Miika Nousiainen; Metsäjätti; Otava 2011

Miika Nousiaisen tyyli on ehdottoman nautittavaa, selkeän miehistä, reilulla tavalla tunteellistakin. Pidän hänen hiljaisesta, revittelemättömästä huumoristaan. Romaanin rakenne on selkeä: lapsuuskaverusten silmin nähtyä elämisen virtaa takautumineen, tapahtumaympäristönä tehdaspaikkakunnan kuviot. Nousiainen osoittautuu eettisesti korkeatasoiseksi kirjailijaksi, jolla on näkemystä markkinatalouden kuvioista ihmisten tasoa unohtamatta. – Ilahduin tästä kirjasta. Suosittelen!

*Lorna Byrne; Enkeleitä hiuksissani; suom. Joel Kontro; Otava 2010

Irlantilainen Lorna Byrne ei ole tavanomaisessa mielessä kirjailija, hän on autobiografisen tarinan kertoja. Hänen tarinansa on hyvin erikoinen ja tapa kertoa naiivi, mikä tekee kerrotusta tavallaan myös uskottavamman. Ollaanpa enkelitarinoista mitä mieltä tahansa, tämän kyllä lukee sujuvasti, jos ei juutu keskustelemaan itsensä kanssa uskoako enkeleihin vai ei. Luin tämän erään ihmisen kokemuksena erikoisesta elämästään. Muutama oma kokemus elämän varrelta auttaa suhteuttamaan asioita. – Jos haluat laajentaa elämänkatsomustasi suvaitsevampaan suuntaan, lue tämä kirja.

*Katja Kallio; Karilla; Otava 2008      

Katariinan ja Ollin tarina ottaa kyllä lukijan mukaansa. Katariinalla on kaunis ääni ja voimakas tahto, Olli on komea ja luontuisa. He osuvat yhteen sattumalta, oikeastaan kaikki alkaa väärinkäsityksestä, jossa paljastuu Katariinan persoonalle tyypillistä vahvatahtoisuutta. Tarina paljastaa pala palalta Katariinan menneisyyttä ja siihen liittyneiden henkilöiden suhteita. Nimillä on kirjan tarinassa erityistä merkitystä. Jotenkin viluinen olo tarinan naisista tulee, Katariinan tytärkin on kuin näkymätön lapsi, sivuhenkilö. Olli on tarinan lämpimin ja ’normaalein’ ihminen, joka kykenee sitomaan tunnetasolla lankoja yhteen. Jonkinlainen ratkaisu kirjan lopussa annetaan ja lukijalle jää toivo, että pariskunnan tarina jatkuu valoisammissa merkeissä.

*Joel Haahtela; Traumbach; Otava 2012

Pieni kirja; unenomaista, sametinpehmeää, keinuvan sävykästä kerrontaa. Tapahtumia ei ole paljon ja kaikkiin niihin liittyy tavalla tai toisella kiehtova nainen. Kertomuksen päähenkilö Jochen vaeltelee etsimässä Traumbach –nimistä miestä. Tarinan kuviot liukenevat toisiinsa, hämärtyvät, lopulta kertoja itse on se mies, jota hän etsii. Kirjan maailmassa talot tyhjenevät, asukkaat muuttavat pois ja tilalle tulee aavekansaa. Eilen kohdatut unohtavat sinut, vaikka sinä muistat. Joudut kysymään itseltäsi, kuka olit ja kuka olet. – Kriitikoilta kirja on saanut monenlaisia arvioita, väheksyviäkin; minä rakastan Haahtelan tyyliä ja viihdyin kirjan parissa.

*Damon Galgut; Vieraassa huoneessa; suom.Heikki Salojärvi; Basam Books2010

Kirja kertoo kolme tarinaa, joiden päähenkilö on yksinäinen sielu, syntyisin etelä-afrikkalainen mies, ikuinen levoton vaeltaja, joka ei tunnu olevan kotonaan missään. Tarinoiden focus ei ole paikoissa, joissa mies kulkee eikä siinäkään, mitä tapahtuu. Kertoja valottaa miehen sisäisen epävarmuuden ja levottomuuden,  haluttomuuden tai kyvyttömyyden päästää ketään lähelle ja toisaalta yksinjäämisen kauhun. Kertojan tyyli on intensiivinen, paikoin hätkähdyttävän kaunis, mutta tyylikeinona käytetty ensimmäisen ja kolmannen persoonan vaihtelu on jatkuvana tarpeetonta ja häiritsevää. Tarinat on otsikoitu ”Kanssakulkija”, ”Rakastaja” ja ”Suojelija” – ja ne kertovat oleellisen sisällöstä. – Mielenkiintoisesti ja nautittavasti erilainen kirja, erään elämänsä sivustakatsojan tarina.

*Eeva Tikka; Hidas intohimo; Gummerus 2007

Pohjois-Karjalassa asuva kirjailija on monin tunnustuksin palkittu ja hänen teoksiaan on käännetty viidelle kielelle. Olen pitänyt Eeva Tikan tyylistä, hän kirjoittaa itsestään melua pitämätöntä, arkista ja samalla hienovireistä proosaa. Hidas intohimo sisältää neljätoista novellia, joiden henkilöt ovat mietiskeleviä, hitaanoloisia elämän sivuraidetta kulkevia yksinäisiä sieluja. Novellikokoelma tuntuu hiukan väsähtäneeltä, ehkä vaikutelma tulee tunnelmaltaan liian samanoloisista tarinoista.     

*Olli Jalonen; Yhdeksän pyramidia; Otava 2000

Jollain tavalla tuskastuttava romaani. En jaksanut innostua pyramidien rakentamisesta sinne sun tänne pitkin Eurooppaa. Kumma juttu, edellisestä lukemastani Olli Jalosen romaanista pidin, siinä oltiin merellä.

*Johan Bargum; Syyspurjehdus; suom. Marja Kyrö; Tammi 2012

Johan Bargumia kriitikot ylistävät kautta linjan tyylitaituriksi ja hienoksi novellistiksi. Syyspurjehdus on pienoisromaani, joka on kirjoitettu painavasta aiheesta, mutta on kevyt lukea. Tarina on hienosti kehystetty ja rytmitetty, paljastaa myös kirjoittajan kokeneisuuden ja tietämyksen purjehduksesta. Kirja on varsinainen helmi, suosittelun arvoinen.  

Eero Huovinen; Lähdön aika; WSOY 2011

Helsingin hiippakunnan piispa Eero Huovinen jäi eläkkeelle 1. syyskuuta 2010. Hän on kirjoittanut päiväkirjaa viimeisestä työvuodestaan. Se yllättää sillä tavalla, että merkinnöissä puhutaan eniten piispan tekemisistä ja tapaamista julkishenkilöistä. Napakka arviointi ja lyhyt luonnehdintakin on monesta päiväkirjan sivuilla. Kun henkilöhakemistossa on liki 570 nimeä, lienee oiketettua sanoa, että piispan suhdeverkosto on melko laaja, olkoonkin, että mukana on mm. Jeesus Kristus, Apostoli Paavali, Martti Luther ja muutamia fiktiivisiä henkilöitä kuten Antti Rokka ja Konsta Pylkkänen. Jonkin verran Eero-piispa raottaa henkilökohtaisempaakin elämäänsä, johon kuuluu ehdottoman tärkeänä taustavaikuttajana Rouva. – Oikeastaan odotin piispalta enemmän pohdintoja ajankohtaisista yhteiskunnallisista kysymyksistä, joita käsitellään varsin niukasti. Kirjallisena tuotteena teos on helposti sulava, kielellisesti sujuvaa ja hyvää tekstiä. Eero-piispa on ollut yliopistollisen taustansa vuoksi piispojen joukossa oman tiensä kulkija ja kirja on tekijänsä oloinen.  

*

Merete Mazzarella; Ainoat todelliset asiat, Vuosi elämästä; Tammi 2012

Kirjailija käyttää mottonaan Marilyn Monroen lausahdusta: ”Työ ja rakkaus ovat ainoat todelliset asiat elämässä, eikä ole hyvä, jos toinen niistä puuttuu.” Kirjassa kuvataan henkilökohtaisia tunteita ehkä enemmän kuin missään muussa Mazzarellan kirjoista. Kirjailija on etäavioliitossa ruotsalaisen miehen kanssa, asuu kotimaassa ja vierailee säännöllisesti puolisonsa luona. Kotimaassa syttyy rakkaussuhde entisen kollegan kanssa. Molemmat miehet ovat tietoisia tilanteesta. Ristiriita ajatteluttaa kirjailijaa, joka saa myös ystäväpiiristään arvostelua. Pitkäaikainen ystävyys jopa katkeaa tämän vuoksi ja surettaa kirjailijaa. Eläkkeelle jääminen, muutto lapsuuskodista ’ensimmäiseen omaan kotiin’ ja rakkaussuhde entiseen kollegaan ilmentävät henkistä murrosta, johon professorin virasta jäänyt kirjailija joutuu. Ratkaisukin häämöttää. – Kirjassa on ainekset hienoon tarinaan, mutta päiväkirjatyyppisenä teksti tuntuu lörpöttelevältä.

PS. Tv-ykkösen Voimalassa M.M. taannoin avasi tuntojaan aiheesta ja paljasti ratkaisuksi löytyneen avioeron, mutta yhteyden säilyttämisen entiseen puolisoon. Keskustelu aiheesta ryöpsähti valloilleen blogimaailmassa. – Tämäkö se niin nuorempia ravistaa, kun joku yli kuusikymppinen nainen tunnustaa olevansa rakastunut ja tehneensä yksipuolisen eropäätöksen.  

*

Rosa Liksom; Hytti nro 6; WSOY 2011

Toinen meistä on joskus unelmoinut ääneen matkustavansa Venäjän halki junalla niin pitkälle kuin rataa riittää. Ajatus kutkutti minuakin sen verran, että sai lukemaan tämän kirjan, jossa tyttö matkustaa tuon reitin. Liksomin tuotannon lukeminen ei ole aiemmin edistynyt selailua pitemmälle. Liksomin tyyli on jännitteinen, paikoin teksti etenee hitaasti kuin venäläinen juna, pysähtyy johonkin päiviksi, toisinaan taas hakeutuu selaamaan muistoja tai selostaa uneliasta junaelämää ja hyttikaverin loputonta puhetta. Välissä on upeita kuvauksia maisemasta ja venäläisestä elämänmuodosta karuimmillaan neuvostoaikana. – Kirja kannattaa lukea, se on kiinnostava aiheensa vuoksi ja uskottavalla tavalla korutonta kertomaa.

Olli Jalonen; Ilo ja häpeä; Otava 1981

Mielenkiintoisesti rakennettu romaani yhteiskunnallisesti ja poliittisesti arkaluontoisesta ja samalla tärkeästä aiheesta. Pääosassa työtön tutkija, joka saa ristiriitaisia mietteitä herättävän työn ja sen myötä kiinnostuu tutkimaan kulissien takaisia asioita. Intensiivisyys on Olli Jalosen tavaramerkki, teksti kieppuu aiheessa eikä päästä lukijaa helpolla.

Johan ja Johan; Otava 1989

Tämä kirja hylkii kaltaistani lukijaa. Yritin ja yritin, en päässyt mukaan. Yritin vielä harppomalla, mutta kun ei niin ei. Ällistyinkin, niin kovasti olen Jalosen kirjoista pitänyt.

Elämä, ja elämä; Otava 1992 (2.painos)

Jalonen on taitava prosaisti, monesti palkittu ja taiteilijaprofessorin tittelinkin saanut. (Kannattaa vilkaista Wikipediasta.) Elämä, ja elämä on Jalosen trilogiaksi kirjoitettujen e.m. romaanien viimeinen osa. Kirja on intensiivinen kertomus erään perheen merkillisestä kohtalosta. Äidin, isän sekä pojan näkökulmat risteilevät. Kuolevan isän viimeiset ajatusryöpyt ovat suorastaan maaginen lukukokemus.

*

Siri Hustvedt; Vapiseva nainen, Hermojeni tarina, suom. Kaisa Sivenius; Otava 2011

Karmivaa omakohtaista tragediaa ja faktaa menestyneeltä norjalaissyntyiseltä kirjailijalta, joka vaikuttaa Amerikassa. Satuin näkemään televisiossa S.H:N haastattelun, jossa hän kertoi lapsuudestaan sekä kirjailijan työstä ja erityisesti tämän uuden teoksen pohjana olevista kokemuksista. Kirja tekee niin voimakkaan vaikutuksen, että aika ajoin oli vaikea jatkaa, teki mieli jättää sikseen. Loppuun asti sen kuitenkin luin, mutta sanon, ettei ollut helpoimpia lukukokemuksia. Tuskaista oli kahlata perusteellisissa pohdinnoissa, jotka koskivat kirjailijan omien kokemusten sijoittumista neurologian, psykiatrian ja psykoanalyysin läpi nähtyyn todellisuuteen. Erikoisimpia koskaan lukemistani kirjoista.

*

Kristin Steinsdottir; Omaa tietä, suom. Marjakaisa Matthiasson; Lurra Editions 2010

Lieneekö ihka ensimmäinen islantilainen romaani, joka osui kirjastossa kohdalle. Ei niitä taida olla paljon tarjollakaan suomeksi. Tämä nimenomainen kirja on saanut armon tulla käännetyksi, kun on ollut ehdolla Pohjoismaisen Kirjallisuuspalkinnon saajaksi 2007. Tarina kertoo naisesta, jolla on erikoinen kasvuhäiriö: vasen käsi muistuttaa hylkeen evää. Tämä seikka säätelee hänen elämäänsä, hänestä kehittyy uniikki persoonallisuus, joka kykenee omintakeisiin ratkaisuihin ja erilaiseen elämäntapaan. Olisiko tässä jotain allegorista islantilaisiin kansanakin. Steinsdottirin raikas ja selkeä tyyli miellytti minua, pidin tarinasta.

*

Hannu Väisänen; Kuperat ja koverat; Otava 2010

Taiteilija-kirjailija Väisäsen omaelämäkerrallisen trilogian päätösromaanissa on aineksia liiaksikin, teos pursuu sekä tapahtumia että ajatusvirtaa. Parhaimmillaan Väisäsen kieli on nautittavan rohkeaa, paikoin suorastaan röyhkeää. Romaanin kokonaisuus olisi hyötynyt tiivistämisestä, mutta taiteilijapersoonan moniulotteisuus ja värikkyys toisaalta välittyy väkevänä eikä kirja pitkästytä, vaikka kaikki ajatusharhailut eivät lukijalle aukene. Väisästä lukiessa tulee mieleen edesmenneen kirjailija Erno Paasilinnan ajatus: kirjailijaksi ei synnytä, siksi tullaan elämällä kirjailijan elämä. Kuten tiedetään, Väisänen on myös tuottelias kuvataiteilija, kirjallinen puoli hänen lahjakkuuttaan on myös täynnä muotoja ja värejä. Koko trilogia, Vanikan palat, Toiset kengät ja Kuperat ja koverat kannattaa lukea.

*

Riina Katajavuori; Lahjat; Tammi 2004

Runoilijana aloittaneen Riina Katajavuoren toinen romaani on eräänlainen raportti tutkijanaisen kotiäitiydestä. Monet tunnot olivat tuttuja, kun olen itse hoitanut poikiamme kotona niin, että kuopus oli viisivuotias työelämään palatessani. Paljon oli myös kaksituhatluvun perhekuvioista itselleni uutta tunnistettavaa. Siinä, miten äitinä tuon elämänvaiheen kokee, on tietysti persoonallisia eroja ja paljon riippuu puolison osallistumisesta sekä perheen taloudellisesta tilanteesta. Voisin suositella kirjaa jokaiselle, joka pohtii kotiäitiyden valitsemista tai joutuu siihen vastoin tahtoaan. Romaani on tarkkaa työtä, hyvin kirjoitettu ja aihekin tärkeä.

*

Marja-Leena Virtanen; Aida; Tammi 2010

Osuin ensin lukemaan Virtasen tänä vuonna ilmestyneen toisen romaanin, josta pidin. Aida on kirjoittajan esikoinen, jossa kyllä näkyy, että kieli ja tyyli ovat jo hallussa. Vaikea aiherykelmä pysyy hyvin kasassa ja ihmissuhteiden käännökset tulevat perustelluksi. Romaanissa on paljon kaikkea, lukija paikoin ihan hengästyy. Virtasen ihmissuhdekiemuroissa ei ainakaan pitkästy, vaikka jollain tavalla Aida onkin sarja ikäviä kohtaloita ja säröytyneitä, jopa julmia perhesuhteita. Oliko kirjassa yhtään onnellista ihmistä, jäin miettimään. Ehkä tämä ei ole marras-joulukuun pimeyteen osuvinta lukemista.

*

Shirley McLaine; Hopealanka, suom. Heikki Kaskimies; Tammi 1984

Ystäväni halusi minun lukevan tämän kirjan keskustellaksemme elämän tarkoituksesta ja sielunvaelluksesta. Totesin, että olinkin lukenut kirjan jo 1980-luvulla. Ei se silloin kovin merkittävää vaikutusta tainnut tehdä, kuten ei nytkään. Okkultismiin liittyviä pohdintoja ja kokemuskertomuksia on julkaistu runsaasti. Itämaiseen mystiikkaan, salatieteisiin ja sielunvaellukseen syventyneet ihmiset muodostavat länsimaissa oman ’uskontokuntansa’, joka katsoo olevansa henkisesti kehittyneemmällä tasolla. En oikein tiedä mitä ajatella paranormaaleista kokemuksista, joita tunnettu näyttelijä kirjassaan kuvaa: meedioiden välittämistä sanomista, ruumiista poistumisesta, ulkoavaruuden asukkaiden tapaamisista ja sen sellaisesta, kun ei niistä ole omaa kokemusta. Jos kyseiset uskomukset tekevät ihmisestä paremman, hyvä niin. Luultavasti osalla ihmisistä on viehtymys paranormaaleihin asioihin ja alttiutta kokemuksiin, joille aivotutkimus ja neurotieteet antavat järkeenkäyvänkin selityksen. Kirjana Hopealanka on aika uuvuttava todisteluineen, joista jää hyvin vähän keskusteltavaa, jos ei kuulu joukkoon. Shirley McLaine on mielestäni parempi näyttelijänä kuin kirjailijana.

*

Tuomas Kyrö; Kerjäläinen ja jänis; Siltala 2011

Kyrö kirjoittaa letkeää mieshuumoria, joka ei kaikin paikoin niin naislukijaa sykähdytä, mutta yleisesti ottaen tarina on hauska sillä tavalla, että sen voi lukea yhteen soittoon. Tietenkin lukijalle tulee jo nimestä mieleen Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi, jonka esikuvallisuutta Kyrö ei kiistäkään, päinvastoin, jopa päähenkilöiden nimet muistuttavat toisiaan. Sivuhenkilöitä on runsaasti, enimmäkseen sympaattisia ja heidän kohtalonsa solmiutuminen päähenkilön elämänkäänteisiin tulee perustelluksi. Muutaman Paasilinnankin lukeneena jäin miettimään, mistä unelmista näitä miesten seikkailutarinoita sikiääkään. Toisaalta, keneltä tuonkaltainen hulvattoman huumorin viljely käy, se kyllä sillä nettoaa.