Illalla kävelimme Sanomatalon aulassa zimbabwelaistaiteilijoiden kiviveistoksia ihailemassa ja koskettelemassa. Kiven kauneutta, karheutta ja sileyttä! Olivat vaikuttavia kooltaan ja muodoiltaan. Tuntui kuin Afrikan kuuma tuuli  olisi kulkenut tilassa ja lumi alkanut sulaa talviviimasta tulleiden katsojien hartioilta.

Vähän myöhemmin energisen Olari Eltsin johdolla soi ja leiskui Beethoovenin seitsemäs sinfonia Musiikkitalon salissa. Seitsemättä kuulee usein radiostakin, nyt konserttiyleisö otti villin ihastuneena vastaan tuoreen tulkinnan. Sielunkin kohmeet  sulivat siihen.

Ihminen tarvitsee silmän, korvan ja kaikkien aistien kuumaa tuulta.  

Yst. Sosiaalineuvos sai perustamansa vapaaehtoisjärjestön toimesta anotun kunniamerkin. Tilaisuutta juhlistettiin kakkukahveilla. Sinne päädyin puolison kera toisten joukkoon minäkin.

Yst. Sosiaalineuvos on sitä ikäpolvea, joka on jo ehtinyt antaa pitkäaikaisen panoksen kunnalliseen ja seurakunnalliseen elämään sekä järjestötoimintaan. Muista vastuista luovuttuaan hän vielä sinnittelee vapaaehtoistyön kuvioissa mukana.

Juhlahetken keskushenkilö kertoi puheenvuorossaan ehtineensä harjoittaa monta ammattia. Moniko ritariksi päätynyt lienee aloittanut maatöillä, ollut tukkijätkänä ja uittomiehenä, talonmiehenä, matkasaarnaajana, opiskellut aikuisena ammattiin ja hoitanut alansa kaikkia tehtäviä niissä edeten valtakunnalliselle tasolle. Tämän ohessa, kuten hän itse sanoi, hän on ollut myös perheenisä ja yhdessä puolisonsa kanssa kasvattanut kolme poikaa, jotka kaikki ovat jollain alueella päihittäneet isänsä.

Olen ymmärtänyt, että kaikissa elämänvaiheissaan ja kaikissa tehtävissään häntä ohjannut voimakas sosiaalinen omatunto on saanut hänet antamaan sekä työssä että vapaa-ajalla kokemuksen kautta kehittyneen viisautensa yhteisön hyväksi. Eläkevuosinaan hän on suorastaan omistautunut luottamustoimilleen.

Joistakin ihmisistä voi todella sanoa, että he ovat ritariainesta.

Ajatuksiin tulee tungosta. Unissaan miettii yhtä aikaa tekemisiä, olemisia ja menemisiä. Tulee mieleen ihmisiä, olleita, menneitä. Öisin unet häilyvät oudoilla radoilla ja tuovat kuolleita tupaan. Jonakin aamuna herää painajaisesta hiki otsalla.

Tekee päätöksen, iloitsee hetken, että pystyy päättämään, katuu sitten ja mielenvaiva pyrkii takaisin kotiinsa. Ihmettelee yksinkö pyristelee aikeiden ja unelmien sotkuisessa verkossa. Palaa unessa töihin, joita on tehnyt aikaa sitten, kokee, ettei kuulu sinne. Palaa lapsuuskotiin, sitä ei enää ole, ei ketään siellä.

Mennyt rapautuu hiljalleen, tulevaisuutta ei näe. Aika hajoaa vuosikvartaaleiksi. Tuntee että tarvitaan, mutta kokee itsensä tarpeettomaksi. Tajuaa mennessään, että olisi pitänyt mennä vasta huomenna tai jo eilen. Jonakin aamuna ei tiedä, miksi nousisi uuteen päivään.  

Pieniä ovat ihmisen murheet joltain katsannolta, toisaalta tuntuvat kipuna. Varjot häilähtelevät uhkaa mielen seinillä, suurentuvat, monistuvat. Huoneiden pimeät nurkat hiipivät toisiaan kohti. On etsiydyttävä sisäisen tyyneyden pisteeseensä. Siellä se on jossain syvällä, keskustassa, yhä.