Istuin iltaa ystävättären seurassa. Tapaamme harvoin, mutta keskustelumme ovat intensiivisiä, tunnit hujahtavat huomaamatta. Tällä kertaa halusin erikoisesti kuulla hänen kokemuksiaan patikoinnista Pyreneiden vuorilta läpi pohjois-Espanjan maaseudun Atlannin rannikolle.

Monet ovat tuon 800 kilometrin taipaleen tehneet osittain tai kokonaan. Reitti on tunnettu vanha pyhiinvaelluspolku, joka päättyy Pyhän Jaakobin katedraaliin Santiago de Compostelassa. Matkaajia tulee kaikkialta maailmasta ja reitille lähdetään hyvin eri syistä, mutta kokemuksissa tuntuu olevan paljon samaa.

Ystävä sanoi odotuksistaan vahvimmaksi, että saisi pään tyhjennetyksi työasioista ja henkilökohtaisista murheista. Näin kävikin. Monotonisena toistuva kävely on tehokas: huolet haipuvat, aistit tyyntyvät, ajatusten virta käy väljemmäksi ja verkkaisemmaksi, mieli kevenee. Ihminen tutustuu itseensäkin, kävelee ulos rooleistaan. Tiellä kohdataan matkaajina.

Pitkällä matkalla on erilaisia päiviä: aurinkoisia eniten, pilvisiäkin, jokunen ukkoskuuro. Maisema vaihtuu hitaasti; vuoristosta laskeudutaan, polku kulkee kylästä toiseen. Vastaan tulee pitkä tasainen taival halki mesetan, jossa vasta tajuaa kulkevansa pitkässä letkassa samaa matkaa satojen muiden kanssa.

Matkalla jokaiselle tulee eteen ongelmia, erityisesti jalat ovat kovilla. On kipua akillesjänteessä, kantapää aristaa, kenkä hiertää, rakkulat puhkeavat ja iho tulehtuu. Ruumis kertoo, mikä on kenenkin arka kohta. Väsymys voi olla sekä fyysistä että henkistä. Kärsivällisyyttä koetellaan epämukavissa majoituksissa, ruokailu- ja pesujonoissa. Jossain vaiheessa voi katua lähtöään, vihata alituista kävelyä ja haluta kotiin.

Perillä tahtoo palavimmin kuumaan kylpyyn, kunnon aterialle ja mukavaan vuoteeseen. Ystävätär totesi, ettei  osaa vielä sanoa, mitä matka hänelle antoi. Matkapäiväkirjakin on vasta osittain purettu. Sinne on kirjattu päivien tunnelmat ja syntyneet oivallukset. 

Tiedän, etten itse koskaan tuolle reitille voi lähteä. Pyhiinvaellusreittini on täällä, arjessani. Kenties saan käydä joskus tunturipolkua ja vaeltaa kotoisissa metsissä, se on juhlaa. Tulin onnelliseksi ystävättären kertomuksesta. Näin myös miten hänelle lukemani erään toisen matkaajan runo kosketti syvästi.

” Ei, ei pyhiinvaellus minua muuttanut mitenkään. Ensin kävelin ja toivoin olevani muualla. Ajattelin kaikkea mitä siellä on. Välillä kaduin koko matkaa – kuumia loputtomia teitä, mahdottomia nousuja, kuolemanväsymystä iltaisin.

 - – - Silmät avautuivat. En muistanut kiiruhtaa, en surra suremattomia. Kävelin. Kävelin. Kävelin. Kuinka ollakaan, jäälohkare sydämen ympärillä alkoi sulaa siinä kuumuudessa. Alta paljastui suojaton sydän. Se entinen, lapsuudesta tuttu. En minä muuttunut, mutta jää minussa alkoi sulaa. ”

(Marja-Leena Toukonen)

