Esikoinen soittaa pehmeästi ja hiljaa vanhaa sävelmää ”Mun kanteleeni kauniimmin taivaassa kerran soi, siell’ uusin äänin suloisin mun suuni laulaa voi.” Sitä kuulimme Tädin laulavan kotona, myös itsekseen. Pastori toimittaa siunauksen, johon kuuluu raamatun tekstejä, uskontunnustus ja Isä meidän rukous. Pieni saattojoukkomme yhtyy kanttorin mukana virteen: ”Siell’ kaunis kannel soi, he veisaa virttä uutta, ei koskaan lopu se, ei koskaan vanhene…”Arkulle piirtyy risti saatesanoin ”Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun pitää jälleen tulla. Jeesus Kristus vapahtajamme on sinut viimeisenä päivänä herättävä.” Puhdas hiekka kimaltaa himmeästi alttarin paratiisi-ikkunan valossa.

Sello ja urut kietovat väsyneen matkamiehen toivomaansa lepoon Ave Marian sävelin. Kokoonnumme vielä arkun ääreen yhdessä, Toinen, hänen ainoa serkkunsa ja molemmat poikamme. Hiljaisuus täyttyy kiitollisuudesta, nousee kevyesti lentoon kuin alttarin lasimaalauksen lintu.
*
Muistoaterialla tuoksuvat Tädin kuvan vieressä ruusut, valkoiset ja punainen. Ruoka maistuu, muistelemme tähdenvälejä Tädin vaiheista. Pojilla on oma hauska muistonsa. ”Täti pelasi meidän kanssa aina Mökkiä, kun siihen tarvittiin vain kynä ja paperia.” Muistan sen – ja poikien pienet innokkaat kasvot. Pojat hankkiutuvat siitä töihinsä tahoilleen – ja me jäämme puhelemaan vielä hetkeksi kolmisin kaikesta. On hyvä ja lämmin, ehkä myös vähän hellä olo. Tädin kuva hymyilee.

Olipa kerran, joskus sotien jälkeen aika, jolloin vainajia kohdeltiin kunnioittavasti. Pidettiin kunnia-asiana, että mummot ja vaarit sekä kesken elämänsä kuolleetkin saatettiin haudan lepoon kohtuullisessa ajassa. Jos ehkä jouduttiin vainajaa pitämään aitassa tai kylmän saunan lauteilla ensimmäinen yö tai pari ennen kirkon ruumiskellariin kuljetusta, erityinen huoli pidettiin, ettei sinne mistään päässyt rottia ja hiiriä.

Näihin aikoihin kellareita ei taida enää ollakaan, kun pakastearkut ja kylmiöt on keksitty. Kalmoille rakennetaan tornikylmiöitä ja pakastekontteja, kun sairaaloiden kylmiöt täyttyvät.  Mitä isompi sairaala, sitä enemmän ruuhkaa sekä potilasosastoilla että kylmiöissä. Kansalaiset on hyvä pitää tietoisina, mihin liiteriin systeemi omaisen pukkaa, kun aika hänestä jättää.

Sitäkin tässä miettii, kun niin paljon löydetään sattumoisin kotikoloistaan yksinäisiä, muun maailman unohtamia vainajia, joille ei ilmaannu etsittyäkään saattajaa. Entä jos joku vainaja unohtuu kylmään torniin lopullisesti?

Pitkäperjantai on hyvä päivä antaa surulle tilaa kummankin sisimmässä ja asettua taloksi kotiin. Toinen etsii saattovuosina otetuista kuvista kaksi vuotta sitten otetun, jossa täti istuu omassa keittiössään. Silmissä on elämää ja ilme tyytyväinen. Siitä saa tulostettua sopivan kokoiset kuvat sekä kotiin että muistotilaisuuteen. Asettelen kuvan kehykseen ikoninurkkauksen pöydälle ja sytytän tuikun lasimaljaan.

Pääsiäislauantaina käymme kuopusperheen luona keskustelemassa asioista. Tuntuu hyvältä tavata heitä ja se, että poikamme haluaa tulla saattamaan tätivanhusta. Siitä on meille paljon tukea. Pääsiäispäivänä esikoisen perhe syö lammasateriaa kanssamme, kuten oli sovittu. Heille on kerrottu tapahtuneesta. Aterian lopulla pyydän Vaaria kertomaan perheelle ajatuksistaan ja tunnelmistaan kummitätinsä pitkän saattomatkan päätyttyä. Teinipoika ja -tytär kuuntelevat hiljaa.

