattava aukko elämänmittaisen lukijan sivistyksessä.   – Rakastuin tähän kirjaan oitis! Ilmeisimpänä syynä ovat Irlanti! ja katolisen Irlannin pyhimystarinat. Kirjan tarinan päähenkilön herkkävaistoinen ja oivaltava tyyli kuvata Irlannin vuotensa kokemuksia vuorivaelluksineen ja todistaa pyhimyksen mukaan nimetyn vuokraemäntänsä ja paikallisen papin hiljaista rakkaustarinaa. – Kaikista ehyimmäksi ja parhaaksi luetuista  teoksista osoittautui mielestäni vuonna 2016 julkaistu Kirkkaus.

Yö on oranssi häkki   2000; Hula-hula   2002; Kuvittele itsellesi mies   2005; Hyvää yötä Irma Noora   2010; Kuka sinut omistaa    2013; Omat kuvat    2022; Enkeliyöt   1990; Taudin syy 1996; Kirkkaus   2016; Tanssikaa!   2019

*

Deborah Smith   Karhuvuoren varjo   suom. Auli Hurme-Keränen   Karisto 2001

”Hieno, koskettava kertomus kahden menneisyyden haavoittaman ihmisen kohtaamisesta laajenee kiehtovaksi kuvaukseksi luonnon perinteiden ja taiteen merkityksestä elämässä.”  – Tämän koppasin kierrätyskirjojen hyllystä ja olihan väkevä tarina, joka ei jätä kylmäksi lukijaa. Palautan kirjan kiertoon ja toivon sille mahdollisimman monta lukijaa. Viihtyisä tarina.

*

Maarit Verronen   Aihela – Jäälintu   Aviador 2026

Verronen on rohkea ja omaleimainen kirjailija, joka ei kaihda tarttumista vaikeisiinkaan aiheisiin. Romaani on ravisteleva dystopia tuhovaltioiden liiton ja puolustusvaltioiden liiton taistelusta, jossa elämä Euroopassa tuhoutuu. Toivoa selviytymisestä on siellä täällä, mutta tapahtumat paljastavat myös, että hyvän ja pahan taistelu jatkuu niin kauan kuin elämää on. Ravisteleva kuvitelma, jonka tajuaa mahdolliseksi ajassa, jota elämme.  

*

Tua Harno   Oranssi maa   Otava 2015

1984 syntynyt Tua Harno on teatteritaiteen ja oikeustieteen maisteri ja kirjailija. Oranssi maa on tarina nuoren raskaana olevan naisen matkasta Australian kaivoskylään tekemään gradua ekonomiopintojensa loppuun saattamiseksi. Hän päättää lähteä ohjatulle aavikkovaellukselle, joka päättyy katastrofitunnelmiin.  – Romaanin aihe on erikoinen ja kirjoittaja minulle uusi. Luen tiiviissä tahdissa, tarinassa on vahva imu. Lopputulema on katarttinen ja jättää hyvän lukukokemuksen.

***

Olen kiitollinen, ettei se ainoa sanomalehti, jota luen, ole muuttunut (vielä kokonaan) digitaaliseksi. Käyn kyllä päivittäin YLE:n digiotsikoita klikkailemassa, mutta kun haluan perehtyä johonkin ajankohtaiseen uutiseen tai dilemmaan tarkemmin, haluan lukea sen lehdestä. Siksi, että minulle jutun toimittajan nimi (ainakin useimpien kohdalla) on tae siitä, että asiaan on perehdytty, taustoitus on kohdallaan ja kieli on kunnollista. Hesarin lukija ei halua vain tietää vaan myös ymmärtää.

Lehden viimeisten kehitysaskelmien jäljiltä näyttää siltä, että alkuviikon numeroissa sisällön taso on matalahko, sitä sun tätä viihteellistä ilmiötä maailmalta jollekin kuvitteellisille nuorisolle, joka tuskin lehteä tilaa tai lukee. Itse olen erityisen iloinen kulttuuriosastojen täysipainoisesta annista, joka näyttää sijoittuvan loppuviikolle. Vain valtavat koko sivun tai aukeaman henkilöjutut kuvineen, jotka täyttävät viikonlopun numerot – hyvin tehtyinäkin – turhauttavat. Eikö halullisten naamaperusteinen juttufoorumi ole enempi viikkolehtien leipälaji?

No, koska Toinenkin meistä (tilauksen pääasiallinen maksaja) on rutissut aika ajoin näitä samoja, otinpa asiakseni sanoa.  Ja vielä tämänkin: en vähästä pöyristy, mutta tällä viikolla erään tietyn tyylilajin iäkkään amerikkalaistähtösen kuoleman saama huomio kaikissa uutisvälineissä viikon suruliputuksineen valkoisessa talossa on ollut käsittämätön lajissaan.

