On varsinainen ylösnousemusihme, että talven routamaassa uinuneesta sipulista nousee joka kevät kaunis kukka. Sipuli on hiljaa pimeässä, mullan kätkössä. Miten se tietää milloin alkaa puskea lumen läpi vihreää kukkavartta. Hento vihreä kestää pakkasyöt ja räntäsateenkin. Ja kukat ovat todellinen kevään manifesti! Ajattelen kiitollisena isää ja äitiä, pyhäkoulunopettajaa ja muita lapsuuteni ‘sipulinistuttajia’, joiden työn tuloksena sydämessäni puhkeavat tänäkin keväänä uudet kukat.
Ajattelen naisia, jotka menivät varhain aamulla haudalle itkemään. He kohtasivat ensin hohtavan enkelin, joka ilmoitti, ettei Jeesus ole enää haudassa. Sitten Jeesus tuli itse heitä vastaan ja lähetti heidät kertomaan jengiveljille, että hän elää. Tätä on ihmisen järjellään mahdotonta uskoa, mutta niin se on kirjoitettu. Naiset uskoivat silloin ja jokainen, joka uskoo tänään, uskoo sydämessään: Jeesus Kristus elää! “Ottakaamme opiksemme, pyrkikäämme tuntemaan Herra! Hän tulee, se on varmaa kuin aamun koitto. Hän tulee kuin sade, kuin kevätsade, joka kastelee maan.” (Hoosean kirja 6:3)
Ajattelen naisia, jotka olivat paikalla, kun Jeesus naulittiin ristille, jotka laittoivat ruumiin tavan mukaan hautausta varten. Valvoivatko yöllä, surivatko Mestarin kuolemaa. Rakkaan ihmisen menettäneet tietävät, että hautauksen jälkeen tulee oudon hiljaista. Suru tuntuu särkynä sydämessä, kuoleman kynnenjäljet kirvelevät mielen iholla. Missä Jeesus on, kun hän ei ole enää ruumiissaan? “Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.” (Jobin kirja 19:25) | |