Pääsiäismaanantaina listaamme arkena hoidettavia asioita. Hautauslupa hoivakodista, tädin tavaroiden vienti takaisin kotiin. Sukuselvitys vireille keskusrekisteristä perunkirjoitusta varten. Hautauspalvelujen tutkimista nettisivuilta, arkun, arkkuvaatteen, kukkalaitteen ja uurnan valikointia. Siunausaika voidaan varata vasta osallistujien aikataulujen täsmennyttyä. Esikoinen tulisi soittamaan ja hänen viikkoaikataulunsa on kirein. Kuopuksen perhe on varannut viikoksi matkan kolmen viikon päähän, se on takaraja. Toinen käy keskusteluja sisarensa ja serkkunsa kanssa. Varmistuu, että saattojoukko tulee olemaan maksimissaan kuusi henkeä. Viikot tuntuvat lyhyiltä kaikkeen.

Toinen viikko alkaa. Lupaan hoitaa seurakuntayhtymän varaustoimiston. Automaatti vaatii heti valintoja tyyliin ”jos sitä – valitse tätä”. Miesääni kertoo, että olen viidentenä jonossa. Kaiutin häiritsee, asia ei etene, varttitunnin päästä olen edelleen viidentenä. Katkaisen ja valitsen takaisinsoiton. Se merkitsee päivystystä puhelimen ja asialistan tuntumassa koko päivän. Toimistoaika päättyy. Ärtyneenä mietin miten typerää on soittaa mihinkään varausnumeroon maanantaiaamuna. Lopulta soitto tulee, varttia vaille neljä. Kireä naisääni: – Seurakuntien varaustoimisto. Käy ilmi, että siunauksissa on ruuhkaa. Rohkenen kuitenkin esittää perustellun toiveen toimituksesta seuraavalle viikolle. – Nyt kyllä varataan jo toukokuun puoliväliä näissä… Mutta kun matka ja uurnanlasku toiselle puolen Suomea… – Naputusta ja ähkettä, sitten: – Ainoa paikka ja kellonaika olisi… – Se sopii meille, varataan se. Toinen soittaa saman tien hautaustoimistoon, saa ajan huomisaamuksi.  

Siunattu paikka! Hautaustoimistossa on rauhallista, ystävällisen asiallinen nainen etenee selkeästi ja joutuisasti asia kerrallaan. Soittaa saman tien ja varaa kuljetuksia, varmistaa varastosta valitun arkun ja uurnan ja tilaa kukkalaitteen. (Onpa hyvä, että olemme katsoneet ne valmiiksi.) Arkut nähdään kuvina isolta ruudulta. Kysyn vielä muutamia asioita, vastaukset tyydyttävät eikä mistään tule ongelmaa. Lasku tulostuu saman tien koneelta ja Toinen kirjoittaa nimensä alle. Kaikesta tulee kopio kansioon mukaamme. Poistumme helpottuneina ja tyytyväisinä. – Puolelta päivin soittaa pastori, kuulen Toisen sopivan tapaamisesta kolmen tunnin päästä. Syömme lounaan ja hän ehtii levähtää hetken ennen kuin lähtee. – Tiedotan pojille tilanteen. Illalla toteamme, että saamme loppuviikon vapaata häärimisestä, asiat ovat nyt ammattilaisten käsissä.

Taitava ja aikanaan menestynyt kirjailija vie lukijan viime vuosisadan alun ja puolivälin ihmisten elämän raadollisuuteen tavalla, joka antaa perspektiiviä nykyajan ilmiöille. Joenpellon romaanien parempien ihmisten ahne suhtautuminen rahaan ja omaisuuteen käy ilmeiseksi, toisaalta köyhyyden ja kurjuuden kuvaamisella suorastaan hekumoidaan. Myös ihmisen outoudet tulevat karmivan tehokkaasti kuvatuksi.

Jos oman aikamme kauhistuttavimmat pahuuden ilmentymät puistattavat ja nostattavat hetkellisesti pelon ja epätoivon fiiliksiäkin, lohduttaako lukijaa tietoisuus: pahuus ja kurjuus on ikuista ja sillä herkuttelu myös. Ei se lohduta, mutta toisaalta yhtä vähän tai vielä vähemmän lohduttaa lilluminen unelmien epätodellisissa pilvissä, jota nykyajan chic lit tarjoilee. On valittava mitä lukee, katsoo, ahmii, kuluttaa – millä kaikella ruokkii ajatus- ja tunnemaailmaansa. On suunnistettava yhä uudelleen oman mielensä ja henkensä kaipauksen ja kokemansa elämänilon lähteelle ja viipyiltävä siinä.