Eksklusiiviannos Kroatiaa, osa 6

Sovinto kävelyttää meitä rantapolkua pitkälle. Vastaan tulee lampuin valaistulla promenadilla muitakin pareja. On hiljaista, kuulen meren ja tuulen. Tyyntyvää sisäistä aallokkoa ei kannata hämmentää turhalla puheella, sen, jos jotain olen oppinut. Käsi löytää käden eikä välillä enää salamoi. Pitkän hiljaisuuden jälkeen mietiskelen puoliääneen miten rannasta mahtaisi päästä ylätielle. Toinen huomaa kohta portaat, joita näyttää riittävän taivaaseen asti. Lähdemme nousemaan. Niitä tosiaan riittää, jossain sadan kohdalla lakkaan laskemasta. Ylätiellä hätkähtelen lepakoita, Toinen rauhoittelee: kaikuluotainsysteemi estää niitä lentämästä päin.

kuu nousee vuoren rinnettä

Ennen nukkumaan käymistä käyn vielä parvekkeella hengittämässä yötä. Kuun pyöreä, lainavaloa hehkuva naama tulee juuri esiin vuoren takaa. Valokiekko näyttää hitaasti nousevan rinnettä ylös. Laella se katselee tyynesti eteläisen maan sysipimeää maisemaa.  Ajattelen, että se on sama kuu, joka näkyy pohjoisen kotimme pihamaalta, missä tähän vuodenaikaan yö ei ole koskaan täysin pimeä.

Korculan Pyhän Markuksen kirkon leijona

Kalkutan Autuaan Äiti Teresan reliefi

Pyhä Jeesuslapsen Teresa

Aamulla Stipe lähtee viemään porukkaamme retkelle samaa tietä, jota tulimme Dubrovnikiin. Serpentiinitieltä laskeudumme parin tunnin ajon jälkeen satamaan. Sieltä lähtee moottoripaatti, johon porukkamme juuri mahtuu. Kohta olemme Korculan saarella, jota sanotaan jopa Dubrovnikia kauniimmaksi. Pakollinen historiakatsaus seisottaa porukkaa auringon paahteessa, minä risteilen lähistöllä, puikahtelen kirkkoihin, kuvaan näkymiä. Sen kuulen ohimennen, että Korculan piskuisen kaupungin asemakaava on kalanruodon mallinen, kadut päätyvät kaikki meren rantaan, siellä ei voi eksyä.

Korculan kujia

Korculan rivalla

portaat rantaan

vesi voi olla kirkasta

tätä sinistä olen kaivannut!

- Tää on ihana, huokaillaan.  – Tänne voisi jäädä vaikka viikoksi ja meillä on vain muutama tunti aikaa, porukka nurisee. Haemme lounaspaikkaa ja päädymme italialaisravintolaan, josta tällä kertaa valitsemme annoksen spagettia meren antimien kera. Herkullista on tämäkin. Lahdella kelluu risteilyalus, josta porukkaa tuodaan pelastusveneillä maihin. Satama ei ole kyllin syvä isojen laivojen rantautumiseen. Onneksi, sillä muuten tämä ihana saari tukehtuisi turisteihin.  Ennen veneelle paluuta haluan laskeutua portaat rantaan. Miten olen voinut unohtaa eteläisen meren veden käsittämättömän kirkkauden, joka näyttää pohjasta kaiken ja siintää kauempana azuurinsinisenä.

Paluumatkalla poiketaan Peljesacsin niemen isolla viinitilalla maistelemassa mm. Kroatian parhaaksi mainostettua punaviiniä Dingachia. Maistiaisviini on vain kolme vuotta vanhaa, se ei ole vielä parhaimmillaan. Ostamme tuliaisiksi pullon 2005 vuosikertaa, toivottavasti se on maineensa veroista.

