YLE-Teemalla esitettiin viime viikolla jälleen kerran elokuva An American gigolo, pääosassa karismaattinen Richard Gere. Katsoin filmin kolmannen kerran. 1980-luvulla tehty elokuva on paitsi nuoren Geren hurmaavan seksikkyyden huippuaikaa, myös hyvä elokuva, joka nosti pintaan vaietun ilmiön amerikkalaisessa yhteiskunnassa: menestyvien miesten laiminlyödyt vaimot ja varakkaat ikääntyvät naiset, joille ei helposti löydy seksikumppania. Yleensähän tarinat keskittyvät miesten naisseikkailuihin ja rakastajattariin. Monikerroksinen hyväksikäyttöketju paljastuu kaikessa karuudessaan. Elokuvan päähenkilö on seuralaispalvelua tarjoava mies, joka on kehittynyt työssään niin taitavaksi, että saa parhaat ja rahakkaimmat asiakkaat. Gere onnistuu tässä elokuvassa näyttämään riipaisevasti korean ulkokuoren ja opeteltujen hurmurielkeiden alla piilevän aidon rakkauden janon ja satimeen joutuneen yksinäisen miehen ahdistuksen.      

Leffakerhon viime lauantain elokuva, A Single Man (USA 2009), pääosassa karismaattinen Colin Firth ja sivuosassa loistava Julianne Moore, sai Toisen ja minut kotimatkalla pohdiskelemaan rakkauden monia muotoja ja heterorakkauden määrittelemistä ainoaksi oikeaksi. Elokuvan tarina sijoittuu 1960-luvulle, amerikkalaiseen yliopistomaailmaan. Päähenkilö on englantilaissyntyinen professori, joka suistuu suruun menetettyään auto-onnettomuudessa rakastettunsa, jonka kanssa hän oli asunut homoeroottisessa suhteessa 16 vuotta. Professorilla oli myös pitkäaikainen ystävyys naisen kanssa, joka oli pettynyt rakkaudessa ja eronnut miehestään. Nainen yrittää vietellä surevan ystävänsä ja pettyy tässäkin. Naisen avainrepliikki paljastaa 60-luvulla yleisen ajattelun: homorakkaus on vain oikean rakkauden korvike. Professori suunnittelee surussaan itsemurhaa, kun hän kohtaa opiskelijanuorukaisen, joka pohtii omaa erilaisuuttaan ja tunnistaa professorissa lajitoverin. Elokuvan on ohjannut Tom Ford, muotisuunnittelija, esteetikko, jonka ansiosta kuvaus on hyvin kaunis, yksityiskohtia myöten.

Leffakerho on miellyttävä tapa tutustua laatuelokuviin. Kerholaiset ovat ehkä keskimääräistä kypsempää ja suvaitsevampaa yleisöä. Leffakerhon näytännöissä kukaan ei mussuta popcorneja eikä tirsku herkissä kohdissa. Pääosassa on elokuva taidemuotona, joka nostaa katsojan käsittelyyn erilaisia elämään liittyviä eetoksia ja siten avartaa näkemyksiä. Valkokankaan himmeässä kajossa voi pariksi tunniksi täydellisesti unohtaa reaalimaailman ja sukeltaa tarinaan.    

Kuntakartta puhuttaa. Oppositio rähisee, että tässä on takana tarkoituksellinen maaseudun tyhjennys ja syrjäseudulla asuvien elämän tekeminen mahdottomaksi. Hallitus kuntaministerin suulla toppuuttelee ärhäköintiä muistuttamalla, että tämä on vasta ehdotus, joka lähtee lausunnolle kuntiin ja kuntia kyllä kuullaan. Oppositiosta Keskustapuolue ainakin tuntuu unohtaneen olleensa aiemmassa hallituksessa itse kuntaliitoksia suunnittelemassa (PARAS-hanke). Poru on kova ja takki kääntynyt vikkelästi, kun valta on vaihtunut.

Pelkoja on, kuten aina muutosten edessä. Suurin hätä tuntuu olevan maaseudulla, mutta kyllä tämä koskee myös kaupunkilaisia. Pieniä kaupunkeja niputetaan keskenään ja isompia ympäröivien pikkukuntien kanssa. Kaupunkilaiset ihmettelevät, perusteena käytetyt talous- tai työssäkäyntialueet eivät aina hahmotu paikkakunnilla rajanpiirtäjien tavalla. Palvelut toimivat ja talous on kunnossa. Halutaanko ongelmia tieten tahtoen järjestää niillekin, joilla niitä ei ennestään ole?

Kirkolta ei tässä uudistuksessa kysytä mitään, vaikka myllerrys tulee koskemaan myös seurakuntia. Kirkossa on pitkään menty päinvastaiseen suuntaan; isoja seurakuntayksiköitä on jaettu pienemmiksi. Jokin aika sitten Helsingin hiippakunta jaettiin kahtia. Muodostettiin Espoon hiippakunta, johon niputettiin Uudenmaan seurakuntia varsin mielivaltaisesti. Itäisellä ja Keski-Uudellamaalla olevat seurakunnat joutuivat tilanteeseen, jossa tuomiokapituli ja hiippakunnan pääkirkko ovat läntisellä Uudellamaalla, johon toiselta laidalta ei ole luontevia yhteyksiä eikä mitään asiaakaan aiemmin ollut, kun yhteydet ovat Helsingin suuntaan.

Kuntakarttaehdotuksessa on lukuisia itä-länsisuuntaisia möhkäleitä, joiden keskinäisiä liikenne- ja muita yhteyksiä sopii epäillä. Maa-alueissa on kartalta katsoen ulokkeita, joita esitetään leikattavaksi väkivalloin. Esimerkiksi vanha seutukunta Sipoo, jolla on pitkä historia, tulisi pilkotuksi osittain Porvooseen, osittain Helsinkiin ja loput Keski-Uudenmaan kuntaryppääseen. Tämänkaltaisella mylläyksellä viedään monelta suvulta juuret ja ihmisiltä ikiaikainen kotiseutu.

Palvelujen turvaamista on sanottu perussyyksi muutoksiin. Mitenkä käynee, paraneeko kuntien tilanne tällä tavalla? 

Leffa: Valkoinen nauha                                    

Saksa/Itävalta/Ranska/Italia 2009, ohjaus Michael Haneke;

Cannes, Kultainen palmu 2010

Katsoimme toisiimme kohta elokuvan päästyä vauhtiin: Ei kai…mehän on tämä nähty. Hienosti kuvattu mustavalkoinen filmi kesti toisenkin katsomisen, oikealta isolta kankaalta eikä kotiruudusta.

Tarina sijoittuu ajallisesti ensimmäisen maailmansodan kynnykselle ja paikallisesti pohjoissaksalaiseen kyläyhteisöön. Ahdistavat viime vuosisadan alun kasvatusmetodit ja lasten kohtalot riipaisivat yhä, vaikka ne eivät enää tulleet yllätyksenä. Vammaista ja erilaista toveria kiusattiin julmasti lasten joukossa, oli insestiä, naisen halventamista, luokkavihaa, uskonnolla alistamista. Ohjaaja jättää rohkeasti elokuvan rikokset ratkaisematta, sillä tavalla ne jäävät katsojan eettistä omatuntoa rassaamaan. Kauhistuttavien tapahtumien ääressä pahimmalta tuntuu tiedostaa: tässä ovat natsismin juuret ja tätä tapahtuu yhä, kaikkialla.

Poistuessa Toinen meistä kuuli keski-ikäisen naiskatsojan kommentin ystävättärelle: siinä sai kirkko taas kyytiä. – Missä mielessä sanottuna, kysyin hämmästyneenä. Oliko katsoja valmiiksi asenteellinen? Minusta elokuva ei syyttänyt eikä tuominnut ketään, se vain näytti, paljasti. Niin tarinat väkevöityvät, vaikuttavat, nousevat elämää suuremmiksi.

*

Toinen leffa: Rautarouva                     

ohj. Martin Scorsese; pääosassa Meryl Streep

Elokuvan juonikehys on päähenkilön vanhuudessa muistelemat elämänvaiheet. Kuolleen miehensä vaatteita ja tavaroita läpikäydessään vanhus ’keskustelee’ miehensä kanssa ja muistelee tilanteita lapsuudestaan, nuoruudestaan ja poliittisen uransa noususta ja tuhosta. Elokuvan alussa takaumat tulevat kiivaaseen tahtiin, mikä tekee levottoman vaikutuksen. Vähitellen tahti rauhoittuu. Meryl Streepin uskomaton muuntautumiskyky saa taas kerran katsojan ihailun, välillä ihan unohtaa, että tämä on elokuva eikä dokumentti. Jotain uskomattoman määrätietoista päähenkilon persoonassa on ollut, että hän pystyi murtautumaan brittiläisiin sovinismilinnakkeisiin ja vielä konservatiivien leiristä. Tuo murtumaton vallanhalu ja voitontahto tekee elokuvasta myös kovantuntuisen. Minä, joka kyynelehdin tai vähintään liikutun jokaista hyvää tarinaa katsoessa, en tällä kertaa tarvinnut nenäliinaa. Margaret Thatcher ei tarvinnut kenenkään myötätuntoa, ei elokuvassakaan.