Kaupunkimme Karjalaseura oli järjestänyt akustisesti oivalliseen seurakuntakeskuksen saliin karjalaisten laulujen konsertin, jossa esiintyjinä musiikin ammattilaiset sopraano Sanna Matinniemi ja pianisti Mirva Helske. Sali täyttyi pääosin harmaantuvista ja herkästi kyyneltyvistä karjalaisten kansanlaulujen ystävistä. Istuin joukossa laulua itsekin harrastaneena, mutta myös rajapitäjässä syntyneenä ja pääkaupunkiseudulle opiskelujen jälkeen asettuneena.

Heleästi ja tunteikkaasti esitetyt laulut ja pianokappaleet otettiin hyvillä mielin vastaan. Tilaisuus päättyi yhdessä laulettuun Karjalaisten lauluun, joka olisi soinut vieläkin mahtavammin, jos olisi huomattu sovittaa matalampaan sävellajiin, olihan joukossa runsaasti miehiäkin. En ole järin innokas järjestöihminen, tuskin tähänkään porukkaan liittyisin. Sieluun särähti sivusta kuultu repliikki: ”Mist sie oot kotosin? – – – Ai, et oo rajan takasii evakoita, ei ne muut oo ’oikeita’ karjalaisii…”

Tuntuu mukavalta lähteä lähikauppaan alkuiltapäivästä, vaikka olemattoman asian perästä ihan vain nähdäkseen pienten ihmisten tulevan reppu selässään koulun suunnalta kotiaan kohti.  Se tuntuu yhtä mukavalta kuin monen pilvisen aamun jälkeen paistava aurinko. Kun lapset ovat menneet, tekee mieli tehdä palata metsälenkin kautta kotiin itsekin, repussa olematon ostos ja mielessä pienet, intoa hehkuvat kasvot.

Lomaa tulin pitäneeksi mielessä, erittäinkin kirjoittamisesta, vaan ei mistään tärkeästä, kuten lukemisesta ja yhteiselon arkisista, ylläpitoon liittyvistä askareista. Juhlittu on kahdestaan muualla ja perheen kesken kotona oltu poikkeuksellisen mieleen jäävän huomion kohteena. Pikkuhiljaa on sitten palailtu normaaliin. Elämäntoveri saattaa tosin olla omaa mieltään viimeksi mainitusta, koska arkeen on valunut kesän myötä pyrkimyksiä ’uuteen normaaliin’ – lähinnä juuri kotiaskareihin liittyviin.

Lukeminenhan ei ole vain tärkeää, se on aina ollut, mutta nykyään minulle suorastaan elintärkeää. Olen määrätietoisesti tutustumassa eri kirjailijoiden koko tuotantoon. Lomaa pitäessä valitsin kohteekseni Riitta Jalosen romaanit. Niistä on löytynyt hämmentävän tarkkanäköistä ja hurmaavin värein hehkuvaa kertomataidetta. Olen tuntenut pitkää nälkää etsiessäni tasokasta luettavaa ja yllättäviä vastauksia mielen ikuisuuskysymyksiin. –  Jaloselta: ”Jospa tytön elämäntehtävä on ottaa itsestään selvää.” (romaanissa Tanssikaa!  Tammi 2019.)

Nykyajan suomalaisten aikuisten parisuhde-elämä näyttäytyy aikakauslehtien ja 2000-luvun romaaneista saadun kuvan mukaan jokseenkin toisenlaiselta kuin muinoin. Suunnilleen samat jutut käydään läpi, mutta vaihtoehtoisten tarinoiden kirjo on entistä laveampi ja värikkäämpi. Ensimmäiset suhteet vaikuttavat kokeilevilta kevytsuhteilta. ei haluta sitoutua, vaan olla vain yhdessä tyyliin: niin kauan kuin on kivaa – jos ei luonnistu, ainahan voi lähteä eri teille. Kaikki eivät pyri perinteiseen perhemalliin, ei haluta virallista avioliittoa, eikä taloudellisia sitoumuksia, ei välttämättä lapsiakaan. Jotain se kertoo aikakausien ja asenteiden muutoksesta. Viimeksi aiheesta näkemäni lehtiotsikko kertoi, että puolet liitoista päättyy nykyään eroon.

Puoliso ja minä olemme sukupolvemme taviksia reilun puolen vuosisadan avioliitossamme, alkuun kahta lasta kasvatellen ja myös opintoja täydentäen. Olimme alkujaan samalta suunnalta Suomea kotoisin, riittävästi tuttua ja erilaista lapsuudesta mukaamme saaneet ja aikuisia yhteen mennessämme, ammattiin valmistuneet ja työpaikkamme juuri saaneet. Riittävästi on myös ollut yhteisiä arvoja, mistä rakentaa arkea. Tavanomaista lienee sekin, että liitossamme on ollut enimmälti onnea ja hyviä aikoja, mutta myös vaikea vaihe, johon kasaantui esikoisen itsenäistymiskriisi ja puolison lyhyt työttömyysjakso 1990-luvulla. Vaikeuksia selviteltiin aktiivisesti yhdessä. Kokemuksemme on, että rakkautta on ollut ja hyvää tahtoa ja sovinnonhalua on tarvitessa löytynyt. Tänään on hyvä päivä kiitollisena muistella pitkää taivalta.