P3306275

kirkkovuoden toiseksi viimeisenä pyhänä vietetään valvomisen sunnuntaita. kyse on Jeesuksen opetuksen mukaan tuomiopäivän tulosta: valvokaa siis, sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä.  olen lapsesta asti ollut ’taimi sun tarhassas’, joten olen tajunnut, ettei valvomisessa tässä tapauksessa ole kysymys unetta hihhuloinnista. sanojen merkitys lienee lähinnä ’muistakaa, pitäkää varanne’. paitsi tuomion päivää, on hyvä muistaa myös kuolevaisuutensa ja se, ettei itse asiassa voi olla varma yhdestäkään päivästä meneekö se niin kuin oletan. elämä yllättää usein.

jostain syystä olen tällä marraspimeällä joutunut valvomaan lähes joka aamuyö pari kolme tuntia. kellojen rukkaaminen aiheuttaa ikääntyessä yhä pitempiä unirytmin sekoiluja. yön hiljaisuudessa ehtii miettiä äärtä ja laitaa.

Cheek, tuo suomalaisen rap-genren iso-egoisin ja karismaattisin poskisolisti, sofistikoidun hävyttömyyden huipentuma, piti elokuun viimeisenä viikonloppuna kaksi jäähyväiskonserttia nuoruutensa kotikaupungissa Lahdessa. Stadionkonsertit oli jo niin nähty, nyt näyttämönä oli Salpausselän mäkimonttu. Kolmen komean vauhtitornin siluetti hitaasti hämärtyvässä elokuun illassa muodostui aikuiskatsojan mielikuvissa pop-idolin uran ja elämän vertauskuvaksi. Jare Tiihosen elämä, jos kenen, on ollut Äärirajoilla –elämää.

Nelosen taltioima konsertti odotti elisaviihteen uumenissa aikaansa, joka tuli siis minulle vasta eilen, koska halusin katsoa koko konsertin alusta loppuun yhteen kyytiin. Kello oli jo yli yhden yöllä, kun Valot sammuu päätti uran suosituimpien hittien koosteen ja Cheek häipyi ovilavasteiden sulkeutuessa backstagen pimeyteen. Koko megalomaaninen spektaakkeli vaati satojen ihmisten työpanoksen ääni-, valo- ja pyrotekniikan osaajineen, tanssijoineen, taustakuoroineen, orkestereineen ja vierailevine artisteineen.

Yleisöä oli kymmenin tuhansin. Tv-kamera seurasi lavaa lähinnä olleen katsomon eläytymistä tuntikausien musiikkivyöryn kestäessä. Nuoria tyttöjä kiihkein kasvoin, aikuisia naisia unelmoivin silmin, siellä täällä muutama mies, joiden ilmeet eivät paljon kertoneet. Kaikki näyttivät räppäävän mukana, näkyi, että kuunneltu oli, teksti jokaisella mielessä. Jumalten keinu keinutti yleisöäkin. Loppua kohti tytöt jo itkivät toistensa kaulassa ja useat naisetkin pyyhkivät virtoja poskiltaan. Eron haikeus välittyi väkevänä tv-yleisöllekin. Toki shown huippukohdat oli myös tarkoin suunniteltu tunnelman tihentämiseksi loppua kohti.

Miksi tästä kirjoitan? En ole erityisesti pop-musiikista tai artisteista kiinnostunut, enemmänkin erilaisista ilmiöistä. Mietin katsoessani, tuntevatko nämä egosentrikot vastuuta nuoresta yleisöstään, joka tuntikausien myllytyksen jälkeen on joukkopsykoosin partaalla. Cheek on ajan ilmiö Suomessa. Kuka muu muka saisi stadionit ja mäkimontut täyteen kaksi iltaa peräkkäin.

