Yövalvominen kostautuu. Herään jonkun oven kolahdukseen. Hups, kello on jo kahdeksan. Ystävättären kanssa oli sovittu alussa, että menemme yhdessä aamiaiselle varttia yli. Tulee kiire, mutta sovittuun aikaan olen valmis. Ihanaksi hautunutta puuroa syödessä jaamme ajatuksia kurssin merkityksestä omalla tiellämme.

Aamun istunnossa tutkimme pareittain arvokompassiamme. Siinä havaitsen, että altruismi on minulle edelleen keskeinen osiossa työ ja yhteisöllisyys. Ansiotyössäkin se oli tärkeä arvo. Perhesuhteissa, vanhemmuudessa ja parisuhteessa rakkaus ja hyväksyminen, sosiaalisissa suhteissa vuorovaikutteisuus, terveyden ja hyvinvoinnin sektorilla kohtuus, oma rytmi ja kehon viestien kunnioittaminen ovat minulle tärkeät. Henkisyys, kulttuuriset arvot ja hengellisyys ovat keskeisessä osassa arvomaailmassani: ne ovat oikeastaan elämän kantava voima ja sydänlanka.

Arvojen tutkiminen ja nimeäminen on tärkeää siksi, että voi kysyä itseltään: elänkö arvojeni mukaisesti. On opeteltava päästämään irti, luopumaan asioista, joilla ei enää koe olevan arvoa. Niin tulee tilaa muutokselle parempaan, tyydyttävämpään elämään. 

Lopuksi tuomme elämänviivallemme tulevaisuuskuvia. Huomaan, että olen ottanut sellaisia kuvia, jotka jo ovat elämässäni totta. Eikö minulla ole uusia unelmia? Pitäisikö olla? Eräs kuvista kuitenkin jää pyörimään mielessä. Ehkä siinä on jokin vihje.

Osa kurssilaisista on lähtenyt pääkaupungin suuntaan menevällä bussilla puolilta päivin. Jäljelle jääneet syövät Keisarikabinetissa lounasta niitä näitä jutellen. Hyvästelen ystävättären, joka lähtee omaan suuntaansa. Itse saan kyydin Joensuun rautatieasemalle toiselta samaan suuntaan lähtevältä. Keskustelu kurssin herättämistä tunnelmista jatkuu yhteisen matkan verran. Sekin tulee mieleen, että tulomatkan katastrofitunnelmat korvautuvat ihanalla huolenpidolla kurssitoverin taholta. ”Kaikki muuttuu hyväksi”, kuten Äiti Juliana Norwichlainen opettaa.

Valamo toimii aina ihmeellisellä tavalla voimaannuttavasti. Tunnen syvää kiitollisuutta kaikesta mitä odottamattani sain. 

Kotoa lähtiessä pyysin enkeleitä ohjaamaan mukaan oikeanlaisen iltakirjan. Luettuani eilen ensimmäisen luvun tajusin, että teksti puhuu samoista teemoista, joita jo alkukierroksella nousi esiin ryhmässä. Olen nukkunut uniani muistamatta ja tunnen levänneeni. Avaan ikkunan ja raikkaus tulvahtaa huoneeseen. Linnut huutelevat ikikuusten oksistoissa.

Tänään tutkimme elämänviivaa. Joku tekee sen spiraalina, joku puun hahmoon, myös erilaisia karttoja tai värikkäitä poikkiraitoja syntyy. Oma viivani aaltoilee väreissä, siihen pulpahtaa joitakin tästä kohtaa katsoen oleellisia vaiheita, kohokohtia tai käänteitä. Kun katson kokonaisuutta huomaan, että kaikki kuolemat ovat siitä poissa – kuin viimeisen, äidin, mukana olisi haudattu kaikki elämäni ristit, surupisteet. Ymmärrän nyt, että tästä kohtaa elämää moni aikanaan järisyttävä tähtihetki tai syvä rotko on taakse jäädessään silottunut osaksi kokonaisuutta.

Arkkityyppien avulla tehty identiteettiharjoitus oli monille vaikea. Jäin itsekin monessa suhteessa kahden, jopa kolmen vaiheille. Mietin, onko elämän myötä muuttuva identiteetti yleensä mahdollista ilmaista yksiselitteisesti huolenpitäjän, viisaan, soturin, veijarin tai maagikon hahmona.

Pohdimme elämämme arvojakin. Ymmärrän, että osan menneen sukupolven viisaudesta on aika jo nakertanut. Monessa nykymaailman tyrkyttämässä periaatteessa näen pelkkää pintavaahtoa. Tajuan kirkkaasti, että on pidettävä kiinni elämänkokemuksen kautta löytämiensä arvojen paletista. Silläkin tavalla voi olla uskollinen itselleen. 

Vigilian rukousvirrassa kellun mukana puoli tuntia, se riittää nyt. Teen jälkeen osa kurssilaisista saunoo, minä lähden pitkälle kävelylle. Yksin kävellessä näkee eri asioita kuin toisen kanssa. Melkein jokaisen kuusen latvassa näyttää istuvan lintu, joka laulaa. Kuuntelen miten se minussa resonoi.

Huomaan miettiväni vanhan päärakennuksen tulipalon symboliikkaa. Ylimmät kerrokset ovat mustalla karrella, alakerta vesisammutuksen turmelema. Pihalla on työmaakoppeja ja purkurojua. Raivausta tehdään arkiviikolla, nyt on hiljaista. Luostari tulee hädin tuskin toimeen viininvalmistuksella ja turismilla talkooväen turvin. Kuka rahoittaa korjauksen?

Herään yöllä ja valvon pari tuntia. Yövartiossa alan lukea Jobin kirjaa. Päivällä oli puhuttu kärsimyksen merkityksestä elämän kokonaisuudessa. Jobin kirjan sanat koskettavat, tuntuvat uusilta, vaikka monesti luettuja. “— kaikki tulee näkyviin kuin uudelleen vaatetettuna” (38:14). Mietin taas miksi oikeastaan olen täällä nyt. Eikö elämä ole kurssittanut minua jo tarpeeksi? “Odota. Sinun asiasi on kyllä vireillä” (35:14). Ehkä joku tarvitsee minulta sitä, mitä täällä saan.

*jatkuu

Huoneeni on tällä kertaa pieni ja yksinkertaisesti kalustettu: vain pikkupenkki, pöytä, tuoli ja vuode. Verhot ja päiväpeitto ovat yllättäen syvänpunaiset. Ikonikuvana vuoteen yläpuolella on Sergei ja Herman, luostarin perustajamunkit. Ikkunasta näkyy viinimarjapensasviljelmä, sen takana järven jäinen selkä.

Trapesan päivällispöydässä alan rauhoittua, tulla paikalle. Väkeä on paljon, mutta tuttuja ei näy. Ajattelen tulomatkan outoa amok-juoksuani kokemuksena, mikähän viesti sillä. Olen usein tullut tänne itkemään jotain surua, prosessoimaan muutoksia. Nyt kun kaikki on balanssissa, tapahtui tämä.

Läheiseen pöytään istuu ystävätär, joka minut tänne nyt kutsui. Katselen häntä, kun hän huomaa, heilautan kättä. Hän nousee heti ja tulee samaan pöytään. Olemme ilmoittautuneet kurssille, joka alkaa puolen tunnin päästä. Kuulumisten vaihto käy pikaisesti, mainitsen jotain katastrofaalisesta tulomatkastakin.

Kurssia ohjaa luotettavan oloinen psykoterapeutti. Kurssilaisia on yksitoista, joku on siis perunut tulonsa. Ensimmäinen istunto menee esittäytymisten merkeissä. Se tapahtuu taas pareittain, kumpikin kertoo ryhmälle sen mitä jää mieleen toisen esittäytymisestä. Tämä on minusta rasittava tapa tutustua, pelkään aina, että sotken tai muistan väärin. Ja niin tietysti sitten tapahtuukin. Kukin saa myös itse kertoa ryhmälle odotuksistaan. Mitä sanoinkaan, kun ei odotuksia ole. En puhu tulomatkan paniikista, vaikka ymmärrän, että sillä on yhteys tähän ’elämän mittaiseen matkaan’, joka teemamme on.

Käymme voimavaratutkimusretkellä ilmansuunnissa. Huomaan, että sijoitan menneisyyteni itään (auringonnousu), tämän hetken etelään (lämmin tuuli), tulevaisuuden pohjoiseen (karua, avaraa), arvot ja periaatteet länteen (iltaruskon lempeä auer). Kustakin ilmansuunnasta löytyy kuin itsestään henkilökohtainen voimalause, joka kirjoitetaan muistiin. 

Iltapalveluksessa vien jälleen tuohuksen Valamolaisen Jumalanäidin ikonille. Olen samanaikaisesti läsnä ja vielä tulossa. Vasta suitsutus kutsuu tunnemuiston sielunkodista. Ajattelen luostarin tulipaloa, johtajanvaihdosta ja muita viime ajan tapahtumia. Tunnustelen ilmapiiriä, onko jokin muuttunut. Kurssilaisista moni on ensi kertaa Valamossa. Heille kaikki tämä on yhtä ekstriimiä.

Teen jälkeen lähden ystävättären kanssa kävelylle kauniiseen iltaan. Sillan molemmin puolin virta on vapaa, muuten jäinen järvi hohkaa kylmää. Kaksi västäräkkiä tulee tiellä vastaan hypellen. Muistan siinä isää ja äitiä. Palattuamme käymme katsomassa ykkösen tv-uutiset (tarvitaan kaksi miestä ja kaksi kaukosäädintä ennen kuin ikivanhasta tv:sta saadaan kuva näkyviin). Toivotamme hyvää yötä toisillemme. Huoneessani kirjoitan auki matkakokemuksen, ettei se tule uniin eikä se tule.

*jatkuu