Paluumatkalla porukka nuokkuu.  Stipe ajaa reipasta vauhtia takaisin Dubrovnikiin ja hotelliimme. Viimeisen illallisen paikan olemme katsoneet rantapromenadin varrelta. Siellä on täyttä, mutta saamme pöydän. Isolla vadilla tuodaan kaikkia meren herkkuja. Minä tykästyn yllättäen sinisimpukoihin (vaikka periaatteessa inhoan ‘nilviäisiä’ ), vadilta löytyy monenlaista äyriäistä ja pientä mustekalaa, jotka taas maistuvat Toiselle. Meribassiakin vadilla on ja kaikki, viinikin, on hyvää.  Mutta sormivesi on todella tarpeen tällä illallisella.

viimeinen näkymä Dubrovnikiin lähtöaamuna

Kotona

Muistan kukat, joita kuvasin, kukat, joita poimin polun varrelta huoneeseen, aina  muistan kukat. Muistan violetin iltameren, rannan kiviin murtuvat tyrskyt, kivistä syntyvät pyörteet, aaltojen omarytmisen kohahtelun. Muistan tumman pilvilautan kultareunuksen, kun aurinko meni mailleen.  Muistan tummuvalla merellä yksin ahertavan kalastajan. Muistan laihat emokissat, joiden hellyttävän pikkuiset pennut sähisivät vaistonvaraisesti ohikulkijoille. Muistan lepakot, jotka läpsähtelivät pimeästä katuvalon kehään. Muistan sanoneeni jossain polun mutkassa: oleellista kuitenkin on, onko rakkautta. Muistan Toisen vastauksen ja miten se tuntui.

ohdakkeetkin kukkivat

¤ ¤ ¤

Eksklusiiviannos Kroatiaa, osa 5

Vihdoinkin täällä! Tänne tulosta olen haaveillut yli kolmekymmentä vuotta. Meidän piti tulla tänne jo 1970-luvulla, Jugoslavian aikaan, silloin päädyimme Italiaan ja Venetsiaan, kävimme vain päivän retkellä Postojnan luolissa Jugoslavian puolella. Sekin matka on uniikki, kaikki ovat, omalla tavallaan. Mutta mihin nämä vuodet ovat lipuneet tästä väliltä?

näkymä hotellirannalta Dubrovnikissa

näkymä rantapromenadilta

Herään kuuden aikaan huoneessamme hotellin kuudennessa kerroksessa ja hipsin parvekkeelle. Aurinko on jo noussut. Meri kimaltaa kauempana, alapuolella läikkyy turkoosina yksi hotellin uima-altaista. Neptun-hotelli on loistavassa paikassa keskustan ulkopuolella niemen kärjessä. Auringonlaskun puoleista rantaa kiertelee varjoisa promenadi, jota kävellen voi kuunnella meren hengitystä. Polulta laskeutuu kapeita, kaiteettomia portaita rantakiville. Kissat kuljeskelevat vapaasti täälläkin. Osumme näkemään kissaperheen, jossa on neljä pentua, kaksi isänsä väristä ja kaksi äitikissan.

eksklusiiviporukkaa D:n vanhan kaupungin porteilla

appelsiinipuu portilla

taidetta myytävänä

Lissu ja Stipe vievät porukan aamupäivällä kaupunkikierrokselle, joka tarkoittaa ajoa keskustaan ja kävelyä muurien ympäröimässä vanhassa Dubrovnikissa. Siellä on valtavasti turistiryhmiä ja joudumme jonottelemaan pääsyä käyntikohteisiin. Pääkadulla filmataan jotain elokuvaa tai tv-juttua, kameroitakin saa kierrellä. Fransiskaanikirkko osoittautuu ilmapiiriltään rauhoittavaksi, viivyn siellä toisten kuunnellessa paikallisoppaan ja Lissun yleiseen meluun hukkuvaa selostusta ulkona. Pienessä kappelissa palaa kynttilämeri, alttariseinällä on tuttu ja minulle rakas Fransiskus-risti ja katolistyylinen Fransiskuksen pyhimyspatsas alempana. Kirkossa istuu paikallisia ihmisiä hiljentymässä ja se hiljentää peräosassa tungeksivia turistejakin.