PA146594

syysnuha tuli kylään. aivastuksia ja niistämistä. lämmintä mehua, eginaforcea ja munkintippoja. isänpäivä ja isän pojat, itsekin isiä, tulossa, muksut mukana ja tietenkin äiti ja Vauva. kyllä elämä on niin täyteläistä, kun on pientä harmia suureen iloon sekoitettuna.

Pyhäinpäivän tunnelma on viipynyt mielessä. Ennen pyhiä ajoimme hämärässä tihkusateessa kolme ja puolisataa kilometriä vain käydäksemme Toisen vanhempien haudalla. Kesäkukista puhdistettu hauta on karu, se kertoo, ettei paikkakunnalla asu enää ketään, joka muistaisi kymmeniä vuosia sitten kuolleita omaisiamme. Sisarukset, ystävät ja työtoverit ovat poissa kaikki. Mekin elämme jo vanhuusvuosiamme. Seuraavalla sukupolvella ei ole tätä perinnettä.

Mistä haudoilla käymisessä oikeastaan on kysymys. Emmehän pidä kuolleita pyhinä sanan ylevässä merkityksessä. Poismenneet eivät pitäisi itsekään. Ehkä kysymys on muiston vaalimisesta, sukupolvien työn kunnioittamisesta. Lapsuudessa vanhemmat ja isovanhemmat olivat meille tärkeitä ja rakkaita henkilöitä. He eivät ole enää täällä missään. Hauta on vain muistopaikka, jonka kivi kaiverruksineen kertoo heidän kerran eläneen tässä kaupungissa.

Vaatimaton havuseppele ja valkokukkainen kanerva jäävät odottamaan, milloin lumi valostaa muistolehdon. Lyhtyyn syttyy pieni liekki, häilyy siinä päivän kaksi, kertoo, että jossain joku muistaa.

Flinkkilän haastatteluohjelmassa oli viime viikolla kaksi persoonallista ja esimerkiksi kelpaavaa naista, Minna Lindgren ja Vappu Taipale. Juttu alkoi Lindgrenin Ehtoolehto-kirjoista, jotka ovat löytäneet ikääntyvistä naisista kiitollisen ja hulvattomasta huumorista hurmaantuneen lukijakunnan. Minna Lindgren (55 v) itse paljasti huumorintajun olevan voimavaransa. Mieleen jäi hänen pelottomuutensa omaa vanhuutta ja kuolemaa ajatellessa. Peruspositiivinen ihminen, joka säteilee myönteistä energiaa.

Toinen haastateltavista, Vappu Taipale (75 v), on ollut esillä monella forumilla eläkkeelle jäätyään. Hän sanoo itseään matkasaarnaajaksi, jonka missio on  rohkaista vanhenevia ja vanhoja naisia huomaamaan oma arvonsa. Itseään hän kutsuu vanhaksi, mutta ei vanhukseksi. ”Vanhoilla naisilla on historiansa, mutta myös kokemuksien kerrostamaa viisautta annettavana tässä ajassa”, Taipale summaa. Voimavarakseen hän  määrittelee uteliaisuuden ja ennakkoluulottomuuden elämää kohtaan.

(Ohjelma löytyy Yle Areenasta.)

P1256187

pisaroissa / viipyvät muistot / ne täyttyvät / kaipauksesta ja rakkaudesta

Pissismummo on huolestunut. Uusin urheilutoimittaja YLE-ykkösen urheiluruudussa, sinänsä pirtsakka naisihminen, puhuu uusurbaania suomea, jossa lauseen intonaatio nousee ja laskee tietyn, toistuvan intervallin mukaan ja lauseet loput päätyvät poikkeuksetta ylähyllylle. Mummon korvassa se kuulostaa tekopirteältä……….¨¨¨¨¨¨¨…….¨¨¨¨¨¨……¨¨¨!   Ei nyt tarkoita hän sitä, että puheen pitäisi olla monotonista kuin affrobotilla tyyliin: hyvää_iltaa_ihminen. Kysyypä vain, miksei voi puhua normaalisti. (Ei silti, että P.Mummo mikään innokas urheilufani olisi, noin 5% urheilu-uutisista oikeasti kiinnostaa Mummoa.)

