Pikkuritarin päiväkoti oli kutsunut isovanhempia ystävänpäiväjuhliin. Mentiin tietysti, kun kerran päästiin.  Viimeksi Pikkuritari itse oli kipeänä, niin että juhlat jäi meiltäkin väliin.

Pöpperöisen ajosään vuoksi olimme hiukan myöhässä. Ensimmäinen havainto: mikä korviahuumaava äänivalli! Sitten: eteisessä takki- ja kenkäruuhka, sisätiloissa eniten mummoja ja pappoja, seuraavaksi eniten lapsia ja tätejä, jokunen äiti tai isäkin. Pikkuritari mutusti toisten lasten joukossa pöydän ääressä sämpylää ja tarkkaili ovesta tulijoita. – Mummeli! Vaari!

Pikkuritari on 3-5 vuotiaiden ryhmässä kolmena päivänä viikossa. Kun paikat oli katsottu ja isovanhemmat olivat saaneet kahvi- tai teekupillisensa, asetuttiin isoon saliin. Pikkuritari parkkeerasi tiiviisti Mummelin syliin ja ilmoitti, ettei halua mennä esityksiin mukaan. Karhuja ja lumihiutaleita löytyi riittävästi talvisia leikkilauluja elävöittämään ja millä antaumuksella isoimmat pojat esittivätkään rokkikitaristeja!

Kolmas havainto: lapsiryhmät ovat monikulttuurisia helsinkiläislähiön päiväkodissa. Se tuntui mukavalta. Pikkuritarin vieressä istuva pikkuinen tummakiharainen kerubi, jonka isovanhemmat varmaan ovat palmujen maassa tosi kaukana, jos ovatkaan, tuli ihan Mummelin syliin katselemaan Muumikirjaa yhdessä Pikkuritarin kanssa.

Juhlien päätyttyä Isi tuli pikkusiskon kanssa hakemaan pientä juhlijaa ja Vaarilan väki soluttautui ruuhkaliikenteen sekaan kotimatkalle. Autossa oli pitkähkö hiljaisuus. – Huhhuh, sanoi Mummeli viimein, – miten ne tädit jaksaa tuota melskettä joka päivä aamusta iltaan. Ja miten pieniltä kolmivuotiaat tuntuivat viisivuotiaiden rinnalla samassa ryhmässä.

Huiskismummo kävi kylässä Pissismummolassa. Pullahti junasta pakkashöyryiselle asemalle ja samantien mummokaverin halaukseen. Mummo oli taaperoinut omia teitään ystäväänsä vastaan ja Poikakaveri tullut asioiltaan autolla siihen. Huiskiksen laukku sujautettiin Poikakaverin kyytiin ja mummot läksivät keskenään askeltamaan kaupungin keskustan kautta P.Mummon asumasijoille. Pissis halusi näyttää kehittyvän kotikaupunkinsa merkittäviä yksityiskohtia ystävälleen.

Huiskis on liikkuvainen mummohenkilö, onpa hyvinkin. Hänen pitää päästä joka päivä lenkille. Sattuikin olemaan kelpoisat pakkaskelit, ei liian kylmäkään. Lenkillä käytiin ja hyväähän se vain teki Pissismummollekin. Siinäpä samalla sai puhua pulputtaa semmoisiakin ystäväkeskeisiä, joilla ei viitsi rasittaa Poikakaverin korvia. Kuten vaikka yleishuomioita siitä asiaintilasta, kun lenkkeillään miesihmisen kanssa.

Mummot panevat merkille talvisen luonnon hurmaavia yksityiskohtia; metsikössä pyrähtävän linnun, oksalta toiselle loikkaavan oravan, vastaantulevan isäntäänsä tai emäntäänsä ulkoiluttavan koiran. Henkäilevät taivaan sinisyyttä, puiden lumipukua, hangen kimallusta. Kuuntelevat miten hauskasti narahtaa lumi askelen alla ja nuuhkivat olisiko metsässä jo aavistus kevään tuoksua.

Vaan mitä näkee miesihminen lenkillä? Tämäpä täällä huomaa kaapelien kaivannot, sähkölinjat, muuntajat ja jakokaapit, pylväiden repsottavat eristeet ja lukemattomat tekniset yksityiskohdat. Tuopa tuolla aprikoitsee metsikön harvennustarvetta, pohtii tukkipuiden kuutiomääriä ja mahdollista tyvilahoa, panee merkille ketunjäljet ja jäniksen ja tuumii lumipesässään nukkuvan karhun unen laatua.

Eipä silti. Näinhän se mummojenkin näkökulma avartuu. Ja parhaassa tapauksessa miesihmisenkin.  

Pissismummolassa on yksi ihmettelyn kestoaihe: Kela. Siis ei silleen, että siitä puhuttaisiin joka viikkokaan, mutta aika ajoin. Lafka näyttäytyy kuulopuheissa elämää suuremmalta byrokratialinnakkeelta, joka syö anomuksia ja tuottaa enimmäkseen kielteisiä päätöksiä.

 (Ihmettelymme liittyy siihen ilmeiseksi käyneeseen seikkaan, että poliittisen uran loppusuoralla olevat  sosiaali- ja terveysministerit päätyvät yleensä pääjohtajiksi Kelaan. Onkos tämä kestävää kehitystä, mitähäh! Poikakaverin mielestä tämä nimenomainen seikka selittää lafkan homeisen maineen.)

Mummo sai viimetteeksi hoidetun vaivansa tiimoilta lääkärinlausunnon, jonka perusteella hän tulisi saamaan sydänlääkettä apteekista hiukka halvemmalla kuin muuten saisi. Sitä varten ohjeistettiin menemään Kelan toimistoon anomusta tekemään. Mainittakoon, että Pissismummo oli viimeksi astunut Kelan kynnyksen yli viisi vuotta sitten. Ei tule käytyä joka viikko, kun tarpeelliset lääke- ja lääkärinpalkkiokorvaukset ovat hoituneet  suoraan. 

Kelatoimiston ovi lennähti auki ittestään, mikä onkin hyvä ele. Punainen matto kyllä puuttui ja torvisoittokunnan virkaa hoiti vanha Salora-merkkinen telkkari, jossa pelattiin jääpalloa.  Oven pielessä könötti innokas lippuautomaatti, joka sylkäisi Mummolle kidastaan numeron 146. Kahdessa luukussa istui kelantäti, kolmas oli vissiin kahvilla. Aulassa istui kuusi ihmistä, joista kaksi höösäsi kiljuvan lapsosen kimpussa ja muut pitelivät korviaan.

Pissismummo meditoi ovensuuhyllykön ääressä. Siinä oli 59 eri lomaketta ja hyllyn reunassa luki mitä kullakin anotaan. Mummo ei löytänyt tapaukseensa sopivaa lomaketta, joten hän istui joukon jatkoksi odottamaan. Vuorollaan Mummo esitti asiansa ja sai äimistyksekseen kuulla ettei etuutta tarvitse anoa, jättää vain paperit sisään ja menee kotiosoitteeseen odottamaan, että asia saadaan käsiteltyä. Käsittely kestää noin kuukauden, sanoi virkailija. Aikanaan Itella kantaa postilaatikkoon päätöksen ja uuden sv-kortin.

Kehitys kehittyy sittenkin! Jopa Kelassa. Varmuuden vuoksi Mummo pyysi kuitin siitä, että paperi jäi byrokratian käsiteltäväksi. Jos vaikka hukkaavat , kun siellä on paljon paperia pinossa ja vähän väkeä töissä.

PS. EU-kelpoinen sv-kortti netin kautta anottuna tuli jopa viikossa.