Kuntakartta puhuttaa. Oppositio rähisee, että tässä on takana tarkoituksellinen maaseudun tyhjennys ja syrjäseudulla asuvien elämän tekeminen mahdottomaksi. Hallitus kuntaministerin suulla toppuuttelee ärhäköintiä muistuttamalla, että tämä on vasta ehdotus, joka lähtee lausunnolle kuntiin ja kuntia kyllä kuullaan. Oppositiosta Keskustapuolue ainakin tuntuu unohtaneen olleensa aiemmassa hallituksessa itse kuntaliitoksia suunnittelemassa (PARAS-hanke). Poru on kova ja takki kääntynyt vikkelästi, kun valta on vaihtunut.

Pelkoja on, kuten aina muutosten edessä. Suurin hätä tuntuu olevan maaseudulla, mutta kyllä tämä koskee myös kaupunkilaisia. Pieniä kaupunkeja niputetaan keskenään ja isompia ympäröivien pikkukuntien kanssa. Kaupunkilaiset ihmettelevät, perusteena käytetyt talous- tai työssäkäyntialueet eivät aina hahmotu paikkakunnilla rajanpiirtäjien tavalla. Palvelut toimivat ja talous on kunnossa. Halutaanko ongelmia tieten tahtoen järjestää niillekin, joilla niitä ei ennestään ole?

Kirkolta ei tässä uudistuksessa kysytä mitään, vaikka myllerrys tulee koskemaan myös seurakuntia. Kirkossa on pitkään menty päinvastaiseen suuntaan; isoja seurakuntayksiköitä on jaettu pienemmiksi. Jokin aika sitten Helsingin hiippakunta jaettiin kahtia. Muodostettiin Espoon hiippakunta, johon niputettiin Uudenmaan seurakuntia varsin mielivaltaisesti. Itäisellä ja Keski-Uudellamaalla olevat seurakunnat joutuivat tilanteeseen, jossa tuomiokapituli ja hiippakunnan pääkirkko ovat läntisellä Uudellamaalla, johon toiselta laidalta ei ole luontevia yhteyksiä eikä mitään asiaakaan aiemmin ollut, kun yhteydet ovat Helsingin suuntaan.

Kuntakarttaehdotuksessa on lukuisia itä-länsisuuntaisia möhkäleitä, joiden keskinäisiä liikenne- ja muita yhteyksiä sopii epäillä. Maa-alueissa on kartalta katsoen ulokkeita, joita esitetään leikattavaksi väkivalloin. Esimerkiksi vanha seutukunta Sipoo, jolla on pitkä historia, tulisi pilkotuksi osittain Porvooseen, osittain Helsinkiin ja loput Keski-Uudenmaan kuntaryppääseen. Tämänkaltaisella mylläyksellä viedään monelta suvulta juuret ja ihmisiltä ikiaikainen kotiseutu.

Palvelujen turvaamista on sanottu perussyyksi muutoksiin. Mitenkä käynee, paraneeko kuntien tilanne tällä tavalla? 

Leffa: Valkoinen nauha                                    

Saksa/Itävalta/Ranska/Italia 2009, ohjaus Michael Haneke;

Cannes, Kultainen palmu 2010

Katsoimme toisiimme kohta elokuvan päästyä vauhtiin: Ei kai…mehän on tämä nähty. Hienosti kuvattu mustavalkoinen filmi kesti toisenkin katsomisen, oikealta isolta kankaalta eikä kotiruudusta.

Tarina sijoittuu ajallisesti ensimmäisen maailmansodan kynnykselle ja paikallisesti pohjoissaksalaiseen kyläyhteisöön. Ahdistavat viime vuosisadan alun kasvatusmetodit ja lasten kohtalot riipaisivat yhä, vaikka ne eivät enää tulleet yllätyksenä. Vammaista ja erilaista toveria kiusattiin julmasti lasten joukossa, oli insestiä, naisen halventamista, luokkavihaa, uskonnolla alistamista. Ohjaaja jättää rohkeasti elokuvan rikokset ratkaisematta, sillä tavalla ne jäävät katsojan eettistä omatuntoa rassaamaan. Kauhistuttavien tapahtumien ääressä pahimmalta tuntuu tiedostaa: tässä ovat natsismin juuret ja tätä tapahtuu yhä, kaikkialla.

Poistuessa Toinen meistä kuuli keski-ikäisen naiskatsojan kommentin ystävättärelle: siinä sai kirkko taas kyytiä. – Missä mielessä sanottuna, kysyin hämmästyneenä. Oliko katsoja valmiiksi asenteellinen? Minusta elokuva ei syyttänyt eikä tuominnut ketään, se vain näytti, paljasti. Niin tarinat väkevöityvät, vaikuttavat, nousevat elämää suuremmiksi.

*

Toinen leffa: Rautarouva                     

ohj. Martin Scorsese; pääosassa Meryl Streep

Elokuvan juonikehys on päähenkilön vanhuudessa muistelemat elämänvaiheet. Kuolleen miehensä vaatteita ja tavaroita läpikäydessään vanhus ’keskustelee’ miehensä kanssa ja muistelee tilanteita lapsuudestaan, nuoruudestaan ja poliittisen uransa noususta ja tuhosta. Elokuvan alussa takaumat tulevat kiivaaseen tahtiin, mikä tekee levottoman vaikutuksen. Vähitellen tahti rauhoittuu. Meryl Streepin uskomaton muuntautumiskyky saa taas kerran katsojan ihailun, välillä ihan unohtaa, että tämä on elokuva eikä dokumentti. Jotain uskomattoman määrätietoista päähenkilon persoonassa on ollut, että hän pystyi murtautumaan brittiläisiin sovinismilinnakkeisiin ja vielä konservatiivien leiristä. Tuo murtumaton vallanhalu ja voitontahto tekee elokuvasta myös kovantuntuisen. Minä, joka kyynelehdin tai vähintään liikutun jokaista hyvää tarinaa katsoessa, en tällä kertaa tarvinnut nenäliinaa. Margaret Thatcher ei tarvinnut kenenkään myötätuntoa, ei elokuvassakaan.   

Leidiporukka kävi katsomassa kotimaisen elokuvan Hiljaisuus. Se oli vaikuttava, järkyttäväkin. Olen ihmetellyt tätä loppumatonta sotaelokuvien määrää niin globaaleilla tv- ja elokuvamarkkinoilla kuin kotimaassakin. Sodassa ilmiönä on jotain tyhjentymätöntä, äärimmäistä, ikuista. Aihe houkuttaa yhä uusia sukupolvia, joilla omaa kokemustakaan sodasta ei ole.

Sotaelokuva voi olla genreä, jossa viihdytetään katsojaa toiminnallisella räiskeellä, ääni- ja lavastetehosteilla ja miehisillä sankaritarinoilla. Lajityyppi ei minua kiehdo. Olin kiinnostunut Hiljaisuus- elokuvan ideasta, jossa näkökulma sotaan on toinen. Elokuva ei mässäile taistelukohtauksilla eikä se ole perinteinen sankaritarina; se on hiljainen kertomus kuoleman kauheudesta ja kauneudesta, pelosta, ystävyydestä, pettämisestä ja lojaaliudesta aina hulluuteen asti. Joonas Saartamo ja Ilkka Heiskanen tekevät elokuvassa lähtemättömästi mieleen painuvat roolityöt.

Jatkosota (1941-1944) oli jälkikäteen arvioituna täyttä hulluutta. Kuviteltiin että Saksan siivellä saataisiin korjattua talvisodan menetykset. Lopputulos oli surkea: Karjalan ja Porkkalan luovutus, sotakorvaukset ja henkinen pakkoliitto itänaapurin kanssa (YYA). Sotatoimiin jouduttiin haalimaan nostoväkeä, monta sellaista, jolla henkistä kanttia rintamalle ei olisi ollut. Ruumiiden haku rintamalinjojen välistä ja arkutus ei todellakaan  ollut heikkohermoisten työtä. Kaksi lottaa, ruumiinpesijä, kolme sotamiestä ja yksikön komentaja työskentelivät äärimmäisten olosuhteiden keskellä parhaansa mukaan. Sankaruuttakin voi olla monenlaista.

Elokuvan lopussa on huikea hetki. Vetäytyvien joukkojen perässä viimeisenä tuleva Eino ajaa hevosta kuormallinen ruumiita mukanaan, kun joutuu tiellä venäläissotilaiden yllättämäksi. Yllättäen vihollisjoukkueen kapteeni komentaa sotilaat tien sivuun ja aseet alas. Tulitus jatkuu vasta, kun kuorma on mennyt ohi. Moni äiti sai poikansa ja vaimo miehensä kotiseudun multiin.