Fransiskus-kappeli

fransiskaaniluostarin sisäpihaa

luostarin käytävien freskoja restauroidaan

Luostarin museossa on hienoja vanhoja maalauksia ja muuta arvokasta kirkollista esineistöä. Kuvaan kaunista Marian ilmestys-taulua, kun vahtina toimiva pappa koputtaa olkapäälleni ja osoittaa ruksattua kamerankuvaa. En pahemmin piittaa valokuvauskielloista (kuriton mikä kuriton), varon vain salaman käyttöä. Yleensä hymy, suomenkielinen pahoittelu ja kansainvälinen käsien levittely auttavat siinä tilanteessa. Kuvauskieltoja voi tietysti perustella, mutta monesti ne ovat ihan turhia. Taide ei kuvauksesta kulu, jos salamaa ei käytetä. Olin jo tarkistanutkin, ettei myymälän korttivalikoimassa ollut kyseistä kuvaa.

Vanhan Dubrovnikin muurien sisällä on upea katedraali, jossa erityisen hieno moderni sarja Ristin tie -asemia. Tekisi mieli kuvata kaikki, mutta tyydyn muutamaan.

Kristus kantaa ristiään

Kristus kaatuu ristin alla

Barabbas kantaa Kristuksen ristiä

Kierros päättyy ja Lissu kertoo miten pääsee hotelliin, jos haluaa jäädä kaupunkiin. Muurin ulkopuolelta löytyy mukava ravintola, johon istumme syömään herkullista grillattua kalaa maustetun riisiannoksen ja salaatin kera. Väkeä on paljon, mutta palvelu joustavaa, nopeaa ja ystävällistä. Seuraamme liittyy uteliaita puluja, jotka tepastelevat viereisellä muurilla kurkistellen lautasillemme, mutta eivät sentään osallistu  ateriaan.

näkymä ravintolapöydästä

nam!

Palaamme muurien sisälle, siellä on 47 katolista kirkkoa, mutta vain yksi ortodoksikirkko. Haluaisin nähdä sen ainoan. Muistan valmiiksikirjoitetut kortit ja osumme postitoimistoon, josta saan merkit ja kortit ehtivät laatikkoa tyhjentävän miehen säkkiin. Alkaa sataa ja sateenvarjo on tietysti jäänyt hotelliin, päivähän alkoi aurinkoisena. Kirkkokin löytyy, mutta on tietysti kiinni. Viereisessä ortodoksimuseossa on ikoninäyttely, mutta sekin on suljettu kymmenen minuuttia sitten. Vähän harmittaa. Katselen myymälän ikoneita ja pieni valkea enkeli haluaa päästä mukaamme. Se tietää pääsevänsä kolmen viikon ikäisen Pikkukakkosemme ystäväksi, kunhan palaamme. Äkkiä sade muuttuu hurjasti salamoivaksi ja paukkuvaksi ukonilmaksi. Palaamme fransiskaanikirkkoon odottamaan, kunnes ukkonen taukoaa.

Olemme sen verran kastuneet, että päätämme palata hotelliin. Bussi numero kuusi löytyy ja on sopivasti lähdössä, ehdimme siihen ja kohta nukumme huoneessamme ihanasti puolentoista tunnin iltapäiväunet – tai minä nukun, ihanasti. Herätessä aistin, että kaikki ei ole kohdallaan.

Toinen sykkyröityy, kun on tarpeeksi kerännyt harmituksia sisälleen.  Neljä päivää yhdessä matkalla, onhan siinä ehtinyt olla kaikkea. Sykkyrän purkaminen on aina raastavaa molemmille, tulee sanottua pahasti puolin ja toisin, minua itkettää, Toisen otsalla on mykkä mustanpuhuva ukkospilvi ja silmät salamoivat. Kyllä sykkyrät ovat aina ennemmin tai myöhemmin oienneet, yritän ajatella. Selvittelyssä kuluu aikaa, lopulta laskeudumme voipuneina alakertaan juomaan cappuccinoa ja sitten rantatielle katselemaan auringonlaskua, sovussa, taas.

aurinko laskee sovinnon yli

oleander kukkii Dubrovnikin yössä

*jatkuu