Nykyään kieli-ihmiset pohtivat häviääkö suomen kieli vähitellen kokonaan, kun inglismit valtaavat  varsinkin nuorempien ikäluokkien puhetta kiihtyvällä vauhdilla. P.Mummo ihmettelee onko esimerkiksi nextille levelille nousu jotenkin eri asia kuin tason korotus. Omakin puhelinviestintä supistuu usein hymiöllä täydennettyyn: Ok, Yes! Great!

Pissismummolassa puristetaan hauskuutta jokailtaisesta Ylen uutislähetyksestä. Mummolta pääsee herkästi sensuroimaton kommentti uutistoimittajien asuista, joiden suunnitteluun on epäilemättä palkattu joku muotitietoinen disainari. Toisinaan tulos kokeilee kovasti katsojien nauruhermojen kestävyyttä. Kerran Pissismummo tormentui peräti lähettämään uutistoimituksen palautesivulle kiitoksen Pia Pasasen kauniista ja asiallisesta asusta. Jo seuraavana iltana olikin sitten vuorossa yltiömoderni kukkaishirvitys. Sitäkin joutuu ihmettelemään, miksi nuoremmat pitkäkoipiset miestoimittajat seisovat jalat harallaan kuin heinähanko. Miten niin Matti Rönkä pystyy horjumatta seisomaan suorassa kuin normaali mies?

Suomen kielihän on kaunista korvassa ihan ilman inglismejäkin. Vai mitä olette mieltä näistä kaunein pilkuin koristetuista diftongeista: yömyöhään lyödään päämäärättömään vyöryntään höyrähtänyt tyhjänpäiväinen pöty pätkäksi jymäkällä pisteellä.

Esseet

Siri Hustvedt  Elää, ajatella, katsoa  suom. Kaisa Sivenius  Otava 2016

Hustvedt tarttuu aiheisiin, jotka hän hallitsee: kuvataiteeseen, neurologiaan, filosofiaan, psykologiaan. Mikään yleistajuinen tai tietoa kansantajuistava teos ei ole. Vaatii lukijalta perehtyneisyyttä aihepiiriin, että kulloinenkin teema ja tarkastelukulma aukeaa. Oikeastaan teoksen hyödyttävin paikka olisi aiheita opiskelevan tai tutkimustyötä tekevän käsikirjastossa.  – Vaikeaselkoisuudesta huolimatta kaltaiseni kaikesta kiinnostunut maallikkokin sai esseekokoelmasta paljon, joskin lukemiseen meni aikaa. Erityisesti pidin taidetta pohtivista osuuksista.

*

Romaanit

Satu Vasantola  En palaa takaisin koskaan, luulen  Tammi 2018

Toimittajana paremmin tunnettu Vasantola on tarttunut pitkään proosaan. ”Esikoisromaani on taidokkaan humaani kuvaus lähtemisen pakosta ja paluun mahdottomuudesta.” Vasantola käyttää tarinassa lomittain aikatasoja sekä päähenkilön nykypäivästä, johon liittyy kosketus pakolaisperheeseen, että ankeasta lapsuudesta, jota varjosti isän väkivaltaisuus ja alkoholismi.  – Tarinassa on aineksia runsaasti moneen suuntaan, karsimalla sanoman focus olisi terävöitynyt. Esikoiskirjailijoille tyypillinen into kertoa kerralla kaikki tekee romaanista hiukan raskaan lukea. Eittämättä lupaava kirjoittaja kuitenkin, kieli on elävää, ihmiset terävin piirroin kuvattuja, ja tarina ottaa mukaan.

*

Leena Krohn  Kadotus  Teos 2018

Krohn on kirjailija, jonka uutta teosta odotan aina kutkuttavalla jännityksellä. Hänellä on taito viedä teksti äärimmäisyyksien rajoille, kadottamatta silti luettavuutta ja tarinan eheyttä. Kadotus muodostuu toisiinsa kytkeytyvistä tarinan sirpaleista. Teoksen nimi liittyy tavaroiden kadottamisen ja löytämisen jatkumoon, mikä voisi olla myös tarinoiden kirjoittajan dilemma.  – Nautittavaa luettavaa. Krohnin henkilöt ovat usein eräänlaisia marginaali-ihmisiä, joilla on oma, vähän viisto näkökulma elämiseen. Se hykerryttää lukijaa!

***

 

 

Vanhan iskelmän sanat käväisivät mielessä: ”Muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan…” Jokin panee tuota kysymään, vaikka kyynikon vastaus on selvä: ei ihminen muutu.

Olen käynyt Italiassa nuorena ja keski-ikäisenä. Nuorena ihastuin italialaiseen elämänmenoon, ihmisten vilkkauteen, elämäniloon ja säteilyyn. Olin sitä mieltä, että italialaiset ovat auringon lapsia, valo ja lämpö on tehnyt heistä välittömiä ja iloisia. Vuosikymmeniä myöhemmin vietimme aikaa Roomassa. Katselin elämänmenoa siellä ja ajattelin: mihin näillä on näin kova kiire koko ajan. Ei olla turhan tarkkoja liikennesäännöistä, sovituista ajoista tai mistään. Olkapäät nousivat kovin herkästi ja käsiä leviteltiin yhtenään. Pari viikkoa sitten nähdyn italialaisen klassikkoelokuvan seuraaminen oli yllättävän työlästä. Puolivälissä olin jo ihan kypsä lähtemään kotiin. Elokuva oli hirveän meluisa, ihmissuhteet pinnallisia ja sotkuisia, ja juoni haahuili sinne tänne. – Ei tämmöistä enää jaksa, sanoin Toiselle.

Mustavalkoinen filmi olisi voinut olla sitä aikaa, kun nuorena ihastuin italialaiseen elämäniloon. Miksi koin sen nyt niin eri tavalla? Ainoa johtopäätös voi olla: ihminen muuttuu ikääntyessään. Olen itse muuttunut. Suuntaa voi miettiä, kun moni asia on jo osastossa: ei enää, kiitos.  

Viime Perjantai-ohjelmassa keskusteltiin rehellisyydestä. Aiheeseen liittyvänä uusioterminä lanseerattiin radikaali rehellisyys. Nuorten juontajien perusolettamus oli, että kaikkihan me valehtelemme enemmän tai vähemmän. Kun mennään termistön hienosäädön puolelle, puhutaan vaikenemisesta, totuuden kaunistelusta tai kiertelystä ja valkoisista valheista. Sellaisessa maailmassa rehellisyys onkin radikaalia.

Radikaali rehellisyys näyttäytyi esimerkkien valossa todella oudolta. Parisuhteessa radikaalirehelliseksi heittäytyvä puoliso ilmaisee todelliset tunteensa toista kohtaan joka tilanteessa hoitaakseen omaa huonoa oloaan. Ennen tuota olisi sanottu itsekkyydeksi. Vaatii nimittäin todellista taitoa esittää asia niin, ettei syyllistä ja vastuuta toista omista oloistaan. Tilanteessa saa helposti aikaan raivokkaan riidan, joka ei paranna kenenkään oloa, päinvastoin.

En todellakaan haluaisi elää maailmassa, jossa jokainen sanoisi mitä sillä hetkellä todella ajattelee. Jos katson oikeudekseni itse olla radikaalin rehellinen, sama oikeus on oltava toisellakin. Itse asiassa sellainen maailma jo onkin, somessa. Epäitsekkyys ja kohteliaisuus eivät taida olla korkeassa kurssissa nykyään, lähimmäisenrakkaudesta puhumattakaan.