Mieleeni nousi sarja kuolevan kohtaamisia oman elämän varrelta. Isän vanha setä, joka kuoli äkisti silmieni edessä, kun olin yhdeksän. Isäni, jonka kävin poikiemme kanssa hyvästelemässä terveyskeskuksen osastolla loppiaisviikolla erään joululoman aikaan. Äidin, joka ehti 96:n ikään likipitäen omana itsenään. Hänen luonaan sain viipyä elämänsä viimeiset kaksi päivää sairaalan saattohuoneessa, kun häntä ei enää tavoittanut sanoin eikä kosketuksin. Tällaisia tilanteita oli lukuisia työvuosien aikanakin. Kaikista niistä on jäänyt olennaisen ääreen pysähtymisen väkevä kokemusjälki.

Surun aistii ihmisestä, jos on kosketuspintaa jossain elämän vaiheessa siitä jäänyt. Ymmärtää, että hiljainen myötätunto on parantavaa osanottoa.

Kun astuu kuolevan läheisen huoneeseen, tajuaa välittömästi, että aika on vähissä. Hengitys käy tiheästi haukkoen, silmät ovat puoliauki, eikä niissä ole elämää. Puheeseen ei tule reaktiota, ei käden koskettamiseen, mutta kun silitämme tukkaa ja poskea – kuten meillä on ollut tapana – täti sulkee silmänsä kuin nukahtava lapsi.

Istumme siinä, puhelemme hiljaa ja hyräilemme tädille tuttuja hengellisiä lauluja. Katselen pieniä luisia käsiä, joissa siniset suonet ovat koholla ja iho on silkkipaperinohut. Kuivuminen on jo alkanut. Saattohoitoon ei kuulu nesteytystä eikä tajuton voi niellä. Suuta kostutetaan pumpulitikulla. Lähtiessä siunaamme tädin. Vilkutamme ovelta, mutta täti ei enää vastaa.

Pitkäperjantaiaamuna saamme viestin: täti on lähtenyt, pääsiäiseksi kotiin.

Taannoin murehdin paastoon ja pääsiäiseen varustautuessa sitä, että tuohukset olivat kerta kaikkiaan lopussa. Liisankadun Lampukkapuotia ei enää ole, Valamon ja Lintulan luostarin myymälään on matka käynyt monesta syystä liian pitkäksi, sieltä useimmin tuohuksia olen kotiin tuonut kilon kerrallaan. Sitten Toinen haki netistä osoitteen, josta voi tilata. Ja posti toi.

Tänään taivas on laskeutunut valona kaupungin ylle. Odotan juttuhetkeä ystäväsieluisen kanssa. Iltaa kohti tyyntyvät ajatusten mainingit. Tuohuksen tuoksussa on Hiljaisen viikon iltojen paras hetki. Rukousrauha.

Jos kysyttäisiin jokaiselta erikseen, miten onnellinen sinä olet asteikolla 0-10? Mitä vastaisit?

On tapana onnitella, ja kyllä, onnea ei ole koskaan liikaa. Siinäkin kyllä on eroa, mitä kunkin ikävaiheen onni on. Ei tällä kymmenellä tarvitse enempää omaisuutta tai rahavaroja, ei mainetta, kunniaa eikä arvomerkkejä. Terveyttä jos olisi siinä määrin, kuin elämään kahden kotona ja yhteyden pitoon läheisten kanssa tarvitaan. Rakkautta ja sopua jos riittäisi hyvinä sekä huonoina päivinä. Kiinnostus ajan ilmiöitä kohtaan jos vielä säilyy ja kyky vuorovaikutukseen. – Se riittäisi onneksi.

Poliittiset pelisäännöt, joita demokratiassa on, ovat ajassa elävää tavaraa, siis myös muuttuvaista. Yksipuolisesti niitä ei voi mikään taho sanella silloin, kun ne koskevat laajoja väestönosia. Tämä tässä on unohtunut. Politiikan taustalla häärivät intressipiirit pyrkivät aika ajoin painostamalla kääntämään vallan kahvaa. Epäselvät pelisäännöt ajautuvat häiriötiloiksi, joissa valtaa käyttää se, jolla sitä eniten on.