Ajattelin mennessä, että olet varmaan mukana, et sitten ollut. Kaksi bussillista starttasi seuriksen pihasta yhdeksältä, vieri Porkkalaa kohti läpi huhtikuisen ankean kehäkolmosmaiseman. Kohtalo heitti Toisen ja minut istumaan erilleen, mikään katastrofihan se ei ollut, me kun istumme joka päivä samassa ruokapöydässä, jonka minä useimmiten katan ja hän korjaa. Vierustoverikseni osui tuttu topakka karjalaismuori, jonka sinäkin tunnet ja jonka kanssa puhe soljui asiasta kolmanteen ja siitä ties minne niin juohevasti, että lopputuloksena oli täyteläinen, kevyesti kosketettu ja voimaantunut olo.

Jostakin Kirkkonummelta ponnahti kyytiin pyöreäposkinen opasrouva, jonka murtumaisillaan olevan äänen (koivuallergikko sanoi olevansa) rätinään totuttelimme seuraavan puolentoista tunnin ajan. Mahtava pläjäys historiallista faktaa ja triviaalia oheistietoa päätyi korvien kautta tajuntaan ja yhtyi siellä uiskenteleviin hajanaisiin tiedonmurusiin. Siitä hahmottui vähitellen käsitys paikasta, jossa en ole koskaan aiemmin käynyt. Metsää, kallioita, tulvivia jokia ja märkää pajukkoa, vanhoja ja uusia taloja hulppeassa peltomaisemassa. Haamukartanoita siellä täällä ja asuttujakin, aatelislinna, jonka pihalla kuultiin Adlercreutzin suvun tarinoita, rekonstruoitu Fanjunkarsin torppa ja Aleksis Kiven kohtalon vuodet. (Aleksis Kivestä opasrouva raakkui: “ei ollut mikään turha mies”.)

Valtion venäläisvuokralaisten jäljistä riitti kommentoitavaa ja lopuksi hämmästynyt summaus kesken kaiken päättyneestä vuokra-ajasta ja valtion määräyksestä, jolla entisille asuinsijoilleen palaavien porkkalalaisten piti lunastaa kotipaikkansa takaisin. Tulimme tietämään, että Kisu Jernström (onko se joku iskelmätähti?) omistaa Degerbyssä kaupan ja järjestää joka kesä kyläläisille possujuhlan, jossa hänen muinaisyhtyeensä musisoi. Samassa paikassa on myös Nappitiikeri -niminen kauppa. Sehän olisi pitänyt nähdä, vaikka vain ihmetelläkseen, miten nappikaupalla voi tulla toimeen, mutta porukka pidettiin tiukasti bussissa kierroksen ajan.

Kaisankodin arvokkaassa kartanoravintolassa poikkesimme nauttimaan välimerellisen herkkulounaan. Pannacotta oli hyvää ja kahvi sitä jokapaikan tynnyrilirua. Pihassa ehti myös sen verran jaloitella, ettei ihan istumiseksi mennyt koko päivä. Vanhojen lehtipuiden katveessa metsikön laidassa riemastuin kevään ensimmäisistä valkovuokoista.

 Olen varma, että olisit vaikuttunut Pokrovan luostarin (Pokrova tarkoittaa Jumalanäidin suojelusta) parrakkaan isä Haritonin jutuista. Minä ainakin olin, kun en paikassa koskaan ollut käynyt.  Totisenpuoleinen luterilaisjoukkomme hyrähteli nauruun tuon tuostakin, kun armoitettuna kertojana tunnettu Isä kuvaili stand-up-koomikon tapaan paikan historiaa. Siis miten ränsistynyt hevostalli muutetaan kirkoksi roskalavoilta ja kaatopaikoilta pelastetuilla rakennusmateriaaleilla ja luostarin talorotiskot sisustetaan roskislöydöillä ja kuolinpesistä huudetulla puoli-ilmaisella roinalla tyylikkäästi. Miten  tyylinmukaiset katto- ja seinäfreskot saatiin maalattua Pietarin ikonimaalarioppilaiden toimesta. Oli muuten ovela veto, näet ikonien tuominen olisi juuttunut tulliin, mutta maalarien ei.

Isä Hariton konkkaili kahden kepin kanssa ja kertoi olevansa polvileikkausjonossa. Hänet tunnetaan myös erinomaisena kokkina, entinen ravintoloitsijakin kun on. Kirkossa oli uskomattoman kauniita ikoneja, joita ei saanut kuvata ja myymälässä näin muun muassa harvinaisen venäläistyyppisen Jumalanäidin ikonin, jossa mafori (viitta) on liljakuvioinen. Ostin varjoliljan ja dannebrogin unikon siemeniä, jospa ne itäisivät pihassamme, kun ovat oikein siunattujakin.

Retkipäivän elämyksistä erikoisin oli kaiketi se kohtaaminen, kun iloa säteilevä nuorekas rouva tuli kertomaan, että häntä kutsutaan lempinimellä Ellinoora. Minulla ei ole ainuttakaan etunimikaimaa ikätovereissa, nuorempia kyllä (Suomen nimirekisterin mukaan). Oi, niin ilahduin lempinimikaimasta kuin olisin pikkusiskon saanut!

Toivottavasti tästä ymmärrät, että jotain erityistä olisi ollut  sinullekin varattu tähän päivään, mutta se jäi nyt odottamaan seuraavaa kertaa tai tapahtuu toisaalla.

Kevätiloa… toivottelee ystäväsi Ellinoora!

Istuin iltaa ystävättären seurassa. Tapaamme harvoin, mutta keskustelumme ovat intensiivisiä, tunnit hujahtavat huomaamatta. Tällä kertaa halusin erikoisesti kuulla hänen kokemuksiaan patikoinnista Pyreneiden vuorilta läpi pohjois-Espanjan maaseudun Atlannin rannikolle.

Monet ovat tuon 800 kilometrin taipaleen tehneet osittain tai kokonaan. Reitti on tunnettu vanha pyhiinvaelluspolku, joka päättyy Pyhän Jaakobin katedraaliin Santiago de Compostelassa. Matkaajia tulee kaikkialta maailmasta ja reitille lähdetään hyvin eri syistä, mutta kokemuksissa tuntuu olevan paljon samaa.

Ystävä sanoi odotuksistaan vahvimmaksi, että saisi pään tyhjennetyksi työasioista ja henkilökohtaisista murheista. Näin kävikin. Monotonisena toistuva kävely on tehokas: huolet haipuvat, aistit tyyntyvät, ajatusten virta käy väljemmäksi ja verkkaisemmaksi, mieli kevenee. Ihminen tutustuu itseensäkin, kävelee ulos rooleistaan. Tiellä kohdataan matkaajina.

Pitkällä matkalla on erilaisia päiviä: aurinkoisia eniten, pilvisiäkin, jokunen ukkoskuuro. Maisema vaihtuu hitaasti; vuoristosta laskeudutaan, polku kulkee kylästä toiseen. Vastaan tulee pitkä tasainen taival halki mesetan, jossa vasta tajuaa kulkevansa pitkässä letkassa samaa matkaa satojen muiden kanssa.

Matkalla jokaiselle tulee eteen ongelmia, erityisesti jalat ovat kovilla. On kipua akillesjänteessä, kantapää aristaa, kenkä hiertää, rakkulat puhkeavat ja iho tulehtuu. Ruumis kertoo, mikä on kenenkin arka kohta. Väsymys voi olla sekä fyysistä että henkistä. Kärsivällisyyttä koetellaan epämukavissa majoituksissa, ruokailu- ja pesujonoissa. Jossain vaiheessa voi katua lähtöään, vihata alituista kävelyä ja haluta kotiin.

Perillä tahtoo palavimmin kuumaan kylpyyn, kunnon aterialle ja mukavaan vuoteeseen. Ystävätär totesi, ettei  osaa vielä sanoa, mitä matka hänelle antoi. Matkapäiväkirjakin on vasta osittain purettu. Sinne on kirjattu päivien tunnelmat ja syntyneet oivallukset. 

Tiedän, etten itse koskaan tuolle reitille voi lähteä. Pyhiinvaellusreittini on täällä, arjessani. Kenties saan käydä joskus tunturipolkua ja vaeltaa kotoisissa metsissä, se on juhlaa. Tulin onnelliseksi ystävättären kertomuksesta. Näin myös miten hänelle lukemani erään toisen matkaajan runo kosketti syvästi.

” Ei, ei pyhiinvaellus minua muuttanut mitenkään. Ensin kävelin ja toivoin olevani muualla. Ajattelin kaikkea mitä siellä on. Välillä kaduin koko matkaa – kuumia loputtomia teitä, mahdottomia nousuja, kuolemanväsymystä iltaisin.

 - – - Silmät avautuivat. En muistanut kiiruhtaa, en surra suremattomia. Kävelin. Kävelin. Kävelin. Kuinka ollakaan, jäälohkare sydämen ympärillä alkoi sulaa siinä kuumuudessa. Alta paljastui suojaton sydän. Se entinen, lapsuudesta tuttu. En minä muuttunut, mutta jää minussa alkoi sulaa. ”

(Marja-Leena Toukonen)

Eksklusiiviannos Kroatiaa, osa 6

Sovinto kävelyttää meitä rantapolkua pitkälle. Vastaan tulee lampuin valaistulla promenadilla muitakin pareja. On hiljaista, kuulen meren ja tuulen. Tyyntyvää sisäistä aallokkoa ei kannata hämmentää turhalla puheella, sen, jos jotain olen oppinut. Käsi löytää käden eikä välillä enää salamoi. Pitkän hiljaisuuden jälkeen mietiskelen puoliääneen miten rannasta mahtaisi päästä ylätielle. Toinen huomaa kohta portaat, joita näyttää riittävän taivaaseen asti. Lähdemme nousemaan. Niitä tosiaan riittää, jossain sadan kohdalla lakkaan laskemasta. Ylätiellä hätkähtelen lepakoita, Toinen rauhoittelee: kaikuluotainsysteemi estää niitä lentämästä päin.

kuu nousee vuoren rinnettä

Ennen nukkumaan käymistä käyn vielä parvekkeella hengittämässä yötä. Kuun pyöreä, lainavaloa hehkuva naama tulee juuri esiin vuoren takaa. Valokiekko näyttää hitaasti nousevan rinnettä ylös. Laella se katselee tyynesti eteläisen maan sysipimeää maisemaa.  Ajattelen, että se on sama kuu, joka näkyy pohjoisen kotimme pihamaalta, missä tähän vuodenaikaan yö ei ole koskaan täysin pimeä.

Korculan Pyhän Markuksen kirkon leijona

Kalkutan Autuaan Äiti Teresan reliefi

Pyhä Jeesuslapsen Teresa

Aamulla Stipe lähtee viemään porukkaamme retkelle samaa tietä, jota tulimme Dubrovnikiin. Serpentiinitieltä laskeudumme parin tunnin ajon jälkeen satamaan. Sieltä lähtee moottoripaatti, johon porukkamme juuri mahtuu. Kohta olemme Korculan saarella, jota sanotaan jopa Dubrovnikia kauniimmaksi. Pakollinen historiakatsaus seisottaa porukkaa auringon paahteessa, minä risteilen lähistöllä, puikahtelen kirkkoihin, kuvaan näkymiä. Sen kuulen ohimennen, että Korculan piskuisen kaupungin asemakaava on kalanruodon mallinen, kadut päätyvät kaikki meren rantaan, siellä ei voi eksyä.

Korculan kujia

Korculan rivalla

portaat rantaan

vesi voi olla kirkasta

tätä sinistä olen kaivannut!

- Tää on ihana, huokaillaan.  – Tänne voisi jäädä vaikka viikoksi ja meillä on vain muutama tunti aikaa, porukka nurisee. Haemme lounaspaikkaa ja päädymme italialaisravintolaan, josta tällä kertaa valitsemme annoksen spagettia meren antimien kera. Herkullista on tämäkin. Lahdella kelluu risteilyalus, josta porukkaa tuodaan pelastusveneillä maihin. Satama ei ole kyllin syvä isojen laivojen rantautumiseen. Onneksi, sillä muuten tämä ihana saari tukehtuisi turisteihin.  Ennen veneelle paluuta haluan laskeutua portaat rantaan. Miten olen voinut unohtaa eteläisen meren veden käsittämättömän kirkkauden, joka näyttää pohjasta kaiken ja siintää kauempana azuurinsinisenä.

Paluumatkalla poiketaan Peljesacsin niemen isolla viinitilalla maistelemassa mm. Kroatian parhaaksi mainostettua punaviiniä Dingachia. Maistiaisviini on vain kolme vuotta vanhaa, se ei ole vielä parhaimmillaan. Ostamme tuliaisiksi pullon 2005 vuosikertaa, toivottavasti se on maineensa veroista.

Paluumatkalla porukka nuokkuu.  Stipe ajaa reipasta vauhtia takaisin Dubrovnikiin ja hotelliimme. Viimeisen illallisen paikan olemme katsoneet rantapromenadin varrelta. Siellä on täyttä, mutta saamme pöydän. Isolla vadilla tuodaan kaikkia meren herkkuja. Minä tykästyn yllättäen sinisimpukoihin (vaikka periaatteessa inhoan ‘nilviäisiä’ ), vadilta löytyy monenlaista äyriäistä ja pientä mustekalaa, jotka taas maistuvat Toiselle. Meribassiakin vadilla on ja kaikki, viinikin, on hyvää.  Mutta sormivesi on todella tarpeen tällä illallisella.

viimeinen näkymä Dubrovnikiin lähtöaamuna

Kotona

Muistan kukat, joita kuvasin, kukat, joita poimin polun varrelta huoneeseen, aina  muistan kukat. Muistan violetin iltameren, rannan kiviin murtuvat tyrskyt, kivistä syntyvät pyörteet, aaltojen omarytmisen kohahtelun. Muistan tumman pilvilautan kultareunuksen, kun aurinko meni mailleen.  Muistan tummuvalla merellä yksin ahertavan kalastajan. Muistan laihat emokissat, joiden hellyttävän pikkuiset pennut sähisivät vaistonvaraisesti ohikulkijoille. Muistan lepakot, jotka läpsähtelivät pimeästä katuvalon kehään. Muistan sanoneeni jossain polun mutkassa: oleellista kuitenkin on, onko rakkautta. Muistan Toisen vastauksen ja miten se tuntui.

ohdakkeetkin kukkivat

¤ ¤